Itsensä rääkkäämisen ihanuus

Samalla otsakkeella on muuten takavuosina kirjoitettu laudaturin arvoisia ylioppilasaineita. Teksti käsitteli halonhakkuuta.

Mutta tänään ei hakattu halkoja. Tänään suunniteltiin koko iltapäivä pakoa Alcatrazista ja vilkuiltiin huolestuneesti mallia nälkävuosi olevaa to do -listaa. Kuudelta juostiin kirkuen ulos työmaalta ja jätettiin pirisevä puhelin, piipittävä faksi ja kaatuilevat paperikasat oman onnensa nojaan. Äkkiä kotiin, verkkarit jalkaan ja reppu selkään ja ensimmäistä kertaa naismuistiin Ruoholahteen sporttijumppaan. Aah. Vaikka parin viikon jumppaamattomuudelle on liuta hyviä syitä, kuten tikatun sormen kastelukielto, ylentön kulttuuriharrastus, lukuisat tornikamarissa vierailleet ystävät ja kylänmiehet sekä viime päivien työhärdelli, olen silti juuri nyt sitä mieltä, että taas tästä eteenpäin parin viikon taukoja ei tule.

Mikä siinä onkin, että naama punaisena rikkinäinen polvi paukahdellen hiki roiskuen luultavasti erittäin vähä-älyisen näköisesti musiikin tahdissa hyppiminen ja pomppiminen saa aikaan sen, että hymyilyttää ja on hyvä mieli? Endorfiini, kai. Olipa syy mikä tahansa, nyt on autuas olo.

Ja tuntee ansainneensa lenkkimakkaravoileivän ja maitoa suoraan purkista. Röyh.

---------

Tänään soi Kotiteollisuuden Kuolleen kukan nimi. Koska se on niiden paras levy, ja koska sen levyn biiseistä valtaosassa on rytmi, mikä sopii täydellisesti jumppaan ja jumpasta pois hölkkäämiseen.

Oi sä riemuisa

Töitä tänään. Eikä sitten juuri muuta.

No, vähän jouluostoksia kuitenkin, ja illalla ensimmäistä kertaa joululaulut soimaan lahjojen paketoimisen taustamusiikiksi. Tulen olemaan suunnilleen puolet joulunalusajasta siellä miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin ja niin kutsutun huippusesongin petipotilaana, joten täytyy joulufiilistellä etupainotteisesti.

---------

Tänään soi Hassisen Koneen On jouluyö, nyt laulaa saa. Maailmankaikkeuden paras joululaulu.

Loma, työ, leffa ja nakki

Kaamos kirkastui tänään huomattavasti, kun sikinsokin ja sekaisin olleet lomasuunnitelmat loksahtelivat kohdalleen. Loma. Mikä ihana sana.

Työmaalla etupäässä faksin piipitystä. Ja kun faksi piipittää vain silloin, kun lähetystoiminto epäonnistuu, kirkastuneet näkymät synkistyivät hetkittäin epätoivon asteelle. Hetkittäin oli pelkästään hysteeristä.

Illalla kävin katsomassa Colour me Kubrick -elokuvan. Olihan se. Ei ihan yhtä hyvä kuin odotin, koska yleensä kaikki, missä on John Malkovich, on loistavaa, ja tuo oli vain "ihan ookoo". Leffaseuralaisen tuhinalta en tosin kuullut puoliakaan siitä, mitä valkokankaalla sanottiin, joten voi olla, että missasin jotain korvaamatonta.

Havaintoja kotitalousrintamalta: kun keittää perunoita, saa seuraavana päivänä paistettuja perunoita. Näin kuoriperunakärsimys siis korvataan. Mutta miksi nakit maistuvat kylminä paremmilta?

---------

Tänään soi Bryan Adamsin (brr...) I'm Not The Man You Think I Am. Koska se soi siinä leffassa ja jäi soimaan sisäänrakennettuihin korvalappustereoihini.

Olipa päivä

Jos olisin julkkis, haluaisin tulla pyydetyksi Kodin Kuvalehden Olipa päivä -juttusarjaan. Tältä se näyttäisi:

Millä mielellä heräsit aamulla?

Heräsin uusien vällyjeni välistä normaaleissa ei-ihan-vielä -tunnelmissa puoli kahdeksalta ja siirsin tavoilleni uskollisesti herätystä puoli tuntia eteenpäin.

Mikä havahdutti päivään?

Kello 7.47 heräsin uudestaan pikkuveljen "Mikä on raflalasku venäjäks?" -tekstiviestiin. Utopistinen viesti ja varsinkin kellonaika selittyi sillä, että veljes oli aamujunan ravintolavaunussa matkalla Pietarista kotiin. Kävimme lyhyen tekstiviestikeskustelun venäjän kielen osaamisen hyödyllisyydestä. Sitten suihkuun, dresscodenvastainen farkut ja paitapusero -asuste ylle ja ulos. Viimeistään havahduin kävellessäni töihin reippaassa etelähelsinkiläisessä marraskuun tuulenvireessä.

Mikä pysäytti sinut tänään?

Kävelin Erottajalla kotia kohti puoli yhdeksältä illalla raahaten mukanani helkkarin isoa lasikulhoa, metri kertaa metri -kokoluokan pari kiloa painavaa Bali-kuvakirjaa ja epälukuista joukkoa muuta esineistöä. (Miksi, oi miksi.) Vilkaisin itseäni näyteikkunasta ja totesin hieman hämmästyen näyttäväni juuri siltä, miltä haluankin näyttää ja miltä minusta tuntuu. Aloin ajatella asiaa tarkemmin ja totesin myös olevani töissä siellä, missä haluankin olla, asuvani siellä, missä haluankin asua ja elämäni olevan muutenkin aika lailla sellaista, niinkuin haluankin sen olevan. Olin hyvin ähmeissäni tästä huomiosta, kun viime aikoina olen ollut pikemminkin taipuvainen ajattelemaan, että elämäni on, sori vaan äiti, yhtä vittua.

Mistä puhuit lounasaikaan?

Työkaveri-ystävän kanssa elämästä ja siitä, miten siihen periaatteessa on tyytyväinen mutta välillä saa kuristavia ahdistuskohtauksia täysin irrationaalisista syistä. Miehistä. Vähän työasioista. Menneestä viikonlopusta. Ja mistä minä sitten puhun ja kenen kanssa kun se kohta häipyy maailmalle, kysyn vaan!?

Mitä opit elämästä ja ihmissuhteista?

Elämästä opin sen, että se kannattaa elää niin, että jälkeen jääneitä itkettää kun ne kirjoittavat muistosanoja. Ihmissuhteista en oppinut mitään erityistä, ihmettelinpä vaan taas kerran sitä, millainen valiojoukko kaikenkirjavaa sakkia jokapäiväisessä elämässäni tavalla tai toisella pyörii.

Mistä unelmoit?

Unelmoin S****** t**************sta, mutta siitä ei vielä puhuta sen enempää. Ja tietysti, kuten lauantaina ostamassani sikapostikortissa lukee: "Pääsisi edes naimisiin."

Mikä jäi harmittamaan?

Vielä ei harmita, mutta sitten harmittaa, jos ensi kesäksi suunnitteilla oleva junalla Siperian halki Kiinaan -reissu jää toteutumatta tyhmistä työperäisistä aikataulusyistä.

Tapahtuiko jotain erikoista?

Puhuin joulupukin kanssa puhelimessa, mutta teen sitä nykyisin niin usein, ettei siinä oikeastaan ollut mitään kovinkaan erikoista. Erikoisempaa oli se, että keitin illalla perunoita. Vannoin kotoa pois muuttaessani, etten enää koskaan syö kuoriperunoita enkä ruisleipää. Ruisleipä on päässyt pannasta, kuoriperunat ovat edelleen mustalla listalla.

Mistä riitelit?

En riidellyt. Harvinainen päivä.

Mitä teit illalla?

Töitä. Hoidin myös hieman sosiaalisia suhteita Moskovan suuntaan. Sitten kävin postittamassa ikälopun ikinuoren tätösen 60-vuotispäivälahjan ja pari postikorttia ja ostamassa alushousuja. Kävelin kotiin, keitin perunoita tähteeksi jääneelle raclettejuustolle seuraa pitämään, paistoin sieniä ja sipulia ja söin ne kera hillosipulin ja Hesarin. Puhuin pariin otteeseen puhelimessa, kuuntelin Juicea ja kirjoitin blogia. Sitten puhuin lisää puhelimessa - ja totesin taas kerran vanhojen ystävien korvaamattomuuden.

Anna päivällesi arvosana 4-10.

Yhdeksän. Reipasta työntekoa, hyviä ihmisiä lähellä joko fyysisesti tai puhelinsoiton ja sähköpostin päässä, ja Erottajalla tullut oivallus nosti päivän saldoa ainakin puolellatoista numerolla.

Keksi päivällesi motto.

Enkä keksi, lainaan:

"Minä elän nyt niin, että kuoltuani
jumalakin itkee sitä,
että loi ihmisen ainutkertaiseksi."

-Eeva Kilpi

---------

Tämän päivän biisiksi sopii parhaiten Juice Leskisen Risainen elämä. "Rakastan elämää, mutta mitä minä teen, jos se kosii?"

Kutsuttuja vieraita

Laatuviikonloppu laatuseurassa laatuaikaa viettäen. Legendaarinen "Siskot ja sen veli" -kolmikko koolla jälleen, tällä kertaa Pyhän Pietarin sijasta näyttämönä marraskuinen Gelsingfors.

Olipa ihanaa. Nähdä pitkästä aikaa. Juoda kohtaamisen kunniaksi puolijäähtynyttä Sovetskoje Shampanskojeta ja syödä Korkunovin konvehteja ja kaviaarisipsejä. Istua Bar Teoksessa tapasten ja punaviinin äärellä puhumassa kaikesta maan ja taivaan välillä. Siirtyä sieltä Kom-ravintolaan pelaamaan Trivial Pursuitia, sitä ainoaa oikeaa, vuoden 1986-painosta tietysti. (Mie voitin!) Nukkua siskonpetissä tornikamarissa ja syödä kattilallinen maailman parhaan puuronkeittäjän keittämää puuroa aamupalaksi iltapäivällä. Notkua kaupungilla, hakea tanssivat naiset kehystämöstä ja juhlallisin seremonioin naulata ne taiteilijan läsnäollessa arvoiselleen paikalle, seinälle sohvan yläpuolelle.



Ja sitten syötiin taas, nostettiin pöytä keskelle lattiaa ja sulatettiin puoli kiloa raclettejuustoa, juotiin lisää punaviiniä, puhuttiin lisää ja vielä vähän lisää. Todettiin, että maailmassa on niin paljon paikkoja ja niin vähän aikaa käydä niissä kaikissa, niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa lukea nekin kaikki. Onneksi toinen siskoista lähti tänä aamuna lentokentälle kartoittamaan taas yhtä maailman paikkaa. Veli puolestaan meni kartoittamaan kummilapsen kasvukäyrää, mikä on tietysti äärimmäisen tärkeää sekin. Toinen sisko jäi tornikamariinsa puuhailemaan puoliteholla, pesemään lakanapyykkiä, tiskaamaan punaviinilaseja ja miettimään, että hyvien ihmisten hyvä seura kampeaa väkisin irti harmaasta arjesta jättäen hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Ja kylläpä tuntee itsensäkin hyväksi ihmiseksi, kun saa vihdoin suoritettua kolme kuukautta suunnitellun suihkuverhonpesuoperaation.

---------

Viikonlopun kaunista naislaulantaa -teemasta jäi soimaan Alanis Morrissetten Ironic. Koska elämällä on hassu tapa sekä vetää matto alta että puolihuolimattomasti hivuttaa se jalkojen alle takaisin.

Kutsumattomia vieraita

Kävin tänään äitin kanssa katsomassa Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita Kansallisteatterissa. Ja olen vaikuttunut. Ilta päättyi mainioon tattirisottoon ja hyvään italialaiseen valkoviiniin kotimatkan varrella. Ja keskivahvaan tunteeseen siitä, että elossa on hyvä olla.

Harvoin näkee noin elämänmakuista teatteria, varsinkin jos yksi näytelmän isoista teemoista on kuolema. Harvoin on kukaan sanonut mitään niin tilanteeseen sopivaa kuin Reko Lundán sanoessaan, että "Elämäänsä ei voi valita joka aamu uudestaan kuten nuorena kuvitteli. Ja kaikkein sidotuin on se, joka ei uskalla valita mitään."

Niinhän se on. Ja sitten on vielä sattuma, ja kohtalo, ja jotenkin meidän pitäisi keksiä, kumpaan uskoa vai uskoako mihinkään. Meidän, jotka allekirjoittavat sen, että

te onnensuosimat
vain vähän surun tahrimat
arkipäivän harmeissanne
kotoisissa murheissanne
ette tiedä mitään tästä
ette tunne kuinka jotkut
elävät tulevaa kuolemaa

Eihän niin pitäisi elää. Ei saisi. Vaikka olisi surun tahrima, eikä saisi millään pestyä niitä tahroja pois vaikka vuosien ajan on kuinka hangannut.

Mutta kun näytelmä oli lopussa, ja Karin Pacius melkein kuiskasi "Ei kaikki muutu. Hyvät asiat pysyvät.", siihen pienen hetken ajan ihan tosissaan uskoikin.

Ja hyvä kyrpä ei taivu.

---------

Tänään soi Katri Ylanderin versio Joutsenlaulusta. Jotenkin se tuntui kovin asiaankuuluvalta aamulla töihin kävellessä, kun tuuli meinasi keikauttaa nurin ja sataa tihuutti vasten kasvoja.

Keeping up appearances

Eksyin tänään Töölöön. Noin vain, eksyä pätkähdin kotikaupungissani keskellä kirkasta päivää koska en ollut ottanut huomioon Freesenkatua joka katkaisi valmiiksi suunnitellun reittini.

Sitä ennen istuin ratikassa ja kuuntelin musiikkia. Stockan pysäkin kohdalla alkoi yht'äkkiä itkettää. Se loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta sen yhden biisin pintaan nostamasta yhdestä poskea pitkin valuvasta kyyneleestä tajusin, miten suunnaton määrä pettymystä minun sisälläni tällä hetkellä velloo. Tajusin myös, että kaikelle sille pettymykselle on olemassa syy, ihan oikea syy, ei pelkästään minun oma väärä käsitykseni tai virheellinen tulkintani. On olemassa raja, jota ei olisi saanut ylittää. On lupaus, jota ei koskaan lunasteta. Ja on väärin luulla, että kaiken voi jälkikäteen selittää vain sillä, ettei mikään oikeasti merkinnyt mitään. Korjata kaiken käskemällä olemaan rikkomatta itseään.

Myöhemmin illalla kuulin, että minut oli nähty tänään kaupungilla ja sanottu minun näyttäneen äärimmäisen tyylikkäältä itsevarmuuden ruumiillistumalta.

Uuden talvitakin alle voi piilottaa paljon kaikkea rikkinäistä ja silti antaa ehjän vaikutelman.

---------

Tänään soi se biisi.

Aikaistettu joulu ja syntymäpäivä

Joulu on tulossa. Sain tänään sähköpostiviestin, missä luki: "Joulupukin pitäisi matkustaa 8.12. jotta saataisiin erikoishintainen lentolippu. Onnistuuko?" Kaikkien muiden mielikuvituksellisten työtehtävieni ohella järjestelen siis tätä nykyä joulupukin matkoja pitkin poikin maailmaa. Joulupukki on mukava, olen puhunut hänen kanssaan puhelimessa useaan otteeseen viime viikkojen aikana. Ensimmäisellä kerralla jännitti.

Muita päivän pikku tapahtumia: sukukokous Akateemisessa kirjakaupassa venäjän kielen oppikirjahyllyn luona. Puoli sukua pääsi paikalle, toistan lausuntoni pienten sukujen hyvistä puolista. Ja vuonna 1985 kuolleen mummon elinaikanaan lahjoittama peitto sai seuraajan. Oli ehkä aikakin, kiitos kovasti joulu- ja synttärilahjasta ja sen kotiinkuljetuksesta. Tornikamarissa ei tosin palele ainakaan juuri nyt, sillä 60-luvulla vaihdetut termostaattien tiivisteet falskaavat niin, että ainoat lämpötilaa säätelevät toimenpiteet ovat ikkunan avaus ja keskuslämmityskauden loppuminen hamassa tulevaisuudessa. Pakkasia odotellessa.

Hetkittäisistä yön kuumuudessa -fiiliksistä huolimatta tornikamari on silti rakas. Kotoapoistumismaisemaa myöten:



---------

Tänään soi Rauli Badding Somerjoen Paratiisi. Ette ikinä arvaa, mitä äänestin kaikkien aikojen iskelmäksi.

Unelmamies

Kulttuurisyksy 2006 jatkuu. Tänään oli vuorossa Espoon kaupunginteatterin otsikonniminen komedia. Ei se niin hulvaton ollut kuin kuvittelin, mutta Erkki Saarela on hyvä. Mieleen muistui pastori Silli jostain nuoruusvuosilta. Ja onhan siinä aina miettimisen paikka, miksi ihminen keskimäärin haluaa aina sitä, mitä sillä ei juuri sillä hetkellä satu olemaan. Tai sitten kaiken yhtä aikaa. Niinkuin vaikka turvallisen, vakaan, pitkäkestoisen parisuhteen ja räiskyvän ja roihahtelevan romanssin.

Sitten ne vielä kehtaavat väittää, että kaiken voi saada jos oikein kovasti haluaa. Pah.

Ystävät, Stockan kasviscouscous, puhdas pyykki, Welhon laajakaista, John Irvingin uusin kirja. Ja vielä kerran ystävät. Ne puujalat, joiden varassa minä tänä iltana roikun apaattisen arkipäivän ulottumattomissa.

---------

Heureka! PMMP:n Joku raja alkaa kuulostaa ihan kelvolliselta kappaleelta. "Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut" on voimakas lausunto. Toiminee myös vähemmän fyysisesti käsitettynä.

Enkä tiennyt että myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Kävelin äsken kotiin Kallion kirkosta, missä olin katsomassa Komin tasavallan ooppera- ja balettiteatterin Katumus-oopperaa. Sieluun käyvä musiikkimatka Boris Godunovin elämään. Ossaa ne laulaa. Ja kirkkoslaavi on kaunis kieli.

Kävellessä oli aikaa ajatella. Mietin tätäkin ohi vilahtanutta viikonloppua ja sitä, miten tajuttoman paljon asiaa ja elämää siihen mahtui. Yksi kuolema, yllättäen ja arvaamatta, niinhän se aina tulee. Yksi syntymä, ja tervetulotoivotus tähän maailmaan jälleen yhdelle pienelle neitokaiselle jonka odotuksesta kuulin silloin, kun aurinko paistoi matalalta ja Uunisaaresta pääsi jäätä pitkin kävelemään Harakkaan. Ympyrä on sulkeutunut, Uunisaaren silta on taas paikallaan ja on virallisesti talvi.

Lauantaiyönä Manalassa meni melkein Laurakaisakin hiljaiseksi kiitollisuudesta, kun kuuli maailman ensteks kilteimmän ja väkivallattomimman ihmisen suunnitelleen eräänkin naaman hieromista asfalttiin ihan vaan siksi, että minulle ei kuulemma saa kukaan koskaan olla ilkeä. Niisk. Käytännön toteutuksen totesimme toki yksissä tuumin tarpeettomaksi mutta kiitos silti ajatuksesta.

Ja sitten oli tornikamariin junaillut viikonloppuvieras, jonka seura nostaa aina metrin maanpinnan yläpuolelle. Ässä nainen, jonka itsevarmuutta ja omanarvontuntoa kaikkien sietäisi tavoitella. Yli puoli maailmaa nähnyt oman polkunsa kulkija, omien tienviittojensa asettelija, omien tähtiensä avulla suunnistaja. Ja kaatosateessa kello neljältä korot Mannerheimintiehen kopisten lausuttu totuus: "Päätät vaan, ja sitten teet minkä olet päättänyt. Ei se sen vaikeampaa ole."

Eihän se ole. Ja opin sitäpaitsi ankkuroitumaan kehooni.

Joskus oli aika, jolloin minulla oli tylsää ja kaipasin sitä, että tapahtuisi Edes Sitä Kuuluisaa Jotain. Nykyisin kaipaan enemmänkin sitä, että tämä elämäkseni kutsuttu karuselli pysähtyisi edes toisinaan edes sen verran, että ehtisi vetää hetken kunnolla henkeä. Ettei kaikki olisi koko ajan niin kamalan suurta. Että ehtisi huomata ne pienemmätkin nyanssit. Sävyt, heijastukset, nurkkiin ja varjoihin unohtuvat.

---------

Isomummoni Anna oli ortodoksi. Ehkä minussakin on siksi sisäänrakennettuna jonkunlainen slaavilaisen kirkkomusiikin kaipuu, sillä kun poistuin kirkosta kaduille Kallion, mieleen jäi pitkäksi aikaa soimaan Святый Боже, Святый Крепкий, Святый Бессмертный, помилуй нас...

Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä.

Things are getting worse, please send chocolate

Tämä päivä jää historiaan sen vuoksi, että viirivehkainsidentissä vaurioitunut sormi pääsi vapaaksi tikeistä ja näyttää nyt varsin irvokkalta kuivuneine veritahroineen, jotka eivät lähde pesussa pois. Mojova arpi siihen jää. Kuoppa, suorastaan.

Illaksi oli pakko keksiä jotain millä eksyttää nurkan takana vaaniva apatia. Se jotain oli ensin Akateeminen kirjakauppa, jossa Erkki Tuomioja oli rennosti kertoilemassa Hella Wuolijoki -kirjastaan, ja sitten Kiasma, johon pääsee muuten perjantaisin ilmaiseksi klo 17-20. Menimme avoimin mielin, valmiina kokemaan elämyksiä.

Löysinkin yhden minua suuresti miellyttäneen teoksen: Lauri Astalan Songlines: sävellys karttapallolle ja soittorasialle. Minulla on samanlainen fiksaatio karttapalloihin kuin raidallisiin paitoihinkin, joku niissä vaan tuntuu ja näyttää omalta. Songlinesissa oli myös musiikkibonus. Lisäksi niitä Elina Brotheruksen uintivideoita jaksoi katsella pitkään, niissä on jotain rauhoittavan lohdullista.

Valtaosa nykytaiteesta kuitenkin herätti joko pelkästään lievää uteliaisuutta tekotapaa kohtaan (joku oli kiinnittänyt puunoksaan tussin ja pidellyt paperia sen alla = tuulitaidetta), kummastusta siitä, miksi ihmeessä moista sekavaa rojua pitäisi kutsua taiteeksi (jotain muovipusseihin käärittyjä riukuja yhdistettynä inhokkeihini, videoinstallaatioihin) tai, kuten valtaosassa teoksista, ei-sitten-yhtään-mitään. Me haluamme, että taide herättää meissä Tunteita! Perkele.

Lopulta Kiasman kaikuvassa salissa käytiin hetken kestäneen mykistyneen hiljaisuuden jälkeen seuraava, ytimekäs keskustelu:

- Kato, siinä on joku maalannu pelkkää punasta väriä.
- Ja kato, se on antanu sille nimeksi Maalaus.

Riitti tältä erää, kiitos. Siirryimme kahvilaan ja sitä kautta Kiasma-kauppaan, josta hieman helpommin sulatettavissa oleva ja suoraan asiaan menevä nykytaide löysi tiensä tornikamarin jääkaapin oveen:



---------

Tänään on vanhassa vara parempi, ja siksi soi PMMP:n Joutsenet. Koska tuo platinaa myynyt kriitikot polvilleen saanut kehuttu odotettu palvottu uusi levy ei vaan suostu avautumaan, ei vaikka sitä hinkkaisi vuorokaudet ympäri.

Hihihihihihi-poks

Tuokiokuvia työelämästä byrokraattisessa valtionhallinnossa -sarjamme jatkuu.

Tapahtui meillä tänään: hysteeristä hihitystä. Hysteerisiä citysusi Kostamuksesta -juttuja. Hysteeristä kuplamuovinpaukutusta. Hysteerinen jännetuppitulehdus liiallisesta kuplamuovinpaukutuksesta. Löydettiin uusi lounaspaikka. Ei ihan jääty purettavan merikadettikoulun seinän alle eikä edes nähty Ville Komsia, mikä on sinänsä harmi, koska tällä mielenosoitusmentaliteetilla varustettuina oltaisiin luultavasti liitytty seuraan ja meidätkin olisi pitänyt kuljettaa kylmettyneinä sairaalaan. (Mitä tästä opimme, villahousuja kannattaa pitää mukana muuallakin kuin jalkapallokatsomossa marraskuussa.) Lopulta vedettiin työhuoneen ovi kiinni ettei naapurit häiriinny ja laulettiin kovaäänisesti kuorossa että EI VUODET KULU, NE KULUTTAA, PUREE PALAN, SITÄ MUTUSTAA...

Ja se minkä koetat jättää taa, muistaa ihan auringon varmasti muistuttaa.

---------

Tänään soi siis Kolmannen Naisen Elämän tarkoitus. Tässähän se käsillä lienee.

Sitkee muija

Olen jälleen kerran ylittänyt itseni. Pystyn jääräpäisesti väittämään vaikka mustan valkoiseksi, jos sellaisen päähänpinttymän satun saamaan. Jaksan uskoa loputtomiin siihen, että jokaisesta tunnevammaisesta ääliöstä löytyy sitkeällä pinnanraaputuksella Ihan Hyvä Ihminen. Kykenen maailmanmestaruusluokan suorituksiin lajissa nimeltä "Tämä homma katsotaan katkeraan loppuun asti".

Kaisa ei nyt ihan ymmärrä.

Eilisen eksklusiivielämys: Zen Cafén Kosketuksessa-keikka Akun Tehtaalla Ylöjärvellä. Seura oli seipään niellyttä ja reissu päättyi melko tyylipuhtaaseen itku-raivari-hysteriakohtausalastuloon, mutta keikka sinänsä oli, niin, kirjaimellisesti koskettava elämys. Hienoja sovituksia vanhoista biiseistä ja intensiivinen tunnelma. Digitelevisionkatsojat voivat tutustua dokumentoituun keikkaan YLE Teeman välityksellä joskus ensi vuoden puolella.

Tämän illan eksklusiivielämys: Suomi-Armenia -futismatsi Finnair Stadiumilla. Olen melko vahvasti sitä mieltä, että marraskuinen Helsinki ei ole sovelias paikka pelata jalkapalloa ulkoilmassa, mutta eskimovarusteissa sen katsominen oli ennakko-odotuksista poiketen ihan hauskaa ja yllättävän vähän jäädyttävää puuhaa. Villahousut, tuo vanha hyvä konsti Suomen talvea vastaan. Vielä kun oltaisi ymmärretty siitä pelistä jotain muutakin kuin että ihme söhellykseltä se näytti. Miksi pelaajien vaihtamisesta pitää tehdä niin iso numero? Mistä voi päätellä, mistä kohtaa se pallo milloinkin potkaistaan takaisin peliin? Kuka päättää, miten pitkään lisäaikaa (huomioikaa oikea termi) pelataan, ja millä perusteilla? Ja miksi kaikkien armenialaisten miesten nimi on todellakin Ara tai Armen?

---------

Tänään soi PMMP:n uusi Leskiäidin tyttäret. Tälle leskiäidin tyttärelle ei ihan heti ainakaan aukea. Paitsi se, että "Kaikki hyvin on, en ole erityisen onneton." Mutta entä jos yrittäisi joskus tähdätä vähän korkeammalle.

Kaleidoskooppi

Kun oppii olemaan odottamatta mitään, odotus palkitaan usein juuri niin. Ja "muuten vaan" muuttuu yhtä hyväksi syyksi kuin mikä tahansa parempikin.

Ovat ne pitkät, välähdyksessä ohi lentäneet kuukaudet, joita voi katsella taaksepäin loputtomiin kaleidoskoopin läpi. Siirtää katselukulmaansa millin oikeaan tai vasempaan niin, että muodostuu aina uudenlainen, entisestä poikkeava kuva.

Mikään ei ole ollut koskaan riittävän itsestäänselvää lukitsemaan kaleidoskooppini värikkäitä lasijyväsiä paikalleen. Ne liikkuvat vapaasti, irrallaan, ja kun yritän pysäyttää liikkeen, joku sana tai teko rikkoo taas kuvan, muuttaa heijastuksen, särkee symmetrisen näkymän. Ja kuva vaihtuu uuteen, mikään ei ole varmaa eikä pysyvää, mistään ei saa kiinni.

Vain värikkäät lasijyväset, jotka jatkavat ikuista liikettään minun kaleidoskoopissani. Enkä minä koskaan väsy katselemaan niitä.

---------

Tänään soi Tuomari Nurmion Suuri Peto. Koska maailman voi valloittaa jos huvittaa, mutta sen toisen jutun saa vain uskaltamalla.

Hollitupa

Tornikamarista on jotenkin epähuomiossa tullut tällä viikolla varsinainen täyden palvelun majoitusliike. Reception palvelee 24 h vuorokaudessa, myös aamuviideltä saapuvat vieraat otetaan avosylin vastaan ja majoitetaan vaikka varapatjoille jos sängyssä ei ole enää tilaa. Särkylääkkeet kuuluvat hintaan, ja kolajuomat kans. Ja hotellissamme huoneet on luovutettava vasta sitten, kun jokainen vieras kykenee jälleen kävelemään omin jaloin.

Laupiaan samarialaisen majatalo. Hotelli Hollitupa.

Vaan olipa pikkujoulut. Pikkutoppi- ja hanskaeleganssi oli suorastaan tyrmäävä. Torttua, piparia ja kalliolaista kotipornoa vastapäisen talon ikkunasta. Hysteeristä menoa baarissa jos toisessakin, metrosta puhumattakaan. Syvällisiä elämänfilosofisia keskusteluja Big Brotherin (siis sen ihan oikean Big Brotherin) kanssa. Syvällisiä kanssaihmisen seläntakana-analysoimiskeskusteluja, joiden merkitystä vähentää hieman se, että kukaan osapuoli ei tunnu muistavan, kuka sanoi kenellekin mitä ja missä vaiheessa ja ennen kaikkea mitä sillä tarkoitti.

Tärkeintä on tietysti se, että sattuu ja tapahtuu.

---------

Tänään soi uusi tuttavuus, Jippu-nimisen artistin biisi nimeltä Piiloon. "Kirjoitit selkään mua aina rakastat, vaikka mä olen niin rikki ja sekaisin."

Invalidin elämää

Havainto: Keskivertoihmisen aamutoimet sisältävät suorastaan pöyristyttävän määrän erilaisia vedellä lutraamista ja kahta kättä vaativia toimenpiteitä. Jätin suihkussa käynnin suosiolla väliin ensimmäisenä invaliditeettiaamuna ja lähdin sormipaketti tanassa ja tukka likaisena keräämään sympatiaa työyhteisöltäni.

"Voi sua soheltajaa" oli ainoa, hyvällä tahdolla sympaattiseksi tulkittavissa oleva lausunto. Luultavasti kaikki liukastumisonnettomuuksissa raajojaan katkoneet olivat kuluttaneet viikon sympatiavarannot loppuun ja säälittävä sormivammani sai pärjätä omillaan.

Yksikätisenä eläminen altistaa uusille tapaturmille. Kipeä sormi kolahtelee väkisin joka paikkaan vaikka sitä kuinka yrittäisi varoa, yhdellä kädellä taiteilu vie huomion niin, että on jatkuvassa vaarassa törmätä johonkin, pudottaa jotain, osua kyynärpäällä kaikkiin teräviin kulmiin ja saada kassajonossa kanssaihmisten vihat niskaansa kun lompakon kanssa operointi sujuu niin h i t a a s t i.

Sittemmin olen, kiitos kysymästä, käynyt suihkussakin. Toimitus vaati luovuutta ja käden taitoja kehittävää jeesusteippi- ja muovipussiaskartelua.

Onneksi viikon merkittävin seurapiiritapahtuma, pikkujoulukauden avaus, oli tarkoituskin viedä läpi pitkävartisiin mustiin hansikkaisiin verhoutuneena. Eipä riko nuhjuinen sideharsosormi tämäniltaista eleganssia.

---------

Tänään soi Leevi and the Leavingsin Amalia. Sillä särky hellittää tai sen unohtaa kun tanssii ja muistoihinsa nukahtaa.

Verta, pornoa ja propagandaa

Tapahtui tornikamarissa eilisiltana: Kuunvalossa kiiltelevä Hackmannin kokkiveitsi. Lattialla tummuva verilammikko. Ja muka-viattomana pianojakkaralla nököttävä viirivehka.

Mitä tekee järkevä, itsenäinen sinkkunainen leikattuaan veitsellä kuivahtaneen viirivehkan lehden sijasta puoli sormenpäätä irti? Soittaa äitille, tietenkin. Käärii sormen talouspaperiin ja käy vahingoittumattomalla kädellä laittamassa pesukoneeseen jääneet pyykit kuivumaan. Luuttuaa verijäljet lattialta. Miettii hajamielisesti, että jos joku sattuisi liikkumaan tähän aikaan iltayöstä apteekin lähettyvillä, tämä joku voisi ehkä tuoda laastaria. Havahtuu puolen tunnin kuluttua tapahtuneesta siihen, että sormenpäästä valuu edelleen vuolaasti verta. Tulee järkiinsä, päättää kuiviin vuotamisen sijasta turvautua lääkintähenkilökunnan apuun ja ei suinkaan kävele vaan ajaa tyyriisti taksilla Mehiläisen päivystyspoliklinikalle. Alkaa tuntea olonsa Vakavasti Sairaaksi kun joutuu makaamaan pitkälleen toimenpidehuoneen leikkauspöydälle. Puree hammasta ja uikuttaa kun "sormi on kyllä aika herkkä paikka joten tää voi nyt vähän kirpaista" -lääkäri tunkee puudutusainetta kynnen alle ainakin vartin verran. Katsoo muualle kun samainen lääkäri neuloo puolikkaan sormenpään takaisin paikoilleen. Tuntee itsensä taistelussa haavoittuneeksi sotasankariksi poistuessaan Mehiläisestä sormi paketissa. Päättää olevansa kuitenkin sen verran lievästi haavoittunut, että taksin sijasta ajaa taloudellisesti raitiovaunulla kotiin.

Ja kotona pääsee parku, kun taas piti olla niin urhea niin yksin.

---------

Eilen soi CMX:n Veitsenterä. Koska minä muistan suuren pienuuteni.

Romantiikkaa marraskuiseen arkeen

Kaksi tuntia yöunta viidentoista minuutin pätkissä nautittuna ei ihan riitä friskaamaan Moskovaanmuuttopalaveerauksesta, Miljoonasateen keikasta ja Lostarissa nuokkumisesta uupunutta sieluparkaa.

Ja aamun kalpeassa valossa kahden kiukkuisen semikrapulaisen taistelu yhden peiton herruudesta päättyi ratkaisemattomana tasapeliin. "VOITAISIINKO me nyt VIHDOIN nukkua?" "Kyllä, mikäli olisit EDES HETKEN hiljaa!"

Hysteria-kikatus-väsymys. Ja Syyrian suursmurffi.

---------

Tänään soi Miljoonasateen Emalisydän. Vaikka se "nukutit mut syliisi" -osuus ei ihan kirjaimellisesti mennytkään niin ainakin "sä väsytit mut" onnistui yli odotusten.

Järjen köyhyyttä

Olen miettinyt tänään paljon järkevyyttä ja järjettömyyttä. Jälkimmäistä on ainakin pukeutua valkoisiin housuihin kun koko Helsinki on polvia myöten loskassa. Tuhlata perintö ennen kuin sen on saanut omalle pankkitililleen. Syödä kaksi viikkoa vanhaa smetanaa. Päättää juosta Stadikalta kotiin lenkkarit lipsuen päivänä, jolloin puolet työkavereista on katkonut raajansa liukastumisonnettomuuksissa.

Järkeviä tekoja ei juuri nyt tule mieleen.

Lisäksi hajahuomio tältä päivältä: Jos haluat muuttaa ulkomaille, ryhdy ystäväkseni. Sen kategorian ihmisillä on käynnissä joukkopako rakkaan synnyinmaamme rajojen ulkopuolelle.

---------

Tänään soi Smashing Pumpkinsin Farewell and Goodnight. "Cause it's hard luck, when no one understands your love."

До свидания, мой любимый город

Ihmiset tekevät kaupungit.

Ja kun ne ihmiset jättävät ne kaupungit taakseen, kaupungit eivät enää tunnu samalta. Onneksi ne ihmiset kuitenkin ovat olemassa edelleen, ja kaupungitkin ovat. Ihmiset asettuvat uusiin kaupunkeihin, kaupungitkin pysyvät paikallaan. Kaupunkeihin jää jäljelle toisia ihmisiä, jotka taas vuorostaan tekevät kaupungeista omannäköisensä.

Ja sitten, kuten aina elämässä, täytyy tehdä valinta. Voi jäädä suremaan sitä, että kaupungit eivät tunnu samoilta kun ihmiset ovat vaihtuneet. Voi ripustautua menneisyyteen ja muistella sitä ja kieltäytyä näkemästä nykyisessä mitään hyvää. Voi keskittyä pelkäämään sitä, että kaikki hyvä on jo eletty ja koettu. Voi unohtaa toivoa, että paras onkin vielä edessäpäin. Voi pelätä ja toivoa niin pontevasti, ettei huomaakaan, että se paras saattaa ehkä jopa olla tässä ja nyt.

Tai voi jatkaa matkaa. Palata kaupunkeihin, hyväksyä että ne ovat nyt toisten ihmisten näköisiä ja silti samalla edelleen omia ja tuttuja. Säilyttää ihmiset, ainakin osan ihmisistä, sijaitsivatpa nämä missä kaupungeissa hyvänsä. Kaikkien elämäni kaupunkien kaikkia ihmisiä en enää mitenkään jaksa mukanani kantaa, mutta ne tärkeimmät, omiksi tulleet ihmiset jaksaa kyllä säilyttää.

Ja voi katsella postin tänään tuomaa valokuvaa murenevalla betoniseinällä tanssivista naisista ja ajatella, että huomenna käy töiden jälkeen ostamassa valokuvalle kehykset ja pitää sitä sen jälkeen aina mukanaan, tässä ja kaikissa tulevissakin kaupungeissa.

---------

Tänään soi mitenkään tähän liittymättä Anna Erikssonin Ei se mennyt niin. Koska eihän se koskaan mene.

Hatutuspäivä

Tämän päivän parasta antia oli se, kun karattiin neljältä töistä ja mentiin kahvilaan juomaan teetä ja juoruamaan ja sen jälkeen sovittelemaan hattuja. Hattujen sovittelu on hauskaa. Vielä hauskempaa oli se, että molemmille löytyi täydellinen päähine.

Sillä Helsinkiin tuli tänään talvi. Ja tuuli vinkuu tornikamarin ikkunan takana.

---------

Tänään soi Hanna Marshin Chameleon Girl. "Arrogance, ignorance, grand lies, Was I searching for words like magic? Trying to gather the pieces of courage left in me."