Itsensä rääkkäämisen ihanuus

Samalla otsakkeella on muuten takavuosina kirjoitettu laudaturin arvoisia ylioppilasaineita. Teksti käsitteli halonhakkuuta.

Mutta tänään ei hakattu halkoja. Tänään suunniteltiin koko iltapäivä pakoa Alcatrazista ja vilkuiltiin huolestuneesti mallia nälkävuosi olevaa to do -listaa. Kuudelta juostiin kirkuen ulos työmaalta ja jätettiin pirisevä puhelin, piipittävä faksi ja kaatuilevat paperikasat oman onnensa nojaan. Äkkiä kotiin, verkkarit jalkaan ja reppu selkään ja ensimmäistä kertaa naismuistiin Ruoholahteen sporttijumppaan. Aah. Vaikka parin viikon jumppaamattomuudelle on liuta hyviä syitä, kuten tikatun sormen kastelukielto, ylentön kulttuuriharrastus, lukuisat tornikamarissa vierailleet ystävät ja kylänmiehet sekä viime päivien työhärdelli, olen silti juuri nyt sitä mieltä, että taas tästä eteenpäin parin viikon taukoja ei tule.

Mikä siinä onkin, että naama punaisena rikkinäinen polvi paukahdellen hiki roiskuen luultavasti erittäin vähä-älyisen näköisesti musiikin tahdissa hyppiminen ja pomppiminen saa aikaan sen, että hymyilyttää ja on hyvä mieli? Endorfiini, kai. Olipa syy mikä tahansa, nyt on autuas olo.

Ja tuntee ansainneensa lenkkimakkaravoileivän ja maitoa suoraan purkista. Röyh.

---------

Tänään soi Kotiteollisuuden Kuolleen kukan nimi. Koska se on niiden paras levy, ja koska sen levyn biiseistä valtaosassa on rytmi, mikä sopii täydellisesti jumppaan ja jumpasta pois hölkkäämiseen.