Kiitos siitä kun liiankin kauan jaksoit mua

Tapasin viime yönä Teatterin narikassa ihmisen, joka kuului tiiviisti elämääni joitakin vuosia sitten. Jonka kanssa vietettiin juhannukset, uudet vuodet ja muut juhlapyhät, järjestettiin Mannerheim-illallisia ja parannettiin maailmaa sohvannurkassa ja saunan lauteilla. Hän tuli mukaan elämääni kun kokosimme yhdessä kirjahyllyä HOASin opiskelijakämpässä Itäkeskuksessa, ja poistui siitä kun jätin kaiken senhetkisen taakseni ja muutin Pietariin.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea entisen poikaystävän serkun avovaimon kohtaaminen onnistui nostamaan esiin. Luulin, että se kaikki oli jo so last season ja mennyttä elämää, mutta kuitenkin ikävä, kun se romahti niskaani, meinasi kaataa katuun. Ja jostain ilmestyi sen kaveriksi myös kiitollisuus siitä kaikesta hyvästä, mikä oli.

Onneksi samaa yötä valvoi ihminen, joka pohti sattumalta samaan aikaan samoja asioita. Joka kaipasi samalla tavalla monia juttuja, ja ihmetteli vielä useampia. Ja oli minun laillani "vieläkin hiukan pihalla ja hyvin pahoillaan."

Olen hävinnyt elämäni aikana niin monia tärkeitä matseja, etten jaksa enää hämmästellä sitä, miksen mitenkään haluaisi luovuttaa tätä, jota nyt pelaan. Vaikkei se kuulukaan samaan sarjaan niiden edellisten kanssa. Ja samalla kuitenkin tiedän, mitä oikeasti tarvitsisin. Ihmisen, joka pelaisi kanssani samaan maaliin.

Mutta en koskaan onnistu rakastumaan oman joukkueeni jäseniin.

---------

Tänään soi PMMP:n Kiitos: "Kiitos, kun koetit ymmärtää - Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään."

Extravert Intuitive Feeling Perceiving

No niin, hankalat ihmissuhteet -blogi muuttuu ensin matkakertomusblogiksi ja sitten arkielämänkuvausblogiksi. Kannatamme matkailua ja arkielämää, hankalat ihmissuhteet ovat passé.

Olin kaksi päivää Aulangolla kahdenkymmenenneljän satunnaisesti valitun hallinnonalani edustajan kanssa opiskelemassa työelämän vuorovaikutustaitoja. Koulutus jakautui melko tasaisesti akselille joutavanpäiväistä höpinää - oikeasti hyödyllistä, ajatuksia herättävää ja käytännön elämää helpottavaa tietoa. Ja tulipa taas kerran todettua, että sokeimpia omalle itselleen ovat yleensä ihmistieteiden edustajat.

Meidän piti kurssilla tehdä Myers-Briggs -persoonallisuustesti. Olen tehnyt sen aikaisemminkin, eikä minua lainkaan hämmästyttänyt, kun sain tulokseksi taas kerran ENFP:n. Olen siis ulospäinsuuntautunut enemmän kuin sisäänpäinkääntynyt, intuitiivinen enemmän kuin tosiasiasidonnainen, tunteva enemmän kuin ajatteleva ja yhden pisteen verran enemmän spontaani kuin järjestelmällinen. On kivaa tuntea itsensä aika hyvin.

Aulangon parasta antia oli kuitenkin itse Aulanko. Syöksyin välittömästi virallisen ohjelman päätyttyä pihalle ja juoksentelin pari tuntia pitkin kansallispuistoa, kiipesin näkötorniin, kävin katsomassa jäiden lähtöä ja joutsenia. Oli kamalan kevät, ja olin kamalan iloinen siitä, että oli.

Työpaikalla pääsi sitten tänään soveltamaan heti opittua käytännössä. Oi voi. Pakenin savuavista raunioista kotiin pesemään ikkunoita (niitä on tornikamarissa kokonaista yksi kappale) ja kuuntelemaan radiosta jalkapalloa. Sitä harrastettiin myös Kotkassa, Riiassa pestiin ikkunoita, Vallilassa suunniteltiin viikonloppurientoja, Pakilassa oltiin työyhteisöllisiä, Ruoholahdesta lähetettiin telkkariohjelmasuosituksia ja Lappeenrannassa ei vastattu puhelimeen. Kerrassaan seurallinen, yksin vietetty tornikamari-ilta siis.

---------

Tänään soi Azerbaidzhanin kansallislaulu. Kunniamaininta päivän Kaukasus-uutisoinnista menee Ilta-Sanomille, joiden urheilusivujen futispaketti alkoi reteästi kissankokoisin kirjaimin kirjoitetulla azerinkielisellä tervetulotoivotuksella. Ihan kiva idea, mutta toteutus hieman kärsi siitä että "Dobro pozhalovat" on venäjää.

Syksy 2006

Tulisit minua puolitiehen vastaan.

Kävelisit kaupungin läpi, kortteli korttelilta sinun laidaltasi kohti minun laitaani, kahisuttaisit kulkiessasi märkiä keltaisia vaahteranlehtiä tennareittesi alla niin että farkkujen lahkeet kastuisivat. Valitsisit oikean reitin, sen, mitä pitkin minä kuljen omalta laidaltani kohti sinun laitaasi ja kahisutan keltaisia vaahteranlehtiä tennareitteni alla. Kävelisit oikealla puolella tietä, samalla, millä minäkin, ettemme vahingossa kulkisi toistemme ohi toisiamme näkemättä.

Tai jos et suostu kävelemään, kun et suostu, hyppäisit ratikkaan. Jättäisit maksamatta, istuisit yksin penkille ja katsoisit Mannerheimintien maisemia, haroisit sotkuista tukkaa pois silmiltä niin kuin aina huomaamattasi harot. Jäisit pois oikealla pysäkillä, sillä, millä minä jo odottaisin sinua. Tai seisahtaisit katoksen alle sateelta suojaan hetkeksi, seuraavaan ratikkaan asti, sillä kun se pysähtyisi, minä astuisin siitä ulos.

Tulisit puolitiehen vastaan. Et ottaisi kädestä kiinni etkä katsoisi silmiin, vaan sanoisit luultavasti jotakin asiatonta mieluummin kuin asiallista. Joka tapauksessa sanoisit jotakin sellaista, mikä saisi minut hymyilemään. Olisit sinä, riittävän monta kriteeriä täyttävä minulle. Antaisit minun olla minä, tarpeeksi suurenmoinen sinulle.

Tulisit puolitiehen. Jatkettaisiin siitä yhtä matkaa. Katsottaisiin samaan suuntaan, minä sovittaisin askeleeni sinun askeleisiisi ja sinä minun. Kahisutettaisiin keltaisia vaahteranlehtiä tennareittemme alla niin että molemmilla olisi samalla tavalla kastuneet farkunlahkeet, mentäisiin siihen yhteen kahvilaan ja tilattaisiin molemmille kaakaota ja kermavaahtoakin. Puhuttaisiin kauniita ja puhuttaisiin rumia tai oltaisiin vaikka kokonaan hiljaa. Joka tapauksessa minulla olisi kivaa ja sinulla mukavaa. Unohdettaisiin hetkeksi se, miten kovasti pelottaa, toisemme ja itsemme ja elämäkin vielä, astuttaisiin heikolle jäälle ja luotettaisiin siihen, että se kantaa molempien painon.

Tulisit minua puolitiehen vastaan. Vähemmällä en tule toimeen. Enempääkään en tahdo.

---------

Tänään soi se kappale, missä kaksi roikkuu samassa hirressä. Eivätkä lopulta kävele käsi kädessä pois.

After the darkness so deep

Tornikamarisinkun laimea perjantai-illan huuma sai uusia käänteitä kun puhelin soi kesken Excel-kurssin etätehtävien, ja pian sinkku olikin sinkauttanut itsensä Ruoholahteen viettämään musiikkipainotteista aamuyötä hyvän viinin ja hyvän seuran parissa. Aamut, jotka alkavat sillä, että joku soittaa kitaralla olohuoneessa Baddingin Paratiisia, eivät voi olla huonoja aamuja, vaikka oikeasti olisivatkin iltapäiviä.

Vähän harmitti, kun puolikas kaunista kevätpäivää kului nukkuessa, mutta ehti siinä puolikkaassakin käydä meren rannassa kävelemässä ja syödä Uunisaaressa hodarit.

Illalla pitsaa, jätskiä, lenkkisauna ja televisiossa Maija Vilkkumaa. Laatuaikaa itselle.

---------

Tänään soi Marilyn Mansonin versio biisistä Tainted Love. Hyvä versio, katu-uskottava.

Jääkarhu ja luolamies

Bloginpito on kivaa. Knutillakin on blogi.

Kävin tänään katsomassa Jussi Lammen Luolamiehen Aleksanterin teatterissa. Joulukuiseen Martti Suosalon Luolamieheen verrattuna se ehkä vähän vielä etsi itseään, mutta oli silti rosoisen hyvä, ja korvasi kyllä alkuperäisen Maija Vilkkumaa -idean, jonka loppuunmyydyt liput taas kerran torpedoivat. Tässä kaupungissa ei voi tehdä mitään mielenkiintoista suunnittelematta sitä vähintään kuukautta etukäteen. Moskova ja venäläinen spontaanisuus, täältä tullaan.

Luolamieshän on naurattava, liikuttava, ajatuksia herättävä monologi miehenä olemisesta ja siitä, miten sen voisi nykyistä kivuttomammin yhdistää naisena olemisen kanssa. Hiemanko osuivat kohdalleen ne naisten kommunikointia kuvailevat kohdat. Tässä esimerkki näytelmän jälkeisistä tapahtumista:

- Mulla on auto tuolla Hietalahden torilla.
- Ai, no miepä kävelen vähän kiertotietä kotiin niin mennään samaa matkaa sinne asti.
(tauotonta keskustelua)
- No se mun auto on nyt tuossa. Mäpä saatan sua vielä vähän matkaa niin saadaan tää juttu loppuun.
(tauotonta keskustelua)
- Kierretäänkö vielä tuo puisto?
- Joo.
(tauotonta keskustelua)
- Mitä jos kävellään takas sinne siun autolle ja heität miut sitte kotiin, saadaan tää juttu loppuun?
- Hyvä idea.
(nauruun tikahtumista ja tauotonta keskustelua)
- Mäpä pistän tän auton tähän vähäks aikaa parkkiin.
(tauotonta keskustelua)

Niin. Tutkimusten mukaan naiset käyttävät vuorokaudessa keskimäärin 7000 sanaa, miehet vain 2000. Kun miehillä ei ole enää mitään sanottavaa, on naisilla vielä 5000 sanaa varastossa. Miettikääpä sitä.

Illan päätteeksi: raakkuvat sinkut (ja yksi Rovaniemi-Siperia -akselilla matkusteleva pariskunta) kokoontuivat nettilangoille seiniään tuijottelemasta. "Päätä ja silmiä pakottaa, mutta minkäs teet..." Elämälle ja perjantai-illalle sisältöä Suomi24:n 80+ -keskusteluista sekä harakan värimuunnoksista.

---------

Tänään soi Sweet Moses -yhtyeen Astronaut. Hirmu kivvoo mussiikkia, kiitsa vinkistä.

Vaikka tarjosit vain salmiakkia

Kävelin tänään töistä kotiin kuuden aikaan illalla. Kaupunki oli mystisen vaaleanpunaisen usvan peitossa, siellä täällä parveili mietteliäästi usvaan tuijottavia ihmisiä ja turisteja, jotka yrittivät vangita hetkeä kameroihinsa. Ja sorsia, jotka torkkuivat suloisesti pareittain pää siiven alla jäälautoilla.

Kevään lupaus ilmassa, kuten eräs ystävä tekstiviestitti.

Lupauksesta innostuneena aloitin tänään pyöräilykauden - vaikka pyöräilykausi nyt on häilyvä käsite, periaatteessa koko tämänkin näennäistalven olisi voinut Helsingissä fillaroida alusta loppuun. Ja toisaalta, takavuosina susirajalla polkupyörä oli ainoa käytössä oleva kulkuväline opiskelijakämpän, yliopiston ja keskustan välillä, joten minkäänlaisia pakkasrajoja ei tunnettu. Esimerkiksi fillarilla baariin meno oli täysin normaalia toimintaa. Tosin yleensä piti kurvata Kultapiisku-nimisen anniskeluravintolan kautta, koska sieltä sai opiskelijaystävälliseen hintaan salmiakkikossua ja Gallianosta tehtyjä hot shotteja, joiden avustuksella kohmeiset elintoiminnot sai palautettua normaaleiksi. Jos joku muistaa tarkan hinnan, kommentoikaa, koska itse en enää muista. Susirajapyöräilyyn liittyy myös lasteni tulevan isän keksimä määritelmä: Opiskelijan tuntee siitä, että sillä on satulankuva farkkujen persuksissa.

Mutta tänään siis poljin pyörällä jumppaan, ensin piti tosin pumpata hiki pipossa lyttyyn menneet pyöränkumit täyteen. Jumppakaverit todennäköisesti luulevat nyt minun kärsivän inkontinenssista, sillä pyöräni satula oli talven aikana imenyt itseensä puolet eteläisen Helsingin vesisateista ja sylkäisi ne ulos heti kun istahdin sille.

Oma päiväni oli tänään varsin puhelin- ja sähköpostipainotteinen. Työasioiden lisäksi piisasi molempien välityksellä myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita: ensin autokoululaisen ensimmäisen ajotunnin kokemuksia Pietarista, Ladalla suoraan ruuhkaan tottakai, ja sitten varsin viihteellinen puolen tunnin puhelinraportti tutkijakaverin seminaarimatkasta Armeniaan. Asenne on kohdallaan, jos vastaa kysyttäessä, että matka meni oikein hyvin kiitos, ja kertoo vasta sitten joutuneensa katsomaan kuolemaa silmiin Volgan takapenkillä ilman turvavöitä sekä pudonneensa viemäriin keskellä Jerevania kun kaivosta puuttuikin kansi.

---------

Soihan se. Tavaramarkkinoiden Kevät. Ranta oli tänään tosin Ruoholahti, ei Hakaniemi, mutta muuten allekirjoitan biisin.

Vierailulla ullakkokamarissa

Kävin Ryanairin avustuksella viikonloppumatkalla Latviassa joten tässä jälleen yksi matkakertomus. Vertailun vuoksi voi tutustua myös kilpailevaan versioon vierailuni kulusta.

Latviaan muutti vuodenvaihteessa pikkusiskoksi puolessatoista vuodessa adoptoimani entinen työkaveri, jonka kanssa jaettiin ensin sama pieni työhuone, työasiat ja työaika, sitten pikkuhiljaa kaikki muutkin asiat ja iso osa kaikesta muustakin ajasta. Jokapäiväisihmisten poistuminen elämästä tekee aina kipeää, mutta sitäkin riemullisempi oli jälleennäkeminen Riian lentokentällä perjantai-iltana.

Pikkusisko oli löytänyt asunnokseen vanhan kaupungin sydämessä sijaitsevan ihanan ullakon. Mukulakivikadulta pujahdettiin sisäpihalle, jonka nurkassa oli ovi, josta mentiin sisään, kiivettiin portaat ylös, avattiin toinen ja vielä kolmaskin ovi ja oltiin perillä. Ullakolla odotti pullo paikallista shampanjaa ja puhuttavaa aamuyöhön asti.

Pikkusisko oli tavoilleen uskollisesti löytänyt myös erinomaisen hauskan, kansainvälisen kaveripiirin uudesta kotikaupungistaan. Tämän vuoksi kulutimme puoli lauantaita etsimällä jotakin vihreää puettavaksi ylle illan St.Patrick's Day -bileisiin. Löysin viimein vihreän kaulakorun ja rannerenkaan. Pikkusisko päätti, että vihreät alushousut ovat riittävät Paddyn muistamiseen. Illan bileet olivat juuri niin kansainväliset kuin odottaa saattoi, keskustelin sujuvasti latvialaisen koti-isän kanssa Neuvostoliiton vaikutuksesta Baltian maiden kohtaloihin, vertailin Suomen ja Irlannin ulkomaanedustuksen korvausjärjestelmiä illan isännän kanssa, hihitin suomalaisen sotalapsen ruotsalaisjälkeläisen haikeille Göteborg-muisteloille, väittelin Kimi Räikkösen älykkyysosamäärästä yhden tanskalaisen korkeakouluharjoittelijan kanssa ja tanssin toisen kanssa Michael Jacksonia, ihmettelin hollantilais-ukrainalaisen juutalaisen seurassa turkkilaista vatsatanssityyppistä diskoilua, ja lauloin kahden Latvian venäläisen ja yhden norjalaisen kanssa, että "Но если есть в кармане пачка сигарет, значит все не так уж плохо на сегодняшний день." Ei lainkaan hullummat kemut. Ja sushi for beginners oli hyvää, samoin Guinness. Se jäi selvittämättä, oliko Patrick komea vai ei, koska Dublinissa samaa tilaisuutta juhlistaneen kirjeenvaihtajan puhelimesta loppui akku juuri kriittisellä hetkellä.

Sunnuntaina oli asianmukainen krapula. Ja ihan totta, meillä oli kaikesta huolimatta kunnianhimoinen tarkoitus mennä sotamuseoon, mutta hairahduimme museomatkalla kenkäkauppaan ja shoppailumoodi meni jälleen päälle. Ostin hukattavaksi taas yhden vaaleansinisen sateenvarjon, koska satoi vettä. Tuleva täti sai toistaiseksi voimakkaimman "minusta tulee täti!!!" -kohtauksensa paikallisen ostoskeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsevassa vaatekaupassa ja investoi epäröimättä liudan lateja 50-senttisiin keltaisiin kirahvipotkuhousuihin. Krapularuokaa ja kokista Santa Fén sisarravintolassa ja illalla reissun ehdottomasti kruunaava ohjelmanumero: vieras vietiin Norjan lähetystön saunaan neljän salskean skandinaavimiehen, yhden salskean hollantilaisen ja yhden suomalaisen Ullan kanssa. Saunassa oli hyvät löylyt ja pinta-alan rajallisuudesta johtuen varsin tiivis tunnelma... Saunan jälkeen vielä iltapalalle poikain kanssa ja sitten ullakolle nukkumaan. Täysikuu valvotti niin, että saimme kehiteltyä vähintäänkin loistavia teorioita ihmisten välisistä suhteista ja puitua kaikki entiset, nykyiset, menneet ja tulevat mies-, työ-, sukulais-, ja muutkin olennaiset asiat oikeille sijoilleen.

Arki alkoi, systeri meni töihin. Minäkin kävin tutustumassa Suomen suurlähetystöön ja hengasin loppupäivän itsekseni kaupungilla. Kävin tapani mukaan sytyttämässä ortodoksikirkossa kynttilöitä, nyt kuolleiden ja elävien lisäksi myös syntymättömille. Ostin tulppaaneja, kiertelin vanhaa kaupunkia, istuin kahvilassa, josta kaksi vuotta sitten aloitin tutustumisen Riikaan, kirjoitin päiväkirjaa ja mietin niitä kahta vuotta, kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, kaikkea sitä, mitä tulee tapahtumaan. Ja olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen, toiveikas ja toivoton, rohkea ja pelokas elämäni edessä.

Reissu päättyi siten kuin oli alkanutkin, kohotimme kuohuviinimaljat Riian lentokentällä itsellemme ja äärihauskalle viikonlopulle. Takaisin palatessa Tampereella satoi räntää.

---------

Tänään soi Nancy Sinatran Bang Bang (My Baby Shot Me Down). Se Kill Billin soundtrack-biisi siis. Sitkeä tekele pysymään päässä.

En edes istua jaksa

Terveisiä Riikasta, Riiasta ja Rigasta. Siitä lisää luultavasti huomenna.

Nyt vain määritelmä ystävyydelle: Ystävä on ihminen, joka luopuu omasta talvitakistaan Uspenskin katedraalin pihalla siksi, että itseä ilettää mennä ortodoksikirkkoon polvet paljaina.

---------

Tänään soi Sielun Veljet. Kaukaa ja hiljaa, mutta silti selvästi tunnistettavasti.

I'm glad I spent it with you

Minulla oli synkeimpinä viime syksyn hetkinä tapana kirjoittaa vihkoon ylös niitä harvoja hyviä asioita, joita elämässäni tunsin olevan. En ole tehnyt sitä enää aikoihin, luultavasti hormonibuustauksella normaaliksi palautuneen kilpirauhastoiminnan johdosta, mutta jotenkin se vihko tuli tänään mieleen.

Olin jossain vaiheessa päivää eläimellisen raivon vallassa kiitos useammankin jakamattoman kuolinpesän, autorekisterikeskuksen, Lappeenrannan maistraatin Imatran palvelupisteen narisevan virkailijan sekä niiden harvojen elossa olevien perheenjäsenteni, joiden kanssa olisin halunnut kiihkeästi kommunikoida ja jotka sitkeästi olivat vastaamatta puhelimiinsa. Myös Georgian ympäristöministeriö ja valtioiden välisten sopimusten solmimisen protokollasäännöt tekivät parhaansa siirtääkseen raivoa vielä pari piirua eläimen suuntaan.

Ja sitten, noin vain, tämä muuttuikin hyväksi päiväksi. Angstista avautuminen rakkaalle listalle helpotti raivoa hetkellisesti. Jakamattomat kuolinpesät eivät jakautuneet, mutta autorekisterikeskus- ja maistraattiasiat selvisivät. Elossa olevat perheenjäsenet vastasivat puhelimiinsa yksi toisensa jälkeen. Georgian ympäristöministeriö on toivoton tapaus jonka suhteen ei auta muu kuin zen-mielenlaatu ja lootusasento. Valtioiden välisten sopimusten solmimisen protokollasääntöviidakkokin selvisi huomattavasti kun sitä oli hutkinut hetken henkisellä vesurilla.

Muita hyvän päivän tunnusmerkkejä: Ilmoittauduin hauskaan "näin sinusta tulee parempi ihminen ja työyhteisön jäsen" -koulutukseen Aulangolle, missä en ole koskaan käynyt. Gordion-tyyppinen viheliäinen budjettisolmu aukesi ilman miekanheilutusta. Päätin ostaa heti Moskovaan muutettuani hedelmäkorihatun häihin (nämä ovat ne samat häät jotka olivat jo syksyllä hyvien asioiden listalla) sekä kristallikruunun. Tilille räpsähti palkka, joka ensimmäistä kertaa oli minulle kuuluva korvaus tekemästäni työstä täysimääräisenä. Ostin pääsylippuja sinne tänne kaikenlaisiin hauskoihin tapahtumiin. Palkitsin itseni siitä, että olen olemassa syömällä katkarapuvoileivän Café Argosissa. Ensimmäisiä syntymäpäiviään ensi viikolla viettävälle Very Important Personille löytyi oivallisen feministinen syntymäpäivälahja, postin täti auttoi ystävällisesti lahjan paketointipulmissa, paketin kotiinkuljetus oli halvempi kuin normaali postitus ja illan päätti elämää suurempaa filosofointia sisältänyt "kotiäiti meets citysinkku ja silti he siis vaan taas NIIN ymmärtävät toisiaan" -puhelu Very Important Personin äiskän kanssa. Joka oli opetellut lumilautailemaan.

Huomenna taas eksymään Latviaan. Luvassa ainakin Irlannin suurlähetystön masinoimat St. Patrick's Day -bileet, georgialaista ruokaa ja shampanjamaljojen nostelua yhdessä maailman parhaimmista seuroista.

---------

Tänään soi Lou Reedin Perfect Day. Koska tämä oli aika lähellä sellaista - ne päivät ovat, jolloin tuntee olevansa kaikilla tavoin elossa.

Psst...Osta hyvä sinko?

Eilen olin varakreivitär, tänään olen ollut hämäräperäinen laittomien aseiden kaupustelija. Olen aina ollut sitä mieltä, että monipuolisuus ja kaikenlaisiin kaavoihin kangistumattomuus on ehdottomasti hyvien puolieni parhaimmistoa. Aivan näin laajaa roolirepertuaaria en tosin osannut itselleni kuvitella.

Tänään oli taas sellainen moninaisten hauskojen ja ajatuksia herättävien pienten asioiden ja tapahtumien päivä, jollaisia arkipäivät parhaimmillaan ovat. Pietarilaiset kuopat teissä, Latviasta tullut maino jatko eiliselle varakreivitärtarinalle, työpaikan isyyslomapohdiskelut ja laatuajan viettäminen läheisten ihmisten kanssa Skypen välityksellä ansaitsevat erityismaininnan tänään. Ja se havainto, että kesän viikonloppuja myydään nyt. Koska ne loppuivat kesken heti kättelyssä, päätin juuri viettää Moskovaan läksiäisiäni Ilosaarirockissa. Tervetuloa kaikki, läksiäisissäni esiintyy muun muassa HIM.

Ja samalla tämä oli sellainen päivä, jollaisia elämän päivät yleensä ovat. Sellainen, jolloin John Irvingiä lainaten "Sorrow floats - everywhere. And love floats - just like Sorrow."

---------

Tänään soi Happoradion Kaksi tarinaa. "Liian nuori juuttumaan, liian vanha muuttumaan, liian ylpeä itkemään."

Onnen oikukas polku

Minulle suositeltiin tänään Hertta-sarja -tyyppistä lähestymistapaa elämääni. Päätin kokeilla:

Aaamuaurinko hyväili varakreivitär von Handschuhin, kaupungin rikkaimman perijättären kainosti päivettynyttä hipiää kun hän heräsi budoaarissaan jugendlinnansa ylimmässä kerroksessa. Hän venytteli laiskasti vuoteessaan, mutta joutui sitten kiskaisemaan jalosukuisen ahterinsa pikavauhtia ylös ja laittautumaan valmiiksi, koska muisti aikoneensa mennä aamulla työterveyshuollon määräämiin laboratoriotutkimuksiin. (Lipsahdus Hertta-sarjasta arkirealismin puolelle, pyydän anteeksi.)

Aamupäivällä varakreivitär otti puhelun veljelleen, 28-vuotissyntymäpäiviään suvun tiluksilla viettävälle varakreivi von Handschuhille. Varakreivi totesi elämänsä olevan 28 vuoden iässä käytännössä ohi ja ilmoitti odottelevansa tästälähin kuolemaa. Lisäksi hän kertoi selostavansa Idolseja syntymättömälle lapselleen avovaimonsa, markiisitar af Kleine-Heidelandin mahan läpi sekä laulavansa lapsiparalle Maj Karman ja Viikatteen kappaleita. Varakreivitär von Handschuh oli aateliselle arvolleen sopimattomasti tikahtua nauruun miettiessään, mitä isänsä varakreivin Idols-selostusta, Maj Karmaa ja Viikatetta vuorotellen kuuleva kallisarvoinen jälkikasvu mahtoikaan tästä kaikesta olla mieltä. Puhelun lopuksi aatelissisarukset kävivät vielä ajatustenvaihtoa laittomista aseista ja suunnattomasta perinnöstään. Varakreivitär suunnitteli hetken Heikinlaakso-tyyppistä verilöylyä laittomien perintöaseiden avustuksella, mutta muisti sitten, ettei osannut ampua, ja luopui suunnitelmasta toistaiseksi.

Varakreivitär nautti varhaisen keittolounaan (kysyn vaan, miten Amican nakkiborssista saa runollista Hertta-sarjaa?) hotkimalla ja poistui sitten viettämään aurinkoista kevätiltapäivää kaupungille. Muutamia pikku ostoksia tehtyään (kengänpohjalliset kaksi euroa, halpaa, sanon minä!) hän siirtyi takaisin budoaariinsa, söi hieman kanafetasalaattia ja lähti sitten harjoittamaan ruumiinkulttuuria. Lopputulos oli se, että varakreivittären degeneroitunut polvi on taas tohjona. Sumuisessa Helsingin illassa nilkutti siis vähemmän jalosukuisesti puoliääneen sadatteleva hahmo pitkin Runeberginkatua Stadikalta kotiin.

Loppukaneetti: Aitoon Hertta-sarjaan verrattuna varakreivittären elämässä on suorastaan huutava pula ritareista, uljaista prinsseistä, salskeista sulhaskandidaateista ja muista kilpakosijoista. Noin muuten ihan kelpo kamaa.

---------

Tänään soi Kate Bushin Wuthering Heights. Varakreivitär on nähty taas Free Record Shopin kaksi cd-levyä 20 eurolla -laarien äärellä.

Kanalautasen kohtalo

Sattuipa tänään niin, että olin työpaikan keittiössä tiskaamassa kanalautasta. Kanalautanen on sellainen Pentikin valmistama, lapsille tarkoitettu, korkeilla reunoilla varustettu ja kanan kuvalla koristeltu astia, jonka olen saanut äidiltäni. Äiti-paralla oli jossain vaiheessa kaunis ajatus lahjoittaa kanalautaseni ja -mukini pariksi sydämeni valitulle kukkolautanen ja -muki, mutta muistaakseni neljänsien kukkoastioiden oston tultua ajankohtaiseksi äiti totesi perinteen jatkamisen kannattamattomaksi. Hyvä niin, hukkaan olisivat menneet ne neljännetkin.

Joka tapauksessa olin siis tiskaamassa iltapäivällä kanalautasta ja mietin tiskatessani, mitä kanalautaselle tekisin - ottaisinko sen mukaan Moskovaan muuttaessani hankaloittamaan uuden työpaikkani keittiöjärjestystä vai unohtaisinko tahallani nykyisen työpaikan keittiön kaappiin. Kanalautanen kun on päätynyt työpaikalle siksi, että se on korkeiden reunojensa vuoksi hankala pinota, ei mahdu kuivauskaapin ritilöiden väliin eikä tiskikoneeseenkaan suosiolla. Tunnearvolla varustettu mutta kiistatta vaivalloinen kapine, siis.

Kun olin tiskannut kanalautasen, asettelin sen parhaan kykyni mukaan kuivauskaappiin, mistä se noin kahden sekunnin kuluttua hyppäsi itse alas ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Tarinan opetus: ongelmia ei kannata yrittää ratkaista väkisin. Ne ratkeavat ajan myötä itsestään. Joskus kahden sekunnin, joskus vähän pidemmän ajan kuluttua.

---------

Tänään soi Apulannan uusimman levyn nimibiisi Eikä vielä ole edes ilta. Sillä mä luulen et mä voitan lopulta, sillä minulla on suunnitelma.

Pupua tapaamassa

Jyväskylä - tuo kaupunki Keski-Suomessa, missä aurinko ei koskaan paista, jokaisella on lehmä ja jossa paikallislehti Keskisuomalainen ilmestyy vain perjantaisin. Kun toinen paikallisoppaista oli vielä paikallisen SS-ryhmän kannattajajäsen, heräsi ulkomaakuntalaisille väistämättä kysymys siitä, kuinka sisäänpäinlämpiävä ja suorastaan rasistinen paikka Alvar "Lassi" Aallon kotikaupunki lopulta onkaan. Tämä kielto majoitushuoneiston naapurin ovessa ei millään tavalla ainakaan lieventänyt epäilyjämme:



Ja muut kuin keskisuomalaiset pysytelkööt visusti oven ulkopuolella?

Koska matkan kohokohtana oli legendaarisen, hyppyrimäen korkuiseksi ainakin mielissämme kasvaneen betonipupun kohtaaminen, oli lauantain shoppailukierroksen (ostin maailman hienoimman napin ja sain kaupan päällisiksi sen ympärille kiinnitetyn laukun, mikä oli kätevää ja taloudellista) sekä sielua ja ruumista vahvistavien päiväkahvien jälkeen ohjelmassa retki Jyväskylän pahamaineisimpaan ghettoon. Pelonsekaisin tuntein ahtauduimme Pupupupupupuhuhdan suuntaan starttaavaan taksiin ja kurkistelimme taivaanrantaan odottaen, että betonipupun silhuetti peittäisi auringon. Ai niin, eihän se aurinko koskaan paistanut... Sydän pamppaillen kahlasimme lähiöloskassa ristiretkemme viimeiset metrit ja sitten...mitä?! Pupu oli kyllä juuri niin betoninen ja ankea kuin odotimmekin, mutta se koko ei millään tavalla vastannut hyppyrimäkeä. Tai ehkä ihan pikkuruista hyppyrimäkeä. Hetken nieleskelyn jälkeen tokenimme kuitenkin sen verran, että pystyimme kipuamaan pupun hellään, betoniseen syleilyyn:



Huomatkaa pupun käsivarteen tatuoitu, vähemmän imarteleva attribuutti.

Juhlistimme kohtaamista pupun kanssa kietaisemalla salmiakkikossupullon reippaasti kuuteen pekkaan ja siirryimme sen jälkeen paikalliseen anniskeluravintolaan. Ohjelmassa seurasi Keskisuomivisa, jossa piti tietää muun muassa Pupuhuhdan koulun rehtorin nimi sekä meille jo perjantaina esitellyn kompassin sijaintipaikka. Kompassi oli ainakin karjalais- ja stadilaisnäkökulmista täysin hyödytön kapine - kunnes keksin, että sitä voi käyttää rituaalisen kokoomuspuolueestairtisanoutumisen jalustana. Visan palkinnot olivat vähintään yhtä legendaariset kuin itse betonipupu, allekirjoittanut sai Jyväskylän entisen apulaiskaupunginjohtajan, kansanedustaja Ahti Vielman Kaamoksen lapsi -runokokoelman, joka sisälsi muun muassa Leninin uni -nimisen hämmentävän runoelman. Johtopäätös: jyväskyläläinen oikeisto uneksii Leninistä.

Pupun kohtaamisen aiheuttama jännitys purkautui viimeistään Keskisuomivisan palkintojenjakoon ja pian FunPubissa raikui jo reipas venäjänkielinen karaokelaulanta iltapäiväkaljalla istuvan paikallisväestön riemuksi. Jostain hämäräksi jääneestä syystä meitä luultiin kollektiivisesti itäsaksalaisiksi nuoriso-ohjaajiksi. Emme jääneet paikalle oikomaan vääriä käsityksiä vaan suuntasimme saman, onnettoman tilataksikuskin kyydissä takaisin Jyväskylän keskustaan. Taksikuski tuskin toipuu kokemuksesta koskaan. Me tuskin toivumme Sohwi-nimisen anniskeluravintolan vähintään reilunkokoisista annoksista, ruoka sinänsä oli taivaallista. Ja sitten kutsui Jyväskylän yö... tosin aika pian kutsui myös "miten kuusi ihmistä saadaan mahtumaan vaakatasossa pikkuyksiöön" -arvoitus. Sitä ennnen kävimme kuitenkin grillillä, koska ähkystä huolimatta puputason legendaarisuusasteen saavuttanut taksari (tunnetaan muussa maailmassa nimellä "makkaraperunat") oli koettava. Grillillä käytiin seuraava keskustelu:

H: "TAKSARI". (Ja vähän myöhemmin "JOO" ja "JOO" vastaukseksi grillitädin kysymyksiin.)

L (pienellä äänellä): Tota samanlainen, kiitos. (Senkin hannari, meni taas siitä mistä aita on matalin.)

J: "Yks BonAkva KUPLILLA". (Loppuseurue kuorossa: "SIIS ETSÄ/SÄÄ/SIE VOI OSTAA SUOMESSA VETTÄ KUPLILLA!!!)

Kaikki saivat vaakatason yösijan, kukaan ei kuorsauksellaan valvottanut ketään ja muutenkin yö sujui rauhallisesti. Sitten puolikrapulainen, laiska sunnuntaipäivä pohdiskellen muun muassa jyväskyläläistä rituaali-itsemurhaa (viidennestä kerroksesta alas taksari kainalossa) ja katselemalla allekirjoittaneen Balinmatkavalokuvia. Kävi myös ilmi, että jyväskyläläisten käsitys ruoka-annosten koosta on vähintäänkin suuruudenhullu: kävimme syömässä pitsat, jotka valuivat puoliksi pöydälle isolta pitsalautaselta. Takaisin etelään pendelöi väsynyt, hyvinsyönyt mutta huisin hauskan viikonlopun vuoksi onnellinen seurue. Emännille kiitos, pikaisiin näkemiin ja kuulemiin.

---------

Tänään soi tietysti Keski-Suomen kotiseutulaulu:

Täällä on naapuri heimoni verta,
täällä on ystävä voittamaton,
tänne, ah, tänne on kaipaus kerta,
täällä on kaikki, mi kallista on!

Lupaa minulle, Santa Maria

Tällä kertaa raportoimme tornikamarin sijasta Jyväskylän kaupungin ytimestä. Tarkoituksena on viettää viikonlopun mittainen aktiiviloma iloisessa Keski-Suomessa ja tavata legendaarinen betonipupu pietarilaisessa paluumuuttajaseurassa. Matka pääkaupungista sujui ainakin aiheeseen littyvästi Alla Pugatshovan tahdissa. Pelottava kultakehys-Alla (mutta onko tukka oikea vai ei?) roikkui jo pääkaupunkiseudulta lähtöpisteen seinältä.

Onpa kyllä kiva tavata hauskoja ihmisiä ja jutella hauskoja juttuja. Muun muassa siitä, mitä pietarilainen lääkäri sanoi ripulipotilaalle.

---------

Tänään soi Alla Pugatshovan Madam Broshkina. Alla rokkaa. Aina.

Syrjähyppy

Tornikamarin tarinoille on juuri synnytetty kilpailija. Se löytyy osoitteesta http://jakillajurttaan.blogspot.com ja tulee kertomaan enemmän tai vähemmän reaaliajassa ensi kesän taatusti legendaarisimmasta matkakokemuksesta. Pitäkää kiinni hatuistanne.

Päivän kunniamaininta menee VR:lle, joka suostui mukisematta korvaamaan taannoisen kiukkutaksimatkani. Päivän teema on unta palloon. Lomaltapaluu on rasittavaa.

---------

Tänään soi jo viidettä päivää peräkkäin PMMP. Onneksi kappaleet sentään vaihtelevat.

Balin matkakertomus, osa yksi

Yritän taas kirjoittaa matkakertomusta osissa. En lupaa mitään.

Kaikki alkoi siitä, että EU-puheenjohtajuuden takia viime vuoden kesäloma oli pitämättä vielä marraskuussa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin siinä tilanteessa, että minulla oli yhtäaikaisesti sekä lomaa että rahaa. Aikuistumisen merkki. Lomaseura tosin puuttui, ja sen takia olin ajautua ties minkälaisiin umpikujiin, kunnes maakunnasta viikonloppumatkalle tullut entinen työkaveri-kaveri ratkaisi pattitilanteen. Lopputulos: kahden viikon matka Balille.

Bali on Indonesiaan kuuluva saari, joka sijaitsee Australian nurkilla. Sinne päästäkseen täytyy matkustaa ensin johonkin Euroopan isoista kentistä, tällä kertaa Frankfurtiin, sieltä jonnekin Aasiaan, tällä kertaa Kuala Lumpuriin, ja sieltä vihdoin Balille. Tämä matka kaikkine lentokentilläodotuksineen kesti mennen tullen puolisentoista vuorokautta. Ja oli joka sekunnin väärti.

Olin jo lähtökohtaisesti väsynyt, stressaantunut ja puolikuntoinen matkaan lähtiessäni ja kun parastani aina ajatteleva ja hyvinvoinnistani huolehtiva Herra Henkilökohtaisesti pilasi totaalisesti matkaanlähtötunnelmani, sabotoi viimeiset omassa sängyssä nukkumani yöunet ja aiheutti muutenkin suunnatonta vitutusta ja pahaa mieltä, ei liene ihme, että perille päästyäni, ensimmäiset kunnon yöunet nukuttuani, silmäni taas avattuani ja tämän näyn nähtyäni itkin ilon kyyneliä:



Ensimmäiset pari päivää vietimme suosiolla matkan ja Suomeen jääneen elämän rasituksista toipuen frangipaanin katveessa uima-altaalla tai vaihtoehtoisesti rannalla päivänvarjon alla.



Bali on siitä mukava paikka, että se on riittävän massaturismikohde, jotta individualistimatkaaja-sivupersoonan saa helposti vaiennettua päiväksi-pariksi kerrallaan ja voi keskittyä huoletta löhöämään rannalla, lukemaan kirjoja (muistuttakaa, että palaan tähän), harrastamaan rantaviivakävelyä tai tuntikausien kahlailua laskuveden paljastamassa valtavassa trooppisessa lätäkössä. Matkakumppani pohdiskeli sitkeästi meritähtien kuivaamismahdollisuuksia, mutta kieltäydyin jakamasta hotellihuonettamme puolikuivien meritähtiparkojen kanssa. Tyydyimme siis ihailemaan niitä luontaisissa oloissaan meren pohjassa. Hienoja olivat. (Unohdin aina kameran rannalle, mutta tältä ne näyttivät.)

Tällä hetkellä Balilla on sadekausi, joten ilmasto vastasi aikalailla saunan pukuhuonetta. Silmälasit menivät huuruun ilmastoidusta hotellihuoneesta poistuttaessa. Koko saari oli vehreä ja kaikenlaisten kukkivien puiden peitossa. Tässä frangipaani, jonka kukkia tungettiin joka ikisessä ravintolassa pahaa-aavistamattomien turistien korvien taakse sisäänastumisvaiheessa. Lienee sanomattakin selvää, että siilitukkaani yhdistettynä vaikutelma oli vähintäänkin hemaiseva.



Niin, ne kirjat. Luin matkan aikana Kjell Westön Missä kuljimme kerran, John Irvingin Kunnes löydän sinut, Sofi Oksasen Stalinin lehmät, Orhan Pamukin Valkoisen linnan, puolet Pamukin Nimeni on punaisesta sekä lentokentältä ostamani mainion jokanaisen selviymisoppaan nimeltä How to Walk in High Heels. Sekä Rough Guiden Bali&Lombok -opaskirjan ja Markus Lehtipuun surkean Malesia-oppaan kylkiäisenä olevan surkeaakin surkeamman Bali-osuuden. Westö oli hienostunut ja mainio, Irving sai hihittelemään ääneen aurinkovarjon alla (suosittelen erityisesti miehille, jotka eivät osaa ilmaista itseään kuin huutamalla tai itkemällä), Pamuk on Pamuk on Pamuk ja selviytymisoppaassa oli hömpän lisäksi tanakkaa asiaa. Rough Guide taas sai vakuuttavalla ulosannillaan minut tekemään syrjähypyn Lonely Planetin parista Akateemisen kirjakaupan hyllyjen välissä jokskus viime vuoden puolella, eikä se pettänyt tositoimissakaan. Ja se Lehtipuu... no, parempi ehkä jättää matkaoppaat kirjoittamatta jos kuittaa kohteen päänähtävyyden toteamalla että "siellä on niin paljon turisteja, että olemme boikotoineet sitä" ja opastamalla pahaa-aavistamattomia suomalaisturisteja "pulahtamaan" viilentymistarkoituksessa uiskentelemaan hindutemppelin pyhään lähteeseen. Lukeminen kannattaa aina, se tuli taas kerran todettua.

Seuraavassa osassa, mikäli se joskus ilmestyy, kerron lisää hindutemppeleistä, joka paikassa jalkoihin jäävistä uhrilahjoista, apinametsistä, lepakoista, koskenlaskusta ja snorklauksesta. Sekä siitä, mille durian-niminen hedelmä haisee ja mikä poseeraa tässä hiustenkuivaajan ja vedenkeittimen kanssa:



Ja vielä jälkikirjoitus kaikille niille, joiden kanssa olen eilen ja tänään vaihtanut kuulumisia: onpa kivaa olla taas kotona kun tekin olette täällä. Vaikka sitten pitkin maailmaa, mutta ainakin sähköpostin ja puhelimen päässä.

---------

Tänään soi Janin blogista lainattu, pitkään minulta kadoksissa ollut Suburban Triben First Spring Day. On vielä vähän liian aikaista sille, mutta ainakin "I can picture the shimmering white sand" suuremmitta vaikeuksitta.

Vaikkei lähtiessä vielä arvannutkaan

Söin vielä eilisaamuna aamupalaa ylläolevissa maisemissa. Lienee sanomattakin selvää, että kotiinpaluu helsinkiläiseen loskaan tuntuu jotenkin ankealta. Kahdessa viikossa ehtii näemmä unohtaa, millainen olikaan se oma elämä, mistä lähti pitämään lomaa. Eikä se elämä edes pysynyt samana poissaollessani, minulla on nyt kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden sijasta enää yksi. Eteläiseltä pallonpuoliskolta katsottuna vaihtoehtoisten tulevaisuuksien määrän puolittuminen tuntui suurelta helpotukselta, ja ainakin kotiinpaluun ensi tuntien ajan tunne on pysynytkin sellaisena.

Nyt on aika pestä pyykit, seuloa posti, soitella lomakuulumispuhelut ja yrittää pysytellä hereillä iltaan asti jet lagista huolimatta. Ja jatkaa huomenna tallustelua kohti uusia seikkailuja ja uusia matkoja - seuraavan reissun suunnittelupalaveri on onneksi jo ylihuomenna.



---------

Tänään soi kaikkien kotiinpaluubiisien kotiinpaluubiisi, Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Kerran elämässä. Vaikka tässä elämässä se tuntuu olevan ajankohtainen aika usein.