Brunnsparken

Kaivopuisto oli aikoinaan hyvä perustelu muuttaa tornikamariin. Olin majaillut ennen aivan puiston laidalla enkä halunnut sieltä kovinkaan kauas. Puisto ja ranta ovat niitä maisemia, joissa mielelläni olen vaellellut viimeisten parin vuoden ajan.

Puiston käyttöaste oli eilen kohdallani melko korkea.

Ensin fillaroin sen laitaa pitkin töihin, ja illansuussa samaa reittiä takaisin. Sitten puistojumppasin siellä ja bongailin milloin mistäkin ilmansuunnasta näköpiiriin juoksentelevaa, lenkillä olevaa ja jumpan päättymistä odottelevaa herraseuralaista. Sitten kävin kastelemassa kukkia Viikissä, tein homokanakeittoa (ko. ruokalaji juontaa juurensa erääseen romanttiseen talvi-iltaan Lappeenrannassa 90-luvun puolella, kuutamokävelyyn linnoituksessa ja sen jälkeen tarjoiltuun keittoateriaan), söin keiton ja palasin Kaivariin, tarkemmin sanottuna PMMP:n keikalle Kaivohuoneelle.

Siinä on, kuulkaa, mainio rokkibändi. Varsinkin livenä. Kun Kaivollinen ihmisiä hyppii ylös ja alas ja karjuu yhtä aikaa että JOS LYÖT VIELÄ KERRAN NIIN MINÄ TAPAN SUT, tuntuu ihmeelliseltä, että edelleen Suomessa sekä naisiin kohdistuva väkivalta että naisten kuolemaan johtava väkivalta on yleisempää kuin muissa teollistuneissa maissa keskimäärin.

Ehkä kaikki eivät kuuntele PMMP:tä. Vaikka niiden pitäisi.

---------

Ja tänään soi edelleen Päiväkoti. "Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan, enkä itkekään." Miksi itkisin?