Jäähyväiset

Enää toivon vain yhtä: Että tänne jäävät sanoisivat, kuten Kjell Westö kirjoittaa:

"Kun kumarrun maahan, voin vieläkin tuntea kädelläni mukulakivien lämmön niillä kaduilla joilla kerran kuljit."

Minä olen edelleen sama, ja sellaisena aion pysyäkin, mutta Tornikamarin tarinat kuuluvat siihen elämään, jota ei enää huomenna ole olemassa. Tornikamari jää nettiin arkistoksi, jonka käytävillä on hiljaista, pölyistä ja haikeaa, ja jonne tekee mieli joskus pujahtaa tutkimaan kaikkea sitä, mikä joskus oli.

Kiitos omalle kotipesälleni kattojen tasalla, keskellä kaupunkia. Kiitos ratikan kolahduksille alhaalla kadulla aamuvarhaisella, kiitos ulko-oven lasimaalaukselle, korkealle katolle, kummalliselle vessalle jota kukaan muu ei osannut käyttää. Kiitos niistä hyvistä hetkistä mitä täällä koin, kiitos niistäkin kun syöksyin viisi kerrosta ylös ja purskahdin itkuun jo eteisessä. Kiitos.

Olen Laurakaisa, 31 vuotta, ja kirjoitin tämän tornikamarissa, jonka ikkunasta näkyivät Johanneksen kirkon tornit ja avara taivas. En osaa edelleenkään pilkkusääntöjä. Osaan vieläkin ajatella.

Ja kaikille niille, jotka pelkäävät ikävöivänsä minua kun olen mennyt, lupaan lohdutukseksi lähettää postikortin Moskovasta.