Pop-pop-pop-pop- pop-pop-musiikkia

"Yksinkertaista, mutta totta."

Minulle musiikki on aina ollut hyvin merkityksellinen asia. Olin ala-asteella kaikkien muiden ala-asteikäisten tyttöjen ja yhden Porista muuttaneen Markon lailla Dingo-fani. Kulutin puhki tätini vinyylilevyvarastoa. Äänitin radiosta c-kaseteille biisejä, joista puuttui aina alku tai loppu. CD-formaatti muutti kaiken - sitä yhtä kulloisenkin levyn suosikkikappaletta saattoi kuunnella vaikka sata kertaa peräkkäin. Olen soittanut viulua. Kun olen oikein vihainen, soitan edelleen pianolla Internationalea ja kiroilen. Teini-ikäisestä lähtien minulle on ollut helpompaa tuoda tunteitani julki siteeraamalla kappaleita kuin puhumalla ääneen ja suoraan. Jos minun pitäisi luonnehtia entisiä rakastettujani, luettelisin ensiksi ne artistit ja bändit, jotka he elämääni omilla aikakausillaan toivat. Ennen tärkein omistamani esine oli sininen, Amerikasta ostettu, kannettava CD-soitin, nykyisin en poistu kotoani ilman ämppäriä. Ulkomailla asumisteni myötä suomalaisen musiikin osuus kaikesta kuuntelemastani on entisestään korostunut. Blogissanikin on joka päivä tänään soi -musiikkiosuus. Luultavasti siksi, että joka päivä soi jokin. Ja kun soi, ovat sanat ne tärkeimmät. Melodia, pakahduttavinkin, tulee aina vasta niiden jälkeen.

Juice Leskisen ja hänen kaltaistensa mestareiden kyllästämän lapsuuteni ansiosta pidän sanoitusrimaa melko korkealla. Ja siitä huolimatta olen sitä mieltä, että suomalainen rock-lyriikka on suurenmoisen korkeatasoista - ei tietenkään kaikki, mutta ainakin se, jota minä kuuntelen.

Siksi tämänkaltainen vaivannäkö ja asialle omistautuminen on erinomaisen ilahduttavaa.

Sitä paitsi tuon edellä linkitetyn analyysin kaksi viimeistä lausetta kelpaavat elämänohjeeksi vaativimmallekin kuluttajalle.

---------

Päivän biisi siis CMX:n Tuulilukko. Murhe versus toiveikkuus. Oma perspektiivi kai sen tottavie ratkaisee, kummalle puolelle vaaka kallistuu.