До свидания, мой любимый город

Ihmiset tekevät kaupungit.

Ja kun ne ihmiset jättävät ne kaupungit taakseen, kaupungit eivät enää tunnu samalta. Onneksi ne ihmiset kuitenkin ovat olemassa edelleen, ja kaupungitkin ovat. Ihmiset asettuvat uusiin kaupunkeihin, kaupungitkin pysyvät paikallaan. Kaupunkeihin jää jäljelle toisia ihmisiä, jotka taas vuorostaan tekevät kaupungeista omannäköisensä.

Ja sitten, kuten aina elämässä, täytyy tehdä valinta. Voi jäädä suremaan sitä, että kaupungit eivät tunnu samoilta kun ihmiset ovat vaihtuneet. Voi ripustautua menneisyyteen ja muistella sitä ja kieltäytyä näkemästä nykyisessä mitään hyvää. Voi keskittyä pelkäämään sitä, että kaikki hyvä on jo eletty ja koettu. Voi unohtaa toivoa, että paras onkin vielä edessäpäin. Voi pelätä ja toivoa niin pontevasti, ettei huomaakaan, että se paras saattaa ehkä jopa olla tässä ja nyt.

Tai voi jatkaa matkaa. Palata kaupunkeihin, hyväksyä että ne ovat nyt toisten ihmisten näköisiä ja silti samalla edelleen omia ja tuttuja. Säilyttää ihmiset, ainakin osan ihmisistä, sijaitsivatpa nämä missä kaupungeissa hyvänsä. Kaikkien elämäni kaupunkien kaikkia ihmisiä en enää mitenkään jaksa mukanani kantaa, mutta ne tärkeimmät, omiksi tulleet ihmiset jaksaa kyllä säilyttää.

Ja voi katsella postin tänään tuomaa valokuvaa murenevalla betoniseinällä tanssivista naisista ja ajatella, että huomenna käy töiden jälkeen ostamassa valokuvalle kehykset ja pitää sitä sen jälkeen aina mukanaan, tässä ja kaikissa tulevissakin kaupungeissa.

---------

Tänään soi mitenkään tähän liittymättä Anna Erikssonin Ei se mennyt niin. Koska eihän se koskaan mene.