Enkä tiennyt että myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä

Kävelin äsken kotiin Kallion kirkosta, missä olin katsomassa Komin tasavallan ooppera- ja balettiteatterin Katumus-oopperaa. Sieluun käyvä musiikkimatka Boris Godunovin elämään. Ossaa ne laulaa. Ja kirkkoslaavi on kaunis kieli.

Kävellessä oli aikaa ajatella. Mietin tätäkin ohi vilahtanutta viikonloppua ja sitä, miten tajuttoman paljon asiaa ja elämää siihen mahtui. Yksi kuolema, yllättäen ja arvaamatta, niinhän se aina tulee. Yksi syntymä, ja tervetulotoivotus tähän maailmaan jälleen yhdelle pienelle neitokaiselle jonka odotuksesta kuulin silloin, kun aurinko paistoi matalalta ja Uunisaaresta pääsi jäätä pitkin kävelemään Harakkaan. Ympyrä on sulkeutunut, Uunisaaren silta on taas paikallaan ja on virallisesti talvi.

Lauantaiyönä Manalassa meni melkein Laurakaisakin hiljaiseksi kiitollisuudesta, kun kuuli maailman ensteks kilteimmän ja väkivallattomimman ihmisen suunnitelleen eräänkin naaman hieromista asfalttiin ihan vaan siksi, että minulle ei kuulemma saa kukaan koskaan olla ilkeä. Niisk. Käytännön toteutuksen totesimme toki yksissä tuumin tarpeettomaksi mutta kiitos silti ajatuksesta.

Ja sitten oli tornikamariin junaillut viikonloppuvieras, jonka seura nostaa aina metrin maanpinnan yläpuolelle. Ässä nainen, jonka itsevarmuutta ja omanarvontuntoa kaikkien sietäisi tavoitella. Yli puoli maailmaa nähnyt oman polkunsa kulkija, omien tienviittojensa asettelija, omien tähtiensä avulla suunnistaja. Ja kaatosateessa kello neljältä korot Mannerheimintiehen kopisten lausuttu totuus: "Päätät vaan, ja sitten teet minkä olet päättänyt. Ei se sen vaikeampaa ole."

Eihän se ole. Ja opin sitäpaitsi ankkuroitumaan kehooni.

Joskus oli aika, jolloin minulla oli tylsää ja kaipasin sitä, että tapahtuisi Edes Sitä Kuuluisaa Jotain. Nykyisin kaipaan enemmänkin sitä, että tämä elämäkseni kutsuttu karuselli pysähtyisi edes toisinaan edes sen verran, että ehtisi vetää hetken kunnolla henkeä. Ettei kaikki olisi koko ajan niin kamalan suurta. Että ehtisi huomata ne pienemmätkin nyanssit. Sävyt, heijastukset, nurkkiin ja varjoihin unohtuvat.

---------

Isomummoni Anna oli ortodoksi. Ehkä minussakin on siksi sisäänrakennettuna jonkunlainen slaavilaisen kirkkomusiikin kaipuu, sillä kun poistuin kirkosta kaduille Kallion, mieleen jäi pitkäksi aikaa soimaan Святый Боже, Святый Крепкий, Святый Бессмертный, помилуй нас...

Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä.