Tiäksä

Mikä on monimutkaisuuden huippu ihmisten välisessä kommunikaatiossa?

Se kun minä tiedän, ja tiedän että sinä tiedät että minä tiedän ja sinä tiedät, ja tiedät että minä tiedän että sinä tiedät, ja minä teeskentelen tietämätöntä tietäen että sinä tiedät että minä teeskentelen ja sinä teeskentelet tietämätöntä tietäen että minä tiedän että sinä teeskentelet.

Jostain kumman syystä olen ajan myötä alkanut arvostaa suoraa puhetta.

---------

Tänään soi CMX:n kesäsinkku Kuolemaantuomitut. Eikö se riitä?

Maailmanlopun meininkiä

Minulla oli ennen sininen perässä vedettävä laukku, jonka azerbaidzhanilainen, Pietarissa suutarinverstasta pitävä setä oli useaan kertaan korjannut. Viimeistä edellisellä Tampereen matkalla sininen vetolaukku herätti niin suurta ärtymystä laukkua asemalta ja asemalle vetelevissä gentlemanneissa, että heitin sen Helsinkiin palattua roskikseen.

Ei olisi kannattanut.

Äiti osti reissussa rähjääntyneen sinisen laukun korvaajaksi viime joulukuussa punaisen, hienon, Samsonite-merkkisen perässä vedettävän laukun. Syntymäpäivälahjaksi. Olin siitä iloinen. Varsin kiivaasta matkustuksesta ja näin ollen perässä vetelystä laukku ei kuitenkaan tykännyt, vaan sen melko pehmeästä materiaalista valmistetut pyörät kuluivat ennätysajassa olemattomiin. Olemattomilla pyörillä varustettua laukkua ei voinut vetää perässä. Päätin siksi viedä laukun korjattavaksi.

Kävin ensin iloisin mielin luottolaukkukorjaamossani Makkaratalossa. Emme korjaa rengasrikkoja, sanoi luottolaukkukorjaaja, ja suositteli Museokadulla sijaitsevaa Samsoniten merkkihuoltoa. Lievästi ärtyneenä lähdin hinaaman laukkua Töölöön, vain huomatakseni, että perillesaapumisajankohtani osui keskelle merkkihuoltajan lounastaukoa. Ajattelin käyttää odotusajan hyödyksi lounastamalla. Helpommin sanottu kuin tehty: Töölössä ei ole ravintoloita. Lopulta löysin noin viiden korttelin päästä piskuisen kebab-paikan, jonka jono ymmärrettävästi muistutti osapuilleen sitä, jos Neuvostoliitossa olisi jonain kauniina päivänä kaupattu Leviksiä. Liityin nälänhätää kärsivien töölöläisten rintamaan ja noin puolen tunnin ja puolentoista Hesarin jälkeen sain eteeni kauan kaivatun ruoka-annoksen. Ei se ollut edes hyvää, mutta toisaalta, miksi suotta satsata laatuun jos nauttii monopoliasemasta ainoana töölöläisten ruokkijana. Jos haluaa kokemuksesta välttämättä jotain positiivista esille kaivella, oli Samsonite-huoltajan ruokatunti taatusti päättynyt kun hinauduin laukkuineni takaisin hänen ovensa taakse.

Astuin sisään, esittelin rengasrikon, katsoa tapitin huoltajaa toiveikkaasti. Tämä mumisi jotain hetkisestä ja katosi pienen, matkalaukkuja pullistelevan liikehuoneiston takaosassa roikkuvan verhon taakse, ylimmäisen laukunkorjaajan luo, kuten matalasta puheensorinasta ymmärsin. Hetkeä myöhemmin noviisihuoltaja sukelsi taas esiin ja totesi yksikantaan: "Emme korjaa. Ei saa varaosia."

Ilmeisesti tyrmistykseni oli kohtalaisen ilmeistä, koska hätäinen kimitykseni sai myös ylimmäisen laukunkorjaajan vääntäytymään verhon takaa yleisöpuolelle ja toteamaan, että muuten kyllä korjattaisiin, mutta kun Samsonite ei toimita varaosia näin vanhoihin malleihin. Asiaa oli heiltä tiedusteltu viimeiksi toissa viikolla. Sain tuohtumukseltani sen verran sanotuksi, että pyysin Samsoniten maahantuojan numeron, ja sen jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä hinaamaan laukkua takaisin työpaikalle, josta olin poistunut noin tunti ja 45 minuuttia aikaisemmin vakaana aikomuksenani hoitaa noin tunnin ruokatauon aikana sekä laukunkorjaus, lounastus että virallisten passikuvien ottaminen. Maahantuoja ei onnekseen vastannut puhelimeen, kun yritin häntä tavoitella, äiti sen sijaan vastasi, mikä oli onni onnettomuudessa, sillä muutoin olisin luultavasti potkinut jonkun viattoman ohikulkijamummon säpäleiksi kiukunpuuskassani.

Summa summarum: Samsonite valmistaa perässä vedettäviä laukkuja, joita ei voi vetää perässä, koska niiden pyörät eivät kestä sitä. Jos tästä huolimatta kuitenkin on niin typerä, että vetää laukkua perässään, täytyy varautua ostamaan uusi, yli sata euroa maksava laukku kerran neljässä kuukaudessa tai kenties vielä useammin, koska korjausmahdollisuutta viiden kuukauden ikäisille laukuille ei enää ole olemassa.

Joku voisi sanoa tätä kohtuullisen hyväksi bisnekseksi. Minä puolestani sanon, että maailma ei pelastu.

---------

Tänään soi YUP:n Tavaroiden taikamaailma. Mainioilla ostosvainioilla onni asustaa.

Lähtökuopissa

Kävin tänään hakemassa kehystämöstä kaksi valokuvaa. Niistä tuli hienommat kuin osasin kuvitellakaan. Löysin kuvat vasta äskettäin toisen mummolan ullakolta. Nyt ne ovat muistona seinällä siitä ajasta, jolloin meissä uinuivat vielä mahdollisuudet mihin tahansa kaikkeen.

Silloin olimme tällaisia: rasavilli pikkupoika, joka on itse niin pieni että isosiskon lastenpyöräkin näyttää jättimäiseltä. Kaivon kannella istuva tyyni pikkutyttö, joka näpertää tennarin nepparia.





Nyt meidän kai pitäisi olla aikuisia. Emme taida ihan olla. Varsin kelvollisia aikuiskokelaita kumminkin.

---------

Tänään soi Ultra Bran Lapsuus loppui. "Minä muutin sisämaahan mutta siskoni katosi sinne missä katu polttaa paljaita jalkoja."

Blogi vuoden verran

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun opettelin sormi suussa käyttämään Bloggeria uuden nettiyhteyteni välityksellä, kirjoitin ensimmäisen blogitekstini ja klikkasin Publish post -nappia. Sekä soitin pikkuveljelle ja pyysin katsomaan, näkyikö hengentuotteeni muuallakin kuin vain omassa intternetissäni. Kuulemma näkyi, ihmeiden ihme. Saamani palaute ensimmäisestä parin rivin kirjoituksesta oli kiittävää. Epäilen, että Luojalla on ollut samanlainen olo tarkastellessaan Aatamia.

Paljon on vettä virrannut maailman purosissa sen jälkeen. Sadan euron mummokengistä on päädytty kaikenkarvaisten ihmissuhdesotkutilitysten jälkeen viime aikojen hitusen virkamiesmäiseen velvollisuuspäivitykseen, kun elämän ihmeellisyydet ovat vieneet ajan ja energian. Tuttavien kesken pelkästä Tornikamarista on vuodessa tullut minulle oiva keino saada elämäni näyttämään elämää suuremmalta ja kirjoittaa edes jotain melkein joka päivä pöytälaatikkoromaaninedistämismielessä. Harrastushan tämä on, ajanviete myös tietyllä tapaa. En tajua aina sitä, että tätä lukevat muutkin, tutut ja jokunen vieraskin. Välillä käytän blogiparkaa härskisti hyväkseni kirjoittamalla riveihin ja niiden väleihin asioita, joiden todelliset merkitykset jäävät yhtä lukuunottamatta kaikille hämärän peittoon. Olen huomannut senkin, että näkyvyys blogissani imartelee. Olen huomannut, että muutaman rivin julkaiseminen netissä auttaa muistamaan kokonaisia päiviä. Ohi viilettäviä hetkiä, ihmisiä, asioita, paikkoja, ennen kaikkea tunnelmia.

Tornikamaria, siis sitä todellisuudessa olemassaolevaa paikkaa, missä tätä kirjoitan, tulee huomenna katsomaan ihminen, joka todennäköisesti muuttaa tänne sitten kun minä lähden pois. Siihen ei ole enää kovin pitkä aika, ja olo on siksi haikea. Virtuaalinen tornikamari kuitenkin on olemassa ainakin niin kauan kuin netissä henki pihisee.

---------

Tänään soi SIGin Hyvää syntymäpäivää. Paljon onnea vaan, oma rakas blogini.

Happy Birthday, Sweet Sixty

Kaahasin eilen Helsingistä Karjalaan keskeltä työelämäkaaosta juhlimaan tädin puoli vuotta sitten kalenterin mukaan olleita syntymäpäiviä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oli kiva istua iltaa rakkaan suvun kanssa ja syödä hyvää ruokaa. Auliskin potkiskeli mukana joukon jatkona. Hänet piti viedä aika aikaisin nukkumaan, juhlakalu puolestaan halusi jatkoille irkkupubiin.

Lopputulos: olin eilen baarissa äitin, tädin, tädin miehen ja ala-asteen opettajani kanssa. Merkittäviä ihmisiä elämässäni, kaikki tyynni. Kokemus oli muutenkin miellyttävä.

---------

Tänään soi Neil Youngin Rockin' in the Free World. Koska se soi eilen baarissa ja siitä keskusteltiin ala-asteopen kanssa.

Jätkät vetää Sulikon

Suomalaiset kasvattavat lapsensa jotenkin väärin. Se tuli todettua tänään, kun oli ilo ja kunnia osallistua Georgian itsenäisyyspäiväjuhliin Tikkurilassa. Illan ohjelmaan kuului muun muassa ansioitunut, lukion maantiedon kurssille alunperin valmisteltu yksityiskohtainen esitys Georgian valtiosta sekä viiden yläasteikäisen maahanmuuttajapojan lukuisat laulu- ja tanssinumerot. Maantieteilijä spiikkasi kaverinsa sisään pahoittelemalla kuivakkaa esitystään ja lohduttamalla yleisöä sillä, että "seuraavaks jätkät vetää Sulikon".

Näyttäkää minulle viisi suomalaisten kasvattamaa yläasteikäistä jätkää, jotka suostuvat vetämään yhtään mitään, saati sitten Sulikoa, keski- ja mummo-ikäisten illanistujaisissa. Eipä taida löytyä.

Jätkät veti niin hyvin, että hatsapurikin jäi tällä kertaa kakkoseksi.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Yksi. Se, jonka kohdatessasi et kysele hintaa. Vaikka "inhaa" ja "ihanaa" ovatkin joskus vähän liian lähellä toisiaan.

Terassikauden avaus

Tapasin tänään kotineidin Pekingistä ja kävimme käynnistämässä terassikauden Mikonkadulla. Lopputulos: hysteerinen jäätymys 24 sentin valkoviiniannoksista huolimatta.

Elämänviisauksia tuli kuitenkin taas vaihdettua sen verran mittava määrä, että kylmyydestä kärsiminenkin oli sen arvoista. Ja Siperian matkan päätepisteeseen on nyt järjestelty paikallisopas ja yösija.

Ei ilmaisia lounaita. Koskaan.

---------

Tänään soi se muinainen Maksamme velkaa -Afrikanauttamisbiisi. Tuli vain ilmaisista lounaista mieleen.

Sortteerausta

Olemme virallisesti käynnistäneet muuton Moskovaan. Veimme kaksi kappaletta mikroaaltouuneja Sortti-asemalle.

Jostain se on aloitettava tämäkin projekti.

---------

Tänään soi Stellan Häävalssi 4/4. Perhanan tuulimyllyt.

Sinulta jäi tänne koira

Otsikko on Sirkku Peltolan kolmiodraamakomedia, jota on esitetty tänä keväänä Aleksanterin teatterissa. Jäi näkemättä. Harmi.

Mutta sen käyttö blogitekstin otsikkona perustuu siihen, että Merikukka Forsius kommentoi viikonlopun Ilta-Sanomissa erohuhuja Matti Vanhaseen seuraavasti: "Ei voi erota, koska ei ole seurustelusuhdetta."

Merikukalle tiedoksi, että kyllä muuten voi.

---------

Tänään soi Nylon Beatin Sairaanfuckingkipeenraastavaa. Sellaista taitaa tämä ihmisten välinen elämä olla.

Ja nyt me mennään naimisiin ja ollaan yhdessä, yhdessä aina

Valtaosa tuttavapiiristäni on jo useamman vuoden ajan tuskaillut sitä, kuinka kaikki kesän muutenkin liian helposti ohi vilahtavat viikonloput kuluvat kavereiden ja sukulaisten häissä ja polttareissa. En tunnista ongelmaa. Ystäväni eivät ole isoja hääjuhlia järjestävää sorttia ja "en oo koskaan" -pelissä saisin luultavasti seurassa kuin seurassa pisteen siitä, etten ole osallistunut ikinä yksiinkään polttareihin.

Olin eilen kuitenkin tavoistani poiketen läsnä parisuhteen rekisteröintijuhlassa, joka voidaan siis hääkategoriaan luokitella. Lämminhenkiset, omannäköiset, pienen vanhempien, sisarusten ja yhden perheenjäseneksi luokitellun ystävän muodostaman piirin juhlat oliat minusta huomattavasti megalomaanisia spektaakkeleja arvokkaampi ja kauniimpi tapa juhlistaa sitä haurasta asiaa, jota kahden ihmisen väliseksi rakkaudeksi kutsutaan. Juhlat olivat onnistuneet, sulhaset olivat komeita, ruoka ja juoma hyvää ja hääväen kokoonpanosta johtuen minäkin sain tekstiviestivälitteisessä yleistietoa mittaavassa kyselyssä avioliittoon vaadittavat pisteet, vaikken tiennytkään ihan omin avuin ensimmäistä suomalaista keihäänheiton olympiamitalistia. Elämään aina ja ikuisesti olennaisena kuuluvaa draamaa ei juhlista myöskään puuttunut, sillä toinen sulhasista katosi aamuyön tunteina ja löytyi vasta pitkällisten peräänsoitteluiden jälkeen ulkoisesti vahingoittumattomana mutta vatsakipuisena. Onnellinen jälleennäkeminen kirvoitti kadonneen lampaan puukottamaan puolisoaan kebab-ravintolan kertakäyttöaterimella.

Totesin rakkaalle vanhalle ihanan kamalalle ystävälleni tänään tuulisella järvenrantapäiväkävelyllä kohtalaisen (eli erittäin) suorasukaisesti, etten pystyisi missään olosuhteissa elämään hänen kanssaan yhdessä päivääkään. Onneksi on ihminen, joka siihen pystyy. Heidän suhteensa on ollut jo vuosien ajan minullekin koti, turvapaikka elämän myllerryksissä.

Sille kannatti ehdottomasti kohottaa eilen malja. Ja vaikka tänäänkin. Mutta varsinkin huomenna, ja myös kaikkina sen jälkeen tulevina huomisina.

---------

Tänään soi Hectorin Kaikki tahtoo rakastaa. Minäkin tahdon.

Tartu hetkeen

Tuokio elämästä: Kävelin eilen illansuussa Korkeavuorenkatua alas. Minulla oli kassissa viinipullo, patonki ja kaikkea sellaista, mistä tulisi myöhemmin salaatti. Söin jäätelöä, aurinko lämmitti, tuntui samalta kuin lapsena koulun loppumisen aikaan. Odotin, että puhelin soisi ja tiesin, etten odottaisi turhaan.

Hetkistä koostuu elämä. Kaikki se, mikä juuri nyt murehduttaa tai painaa mieltä, huolestuttaa, väsyttää ja välillä ahdistaakin, oli läsnä eilisen illan hetkessä, mutta kaikista huolista huolimatta tulee aina hetkiä, jolloin päällimmäisenä on pelkästään onni. Ilo pienistä ja suuristakin asioista, vahva tunne siitä, että on elossa ja että oma elämä on rikasta ja kulkee johonkin suuntaan - ei sen aina niin väliä, minne, kunhan liike jatkuu.

Niistä hetkistä kasvaa myös luottamus siihen, että elämä kantaa. Että loppujen lopuksi käy aina hyvin. Että uskallus tehdä sellaisiakin asioita, jotka pelottavat, kuljettaa yleensä kohti parempaa. Että luopumalla jostain saattaa saada jotain vielä parempaa tilalle. Ettei pidä tyytyä vähään vaan haluta lisää.

Ja että hetket tulevat ja menevät. Hyvät pysyvät hetken, huonot menevät pian ohi. Tulee uusia, hyvä ja huonoja. Molemmista muodostuvat muistot, ja loppujen lopuksihan me emme mitään muuta omistakaan.

---------

Tänään soi Elton Johnin Your song. Koska juuri tässä hetkessä on totta ainakin seuraava: "How wonderful life is while you're in the world." Maailman parasta, ainakin minun maailmani, ainakin just nyt. Sehän meille riittää.

Positive thinking

Päätin tänään olla positiivinen. Ihan muuten vaan päätin.

Aamun ensimmäinen positiivinen asia oli se, että Kiinan suurlähetystö ilmoitti myöntävänsä minulle ilmaisen viisumin. Eläköön. 40 euron säästö ilahdutti mieltäni niin suuresti, etteivät edes Kulosaareen eksyminen kaatosateessa tai Falun Gongin jäsenten lähetystön edustalla jakelemat kidutuskuvat saattaneet sitä synkistää. Metroilin pitkästä aikaa ja siitä tuli Viikki-nostalginen olo, mikä oli ihan positiivista sekin. Vein kehystettäväksi erinäisiä juttuja, ja vaikka ne maksoivatkin sikamaisen paljon, niistä tulee juuri niin älyttömän hienot kuin halusinkin. Löysin äitille kivan nimipäivälahjan ja Aarikan myyjä oli reipas ja ystävällinen. Ehdin jopa viemään pidennettäväksi housut, jotka ostin Tukholmasta alkuvuonna 2006, ja jotka ovat siitä lähtien odottaneet pidennystä. (Muut ihmiset lyhennyttävät housujaan ompelijalla, minä käyn Sinisessä Markiisissa pidennyttämässä omiani.) Ehdin myös näiden kaikkien toimitusten välissä käydä kotona hakemassa itselleni kuivat sukat. Kävin hierojalla, mikä oli t a i v a a l l i s t a. Selkäni on tuntunut viime aikoina hieman jäykähköltä, mikä ei liene ihme, sillä hierojan mukaan "tää lannerangan seutu muistuttaa teräsbetonia". Venyttely on akkojen puuhaa.

Kävelin StoraEnson konttorin nurkilla töihin ajatellen kaikkia yllämainittuja positiivisia asioita, kun ohi ajanut roska-auto loiskautti lätäköllisen kuravettä niskaani. Positiivinen ajattelu on perseestä.

Post Scriptum: Löysin muuten tänään epähuomiossa banderollini YouTubesta. Olen jättänyt kiistatta jälkeni maailmankaikkeuteen.

---------

Tänään soi edellä mainitusta huolimatta Don Huonojen Pyhimys. Saatana.

Aamu on rikki

Pujottelin aamuvarhaisella venäläisten rekkojen lomitse Karjalan laulumailta takaisin pääkaupunkiin. Hieno auringonnousu. Kolmannet neljän tunnin yöunet peräkkäin tosin aiheuttivat sen, että oli pakko hereillä pysyäkseen hieman venyttää nopeusrajoituksia yläreunasta.

Helsinkiin saapuessa Senaatintorilla oli tunnelma kuin Pave Maijasen Yhtenä yönä -biisissä:



"Yhtenä yönä sirkus lähtee, sinä et."

Äitienpäivän olennaisin ajatus kirkastui, kun oma äitini sai "Hyvää äitienpäivää, rakas äiti-ihminen!" tekstiviestin. Äiti-ihminen on loistava sana, ja siitä tuli sellainen olo, että jos vaikka ei koskaan pääsekään kenenkään äidiksi, voi ihan hyvin olla vielä joku kaunis päivä jollekin rakas äiti-ihminen. Niinpä meitä oli äitienpäivälounaalla yksi nykyinen äiti, yksi tuleva äiti, yksi potentiaalinen äiti ja yksi äiti-ihminen. Ja totesimme taas kerran, että kukkienostamistaipumukset periytyvät.

Harmi, kun Suomi ei voittanut jääkiekkomestaruutta. Edellisen kerran kun niin tapahtui, olin autossa matkalla Pariisista Antwerpeniin. Nyt olisin voinut sanoa olleeni pesemässä kuivunutta kissanpaskaa irti lattiasta.

---------

Tänä aamuna soi radio Aallossa Kirkan Hetki lyö. Koska ei aikaa kannata alkaa lahjomaan, se on kuitenkin parhaimmillaan tässä ja nyt.

Siellä lepää

Toivon, että suuret ikäluokat pysyvät hengissä meidän nuorempien kiusana vielä pitkään. Jokakeväinen kuolinpesäntyhjennystraditio alkaa nimittäin pikkuhiljaa uuvuttaa. Tänään saatiin kokoon roskalavallinen törkyä, joka oli vielä joitakin vuosia sitten neljän ihmisen elämä. Mietin tavaraa jätesäkkeihin kauhoessani, että se "kun tuuli käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole" -juttu on harvinaisen totta. Ainakaan tavaroiden keruuseen ei kannata elämässä keskittyä, mutta mihin sitten? Asiaa pitkällisesti pohdittuani tulin siihen lopputulokseen, että eräs tunnettu, nimeltämainitsematon savolaisajattelija oli aivan oikeassa vastatessaan elämän tarkoitus -kyselyihini seuraavalla kuolemattomalla lausahduksella: "to lööv, and to be löövd".

Ja kun sekin on niin totta, että haudan levosta ei pääse enää patsastelemaan keskelle pihatalkoita todeten, että mullan alla makaaminen kyllästytti. Paitsi unissa.

No, Suomi nyt kuitenkin voitti Venäjän jääkiekko-ottelussa tänään vaikka etukäteen aika moni taisi pelätäkin, saamaani tekstiviestiä lainaten, että käy kuten Kannaksella kesällä -44.

Illalla vielä euroviisuvalvojaiset suvun kesken sekä saunaa ja kaljaa ja pitsaa. Flying the Fag -tunnelmat - "tää on NIIN huono". Mutta äänestääkö poliittisista syistä (ja hatsapurien takia) Georgiaa vai silkasta ilahduttavuudesta johtuen Ranskaa? Äänemme jakautuivat.

---------

Tänään raikasi autoradiossa Ihanaa leijonat, ihanaa kun ajelin iltasella kotiin.

Rutto

Tuokiokuva vajaan kymmenen vuoden takaa: 49-vuotiaan perheenisän hautajaiset, arkun äärellä vainajan kaksi kaunista lasta. Ja molempien ylähuulta koristaa kahden euron kolikon kokoinen, visvainen rupi.

Yskänrokko eli huuliherpes. Oma pettämätön stressi-indikaattorini, joka ilmestyy riemukseni aina kun sielu tai ruumis tai molemmat ovat jostain syystä kolhuilla ja puolustuskyky ruttoa vastaan alentunut. Jos joskus menen naimisiin, sen täytyy tapahtua ruokatunnilla maistraatissa, koska mikä tahansa spektaakkelinomainen häähärdelli saisi ruton takuulla riehaantumaan. Enkä halua olla mikään herpesmorsian.

Kun nyt katson peiliin, ylä- SEKÄ alahuultani koristaa noin kahden euron kolikon kokoinen, visvainen rupi. Sinänsä ihan mitättömästä syystä: olen vain vaihtamassa työpaikkaa noin 90 astetta nykyistä haasteellisempaan, muuttamassa ulkomaille sekä lähtemässä matkalle jonka suurin osa ihmisistä tekee vain kerran elämässään ja aika harva sittenkään. Tähän kehikkoon lisätään vielä aimo annos suuria ihmissuhdetoiveita ja saman lajin katkeria pettymyksiä ja muutamia pienempiä sattumuksia. Voilá. Vaihdetaanko elämiä?

---------

Tänään soi Jonna Tervomaan biisi nimeltä Regina Linnanheimo. Olisiko tässäkin parempi loppu?

Siis älä ihmettele mitään

Helsingin keskustassa on älytön Euroviisuhärdelli, koska Finland - 0 poeng voitti kyseisen kilpailun viime vuonna. Yhteinäiskoulun tukikonsertti -nimisessä näennäisen viattoman kuuloisessa tilaisuudessa voi todistettavasti rymytä itselleen murtuneen yläraajan. Keski-ikäinen, kaljuuntuva mies harjoitteli äsken hyväntuulisesti yksipyöräisellä ajoa Johanneksen kirkon pihassa. Menopaluulento Latviaan maksoi tänään vähemmän kuin menojunalippu Imatralle. Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti rankkarikisan.

Tämänkin talven jälkeen tuli kevät.

"Kaatuu ne valtamerilaivatkin", totesi minulle eräs eilen, ja oli siinä oikeassa. Kaikenlaisia omituisia asioita sattuu ja tapahtuuu, onnellisia ja onnettomia, sellaisiakin, joista ei ensi alkuun oikein tiedä, kumpaan kategoriaan ne lukisi. Yksi on kuitenkin varmaa: kun kaikki elämän omituisuudet sijoittaa koko maailman kokoiseen sapluunaan, ne kutistuvat mukavasti käsityskyvyn kokoisiksi. Ja sitten niitä voi taas kuvitella hallitsevansa.

---------

Tänään soi Eppujen Mutta ihmeistä suurin (joka jäi näkemättä). Jos lähdet länteen, päädyt itään, ja sitä rataa.

Oma, kallis ja tarpeeton II

Kirjoitin joulukuussa pienen yhteenvedon siitä, millaiseksi olin elämäni joskus kuvitellut ja millaista siitä sitten tuli. Yhteenveto löytyy täältä.

Yhteenveto pitää suurilta osin edelleenkin paikkansa. Voisin tästä päivästä hengissä selvittyäni lisätä siihen vielä sellaisen toteamuksen, että en koskaan kuvitellut elämäni muistuttavan huonosti käsikirjoitettua, normaalien ihmisten todellisuudesta täysin irrallaan olevaa Kauniit ja rohkeat -farssia. Ja vielä vähemmän kuvittelin, että elämäni tulisi omituisine käänteineen lyömään kerta toisensa jälkeen laudalta kaikki fiktiiviset saippuasarjat.

Minulla ei ole Moskovassa vielä kämppää. Kaupunkiasunnon sijasta aion etsiä itselleni katon pään päälle jostakin kaupungin lukuisista nunnaluostareista.

---------

Tänään soi Anna Eriksonin Se siitä rakkaudesta. Ihan tähtitieteellisen pateettista, mutta totta.

Moskova ei usko kyyneliin

Otsikko on venäläinen sanonta, ja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 1981 voittaneen minun mielestäni itkettävän ihanan elokuvan nimi. Joidenkin harhaoppisten mielestä Moskova ei usko kyyneliin on neuvostoliittolaista saippuaoopperaa hollywoodilaisittain. Väärässä ovat. Sanonta puolestaan on venäläinen vastine meillä käytössä olevalle ei auta itku markkinoilla -tokaisulle.

Kuten on jo käynyt ilmi, tornikamarin asukki muuttaa elokuun alussa Moskovaan pianoineen, kaksinetoista kirjalaatikoineen ja ensivierailun Neuvostoliittoon toukokuussa 1981 suorittaneine nallekarhuineen. Toukokuussa 2007 suoritettiin siis tutustumiskäynti Moskovaan ilman nallea, mutta kera Moskovaan salakavalasti houkutellun työkaverikaverin. Ja nyt on hyvät fibat.

Moskova on luonnoton, järjetön ja älytön. Siksi se on myös hyvin mielenkiintoinen kaupunki. Siellä tapahtuu tällä hetkellä koko ajan jotain, mikä tietysti ei ole yksinomaan miellyttävää, jos nyt ajatellaan vaikkapa moskovalaistulkintaa Wienin konventiosta ja diplomaattien koskemattomuussuojasta viime viikolla. Uskon silti, että siellä tapahtuu ja tulee tapahtumaan myös paljon hyviä asioita. Olen puolentoista päivän perehtymisen perusteella erinomaisen vakuuttunut uuden työni haastavuudesta, mikä on plussaa, ja jahka pääsen ohi lievästä Pietari-syndroomasta (Moskova ja Pietari ovat ehkä saman valtion alueella mutta ne ovat silti eri maailmoita), tulen olemaan luultavasti vakuuttunut myös Moskovassa viihtymisestäni. Niin että tuskin siellä ihan joka päivä itketään...

Moskovassa oli paljon kivoja ihmisiä, hyvää ruokaa, raclettekutsuja, blinikioskeja, shampanjaa ja täytekakkua, tekemistä ja näkemistä ja ihmeteltävää - sekä lätkän MM-kisat. Suomi tunaroi itsensä alkusarjansa kakkoseksi joten odotettu isänmaallishenkinen jääkiekkokokemus vaihtui Venäjä-Italia -peliksi. Tunnelma oli kotipelissä ainakin hieno ja sympatiamme olivat ehdottomasti urhean Italian maalivahdin puolella, joka antoi taistelussa kaikkensa ja lopuksi osapuilleen kuoli kentälle. Ihailtavaa, vaikka vähän pöljältä se kieltämättä näytti kun molari ei pysynyt pystyssä pelin viimeistä kymmenminuuttista.

Suuren urheilujuhlan tuntua.

--------

Tänään soi se, mikä soi koko ajan Moskovassa: otsikkoelokuvan tunnusvalssi Aleksandra. "Любовь Москвы не быстрая, но верная и чистая..."

Ääni hukassa

Rakkaat bloginlukijat, tutut ja tuntemattomat. Pahoittelen tornikamarin viimeaikaista vaikenemista, mutta kadotin hetkeksi ääneni. Oli kiva huomata, että päivittelyjäni kaivattiin sillä aikaa kun minulla oli väliaikaisesti kirjallinen kärpänen kurkussa.

Äänettömyysajalta tarttui mukaan allaoleva erittäinkin mainio sarjakuva:



"Se on sitten shortsit" on hyvä loppurepliikki. Parempaa en itsekään keksisi.

Kuulumisia sitten: Kävin viettämässä etukäteisvappua Tampereella. Minua hellittiin ensin kuuden ruokalajin illallisella tuplaherrasmiesseurassa Näsinneulan oivallisessa ravintolassa, oli auringonlasku ja kaikki. Tampereen yössä tuli todettua sekin, että "heteroystävällinen homoravintola" hämäläisittäin tarkoittaa "lesboluolaa". Pienen hassun koiran kanssa päiväkävely halki aurinkoisen Tampereen oli oivallista valevappupuuhaa sekin, mitä nyt amerikkalaiselta jalkapallokentältä roiskui hieman testosteronia niskaamme aidan yli. Ja seuraavana iltana minua hellittiin intialaisella burra khanalla, jälleen kerran hyvällä seuralla ja Bollywood-viihteellä.

Kerrassaan loistava valevappuviikonloppu sitten hillitsi hieman varsinaista vapunviettoa. Kipitin kuitenkin urheasti halki mellakkapoliisien kansoittaman keskustan Krunikkaan, jossa vietettiin hilpeästi viiden päivän bileitten neljättä päivää. Suurimman osan vappuaatosta taisin istua lukkiutuneena makuuhuoneeseen pitämässä yhteyttä Levitunturille. Asosiaalista toimintaa yhdestä näkövinkkelistä, toisesta taas ei.

Vapunpäivänä suuntasimmekin sitten kohti uutta kotikaupunkia tutustumis-, jääkiekko- ja yleishengailumielessä. Mutta siitä kuulette ensi kerralla. Samoin kuin ehkä vähän siitäkin, miten käy kun maataan maailmamme rannikolla ja ilma on hiljaa ja väsynyt.

---------

Tänään soi Leevi and the Leavingsin Turkmenialainen tyttöystävä. Koska illan teema oli Siperia. (Mitä tekemistä sillä on Turkmenialaisen tyttöystävän kanssa? Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.)