Elämäni imurit

Silitin aamulla mustia housuja. Kun ne vahingossa pyyhkäisivät lattiaa, niiden lahkeisiin jäi harmaa pölykaistale. Illalla piti imuroida.

Olin joskus 90-luvun puolivälissä kesätöissä sellutehtaalla. Juhannuksena töissä oleminen oli taloudellisesti varsin kannattavaa, joskin sellutehdaskesät ovat muutenkin jääneet historiaan niin sanottuina leveämmän leivän päivinä. Juhannustyöt pitivät sisällään muuntajien siivousta, joka oli vähän samanlaista kuin elokuvanteko. Pääosin odoteltiin sitä, että joku laittaisi muuntajasta virrat pois, sitä, että joku kävisi tarkistamassa, että muuntajasta varmasti oli virrat pois ja sitä, että joku menisi hakemaan johonkin unohtuneen tarkistajan ilmoittamaan, että muuntajasta on virrat pois. Odotuksen aikana kävimme pitkiä, yksityiskohtaisia keskusteluja siitä, mitä kukin tekisi niillä mittavilla rahasummilla, jotka töissä vietetyn juhannuksen jälkeen tilille tipahtaisivat. Se oli sitä aikaa, että kaikki pojat aikoivat ostaa ensimmäisen oman kännykän. Minulle naurettiin, kun ilmoitin vakavalla naamalla ostavani imurin.

Olin viettänyt ensimmäisen opiskeluvuoden imuritta ja kyllästynyt lakaisuun ja luuttuamiseen, joten insinööripoikien pilkasta huolimatta ostin kuin ostinkin imurin ja kävin edelleen hoitamassa yhteyksiä ulkomaailmaan puhelinkopista käsin. (Ajatelkaa, hyvät lukijat, ei kolikkopuhelinajoista niin kovin kauaa vielä ole!) Se olikin hyvä imuri, äreän fuksianpunainen väriltään ja kesti kymmenisen vuotta. Olisi kestänyt enemmänkin, mutta silloinen avoliitto oli heikompaa tekoa ja imuri oli viimeinen, mikä kannettiin ulos entisestä yhteisestä kodista ja taidettiin paiskata roskikseen.

Muutamassa kodissa sen jälkeen oli imuri valmiina, kunnes muutin tornikamariin ja huomasin tämän välttämättömyyshyödykkeen puuttuvan jälleen elämästäni. Katastrofaalinen finanssitilanne ei sallinut moista hankintaa eikä mitään juhannustöiden kaltaistakaan ollut näköpiirissä. Vietin hetken aikaa lakaisten ja luututen, kunnes kerran kapusin tornimkamarin ullakolle ja löysin sieltä remonttiromun alta pienen, punaisen, kovin pölyisen ja kolhiintuneen mutta yhtä kaikki toimivan imurin. Vuokraemäntä suhtautui suopeasti remontti-imurin käyttöönottoon joten putsasin ja puunasin sen sisäsiistiin kuntoon. Siitä asti pieni punainen imuri on uskollisesti suojellut tornikamaria villakoirahyökkäyksiltä. Olen itse asiassa sittemmin perinyt hienon, melkein uuden, turkoosin ja vähän isomman imurin, mutta en ole saanut sitä vielä kulkeutumaan tänne asti. Punainen imuri täyttää tarkoituksensa oikein mainiosti.

Mikähän on tarinan opetus? Nii-in. Miettikääpä sitä.

---------

Tänään on soinut päässä Liisa Akimofin Shakki. Koska moukastakin voi tulla kuningatar.

Sunnuntai-illan syndrooma

Helsingin rautatieasema on merkittävä paikka. Olen kerran rakastunut siellä, ja kerran päättänyt lakata rakastamasta. Olen lähtenyt sieltä ja vastavuoroisesti palannut sinne, odottanut junia ja odottanut junien tuomia ihmisiä. Ja kerran osoittanut mieltä, ja päätynyt Nelosen uutisiin.

Helsingin rautatieasema on viime aikoina ollut minulle paikka, missä iskee sunnuntai-illan syndrooma. Tulen sinne yleensä sunnuntai-iltaisin perhe- ja/tai ystäväintensiivisten viikonloppujen jälkeen, laskeudun junasta - ja romahdan henkisesti asemalaiturille. Helsinki tuntuu kovalta, kylmältä ja märältä, kukaan ei ole vastassa, kukaan ei odota kotiin. Lähden laahustamaan sinistä matkalaukkua perässäni vetäen klonk-klonk-klonk pitkin hankalia nupukivikatuja, tuulee luihin ja ytimiin, kuljen keltaisia vaahteranlehtiä jalkojeni alla kahisuttaen kohti pimeää tornikamaria ja tunnen olevani yksinäisin, hyljätyin ja onnettomin yksilö maan päällä.

Tai sitten joku kanssaihminen avaakin aseman hankalan väärään suuntaan aukeavan ja painavan oven minun ja sinisen perässävedettävän matkalaukkuni tieltä ja hymyilee kun sanon kiitos. Nupukivien ja laukun pyörien yhteinen klonk-klonk-klonk peittyy ämppäristä soivan musiikin alle. Keltaisia lehtiä on oikeastaan kiva kahisuttaa jalkojen alla ja kun avaa sateenvarjon, voi leikkiä Maija Poppasta ja lentää syystuulen mukana pikavauhtia kotiovelle. Tornikamariin syttyy valo katkaisijasta napsauttamalla ja tornikamari onkin oikeastaan koti. Oma koti, oma kaupunki, oma elämä. Hyvä juuri näin.

---------

Tänään on soinut kaikista maailman kappaleista Neon 2:n Kemiaa. Koska kyllä minä uskon kemiaan, vaikka joku muuta väittäisikin. Uskon myös siihen, että joskus se riittää että on mukavaa. Se on itse asiassa ihan tarpeeksi.

Täytekakkukiintiöviikonloppu

Yhdet kihlajaiset ja yhdet ristiäiset samana viikonloppuna saavat keskivertoeläjän täytekakkukiintiön täydellisesti täytettyä.

Toisaalta iloiset perhejuhlat -otsikolla olevia tapauksia on viime vuosina ollut niin vähän, että näitä täytekakkuja söi ilokseen.

---------

Tänään soi Ystävä sä lapsien. Koska on siinä jotain hirmuisen suurta ja koskettavaa pidellä sylissään pientä, nikottelevaa ja kitisevää Very Important Personia kasteen aikana. Nukahti Onnipoika sitten, ja lakkasi kitisemästä. Hikka kyllä jatkui toimituksen loppuun asti.

Kuka minä olen, tai ketkä

Olen tänään istunut pankissa yhtä aikaa aikuisena, järkevänä ja oikeustoimikelpoisena kuolinpesänselvittäjänä ja epävarmana, osaanko-varmasti-hoitaa-tämän-asian-miksei-iskä-ole-täällä-vaikka-sen-pitäisi -ajatuksia täynnä olevana orporaukkana. Ollut vastuullisena ja kunniallisena kummina keskustelemassa Very Important Personin tulevien ristiäisten yksityiskohdista. Rakentanut nostalgian kourissa Brio-junaradasta aivan sairaan hienon länsimetron toisen Very Important Personin isoveikan kanssa ja tuntenut sen johdosta sellaista riemua ettei isot ihmiset periaatteessa edes siihen pysty. (Niissä Brio-junissa on nykyään patterit, toim. huom. Ne siis kulkevat itsekseen, ällistynyt 70-lukulainen huom.) Ja näiden lisäksi ollut vielä vaikka miten paljon muutakin.

Miten voi olla yhtä aikaa kaikkea mahdollista? Tai jos ei yhtä aikaa niin ainakin saman päivän aikana? Miten kauan tätä jatkuu? Tunteeko sitä vielä eläkeikäisenäkin itsensä välillä lapsenkaltaisen avuttomaksi?

Ainakaan kaikki melkein-eläkeikäiset eivät osaa käyttää sellaista melko yksinkertaista laitetta kuin herätyskello.

---------

Jälleen autoilupäivä, jälleen soi Hector. "En luovu taistelusta. En vaikka hylkäisitte. Oon täynnä odotusta - en pettää saata elämää." Tuulisina öinä.

Onnellisuusoivallus

Luin aamulla seuraavan Fay Weldonin ajatuksen:

"Niin että vaali kauniita hetkiäsi, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin totuus valkenee sinulle, ja rakkaudenöitäsi. Muuta sinulla ei ole. Sillä päivät voivat olla onnellisia, kokonaiset tulevaisuudet eivät."

Hienosti sanottu.

---------

Tänä aamuna en ole raaskinut kuunnella musiikkia, pelkkää sateen ropinaa peltikattoon.

Enkelinkuvia hiekassa

Yksi tärkeä nuoruuden kirja oli Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa. Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina ja jotenkin se tuli taas mieleen kun istuin äsken nojatuolissa lämmittelemässä takkatulen ääressä ja katselin valokuvia, missä nykyisin varhaiskeski-ikäisellä Laurakaisalla oli vielä kaksi lettiä ja niissä punaiset rusetit ja nykyisin kihlautunutta parisuhde- ja elämänohjeautomaattipikkuveljeä tuskin näkyi raparperinlehtihatun alta.

Siinä kirjassa on ajatus siitä, että elämä on vähän niinkuin rantahiekkaan tehty enkelinkuva. Aina tulee aalto ja pyyhkäisee sen kuvan pois, mutta hiekkaan voi piirtää uusia kuvia ja uusia unelmia, tavata uusia ihmisiä.

Jotkut enkelinkuvat silti pysyvät siinä hiekassa, niinkuin jotkut ihmiset pysyvät elämässä. Monesti niiden ihmisten rooli, tehtävä, asema vaihtuu ja muuttuu, jotkut tippuvat kokonaan pois vaikka niistä haluaisi pitää kiinni, jotkut pysyvät pitelemättäkin. Joistakin ei pääse irti vaikka haluaisi. Tai ehkä kyse on siitä, että pitää haluta päästää irti ennenkuin voi päästä irti.

Jokainen ihminen, jonka oikeasti kohtaa, jättää jäljen. Joidenkin ohimennen kohdattujen jälki voi olla paljon painavampi, enkelinkuva hiekassa paljon pidempään säilyvämpi kuin jonkun, jonka kanssa kohtaamisia on ollut enemmän ja pidempään. Ja päinvastoin.

Joskus aina unohdan, että samanlaisen jäljen jätän itsekin kohtaamieni ihmisten elämään. Se Pikku prinssin ajatus siitä, että olet aina vastuussa siitä, mitä olet kesyttänyt. Aina. Ja se vastuu alkaa suurinpiirtein siitä, kun katseet kohtaavat.

---------

Tänään soi Zen Cafén Paskainen koira. Hah-hah-haa. Osoitus siitä, että minulla on hyvä muisti, ja osoitus siitä, että joskus tarvitsen muita ihmisiä sen tueksi.

Uupumusharha

Jos menee kymmeneltä illalla nukkumaan ja herää sikiunesta aamuseitsemältä, ei teknisesti ottaen voi olla väsynyt.

Käytännössä voi. Voi myös torkuttaa itseään vielä tunnin ja hinautua sängystä ylös kahdeksalta äärimmäisen kiukkuisena ja turhautuneena.

Koska kaikki on asenteesta kiinni, listaan aamulla mieleen tulleita hyviä asioita: pitkävartiset saappaat ja polvihousut, vesisateeton työmatka, reilun kaupan banaanit, Friskis&Svettis.

Aamun piristykseksi sauvakävelyraportti Pietarista: muuten oli mukavaa, mutta "koirat hyökkäs kyllä vähän kimppuun". Mitäpä ei ekspatriaattisuomalainen kärsisi sauvakävelylenkin vuoksi.

---------

Tänä aamuna soi Maija Vilkkumaan Mun elämä. Samalla periaatteella kun se eilinenkin levy.

I'm not troubled or sad, I'm just ready for bed

Vastapainoa ankeudelle: maailmalta hetkeksi kotiutunut vanha frendi, jonka kanssa voi jättää kaatosateen ikkunan taakse ja unohtua viideksi tunniksi kahvilaan höpisemään tärkeitä ja joutavia. Työasioita, omia asioita, vanhoja asioita, tulevia asioita.

Jotain sisusta ja suomalaisuudesta kertoo sekin, että kotiin palatessa, kulman takaa omalle kadulle kääntyessä tuuli paiskasi sateenvarjon nurinniskoin ja myrskyn yllätyshyökkäys alkoi naurattaa. Vielä enemmän alkoi naurattaa kun katseet kohtasivat kohtalotoverin kanssa, joka pari askelta edempänä yritti taltuttaa omaa niskuroivaa sontikkaansa etelähelsinkiläisessä syyssäässä. Saimme sateenvarjomme ojennukseen, nyökkäsimme toisillemme, jatkoimme matkaa. Kohtaaminen.

Lisäksi on mainittava granaattiomenat. Jos haluaa olla liikoja ajattelematta, kannattaa ostaa sellainen. Siitä piisaa puuhaa pitkäksi aikaa ja maistuukin hyvältä. Ei tosin ihan niin hyvältä kuin azerbaidzhanilaisessa puutarhassa aurinkovarjon alla suoraan puusta poimittuna. Mutta hyvältä kuitenkin. Sitäpaitsi granaattiomenan sanotaan puhdistavan syöjänsä kateudesta ja vihasta.

---------

Tänään soi K's Choicen Everything For Free. Koska se levy sattui unenpöpperössä aamulla levylaatikkoa kopeloidessa ensimmäisenä käteen.

Keravalta katsottuna

Tänään toteutimme Thelma&Louise -tyyppisen road tripin halki sateisen, syksyisen Uudenmaan. Ensin Otaniemen kautta kiertäen Tarvaspäähän katsomaan I.K. Inhan hienoja valokuvia (lievää uuskarelianismia havaittavissa Imatrankosken äärellä), sitten Keravalle kahvilaan (onpa muuten hyvä kahvila, Anttilan vastapäätä) ja sen jälkeen vielä ex tempore -tyyppinen kävelyretki vanhassa Porvoossa (aika pahaa jälkeä sai aikaan se teini niiden mainoslehtisten kanssa). Kerrassaan hyvä päivä.

Välillä satoi vettä enemmän, välillä vähemmän. Ruska oli kaunis koko matkan ajan. Joskus on hyvä vain puhua asioista tuntikausia, ja Keravalta katsottuna ne asiat kuitenkin asettuivat ihan kauniisti aloilleen. Sekin, että joskus on pelkästään hyvä että tuntuu pahalta.

---------

Tänään soi Lisa Nilssonin Allt du ville vara. För jag har inte längre någonting att förlora.

Kevät, vuosi 1998

- Ja yhä, vaikean hetken tullen...

Kun isä kuoli, minä jäin kuin nuorallatanssija vaijerilleni vapisemaan, vailla turvaverkkoa katselemaan alas pimeään. Ennen minä uskalsin, minä astelin huolettomasti pitkin heiluvaa, keinuvaa vaijeria koska tiesin, että vaikka putoaisin, minulle ei mitään pahaa voisi tapahtua. Isä ottaisi vastaan.

Miten minä nyt voisin ottaa askeltakaan? Miten minun voidaan olettaa elävän aivan kuten ennenkin, kun en uskalla eteenpäin astua, en takaisin palata? Haluaisin jäädä tähän, suruni reunalle seisomaan ikuisiksi ajoiksi. Haluaisin elämän menevän ohi, haluaisin ihmisten jatkavan matkaa ja jättävän minut yksin. Haluaisin odottaa hiljaa paikallani, kunnes kaikki olisivat menneet, ja sitten horjahtaa ja pudota alas pimeyteen.

Minun ei anneta odottaa. Minun ei anneta surra, minua kiskotaan elämään mukaan taas, juoksemaan kohti ei mitään, vaikken uskalla ottaa askeltakaan. Minun ei anneta jäädä yksin, minulle puhutaan merkityksettömistä asioista joita en jaksa kuunnella, en käsittää. Vahva sinä olet, he sanovat. En minä ole vahva, huudan, mutta he eivät ymmärrä. Miten minun käy sitten kun he huomaavat etten askeltakaan tahdo ottaa, en eteen enkä taakse? Ja kuinka minä jaksaisin huomata että rinnallani on niin monta samanlaista, jotka vaijereillaan vapisevat, kun en itse näe kuin alhaalla odottavan pimeyden jossa isää ei enää ole?

Minun suuri, vahva, kaunis, viisas isäni. On niin monia muita, joutavampia, mutta sinut minulta otettiin pois. Ja juuri silloin, kun minä sinua eniten tarvitsisin, sinua ei ole, ja sinun vuoksesi minä itken. Minulla on niin paljon kysyttävää, mutta kukaan ei enää osaa vastata, niin paljon kerrottavaa, mutta kukaan ei enää ymmärrä hiljaisimpia sanojani.

Ja silti sinä elät. Sinä elät aina minussa ja minun veljessäni, meidän lapsemme tulevat kantamaan aina osaa sinusta ja se osa jatkaa elämää. Mutta minä tarvitsisin nyt kokonaisen isän, en osaa, en muistoja, en valokuvia vaan kokonaisen isän. Sinut minä tarvitsisin takaisin tähän maailmaan, mutta sinä olet poissa, etkä koskaan enää palaa. Ja minun elämääni on tästä eteenpäin viitoittava suru ja kaipaus, menneiden aikojen hiljainen ikävä.

---------

Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Katso tähtiä. Koska vielä istun iltaisin ullakkohuoneessani, mutta hankeen en ole piirtänyt enkeleitä enää vuosiin.

Ihan vaan tiedoksi

Tämän päivän voisi tiivistää seuraaviin viisaisiin sanoihin:

"Kun minä valikoin ystäviäni, pidän parempana sellaisia ihmisiä, joiden takia en joudu itkemään itseäni uneen."
- Greg Behrend

Sama pätee myös kavereihin.

---------

Tänään soi No Doubtin End It On This. Vaikka äiti on sanonut, että vittu-sanaa ei saa käyttää blogissa, niin silti vituttaa.

Talvi joka on lempeämpi kuin kesä konsanaan

Tämä on ehkä miljoonas syksyinen blogikirjoitus tässä kaikkeudessa, jossa siteerataan CMX:n Vanhaa talvitietä. Olkoon.

Asuin muuten ennen Viikissä ja sieltä keskustaan menevän bussin reitti kulki Vanhan Talvitien ohi. Se oli jotenkin hauska huomio, kun sen ensimmäisen kerran näin. Ja sen jälkeenkin.

Nyt en asu Viikissä lehmien keskellä, nyt asun keskustassa tornikamarissa josta pääsee kävelemällä jokapaikkaan. Talven läheisyyden huomasin siitä, että tänään jumppaan kävellessä piti vetää pipo korville. Ja lenkkareissa paleli varpaat.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän pidän syksyistä. Pidän kesästäkin, ja keväästä, ja talvessakin on omat hyvät puolensa. Tai olisi, jos voisi elää niitä talvia sellaisessa paikassa, missä ne olisivat oikeita eivätkä sellaisia loskaa, pimeyttä ja ytimiä hyytävää tuulta sisältäviä pseudotalvia kuten ne tässä pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa ovat.

Mutta syksyssä on jotain, mikä tekee siitä parhaan vuodenajan. Syksyllä voi olla luvan kanssa vähän alakuloinen, sytyttää ikkunoille lamput ja pöydälle kynttilän (tai siis voisi, jos joskus korjaisi pöydältä kaikki muut tavarat pois niin että sille kynttilälle olisi tilaa), hakea kirjastosta uuden kassillisen lukemista ja nuupahtaa kaikessa rauhassa sohvannurkkaan villasukissa ja ruudullisissa flanellipyjamanhousuissa. Viettää syksyä, kuunnella sateen ropinaa.

Sateessa kyyneleet eivät näy.

---------

Tänään soi Katie Meluan Call off the search -albumi. Kylläpä osaa tyttö laulaa kauniisti.

Solitude, osa 2

Yksinelämisen hyvät puolet voi kiteyttää siihen, että kun tulee väsyneenä kotiin pitkän päivän jälkeen, kukaan ei ala esittää omaan persoonaan kohdistuvia erityisiä vaatimuksia.

Eikä tarvitse katsoa Big Brotheria koska elämästä saisi vähällä vaivalla keskivertoa laadukkaampaa tositeeveetä.

---------

Tänään soi silti Lemonatorin A Lonesome Dream. "I follow my heart and still I'm not sure what to do." Joopa joo.

Solitude

Yksinasumisen huonot puolet voi kiteyttää siihen, kun yrittää itsekseen vetää lakanoita.

Ei onnistu.

---------

Tänään soi PMMP:n Henkilökohtaisesti. Onpa vähän päähän soimaan jämähtävä viisu.

Weekenders On Our Own

Istun tornikamarissa joka on likapyykin, cd-levyjen, kirjojen ja Hesareitten peitossa. Syön pakastepitsaa ja juon kokista ja tunnen oloni krapulaiseksi teini-ikäiseksi. Itse asiassa olen krapulainen varhaiskeski-ikäinen, mikä parantaa huomattavasti henkistä olotilaa mutta vastavuoroisesti heikentää fyysistä.

Tämä on nyt niitä hetkiä, kun joku muu on onnistunut kuvaamaan paljon paremmin sitä, miltä minusta tuntuu ja mitä nyt tapahtuu. Se on CMX:n Pyydä mahdotonta, Evanescencen Call Me When You're Sober, Scandinavian Music Groupin Minne katosi päivät ja Egotripin Tällaisena iltana. Ainakin.

Viikonloppu yhden ihmisen elämästä yhtenä lokakuuna yhdessä pienessä keltaisten lehtien täplittämässä kaupungissa missä syksyn tuuli puhalsi. Ystäviä, rakkauden nälkää, venäläistä puolimakeaa kuohuviiniä, pöydillä tanssimista vaikka pöydillätanssimiskesä loppuikin, haikeaa hyvästijättöä, väkivaltaista irtirepimistä, öisiä humalaisia puhelinsoittoja, parisuhdeoppaita, valokuvia Pietarista, Almodóvarin Volver ja Hesburgerin majoneesikuorrutus. Kuolleita, eläviä, menneitä, tulevia.

Ja lauantaiaamun tekstiviesti: "Ei vittu, päässä soi Punaista ja makeaa."

---------

Tänään ei soi Popeda, tänään soi Morrisseyn Irish blood, English heart. Koska nyt on Irlanti-teemaviikko. Kiitos Aidanille kauniista sanoista.

Kauneus pettää

Säde valon vaeltaa
yli kasvojesi vieraan maan
pian heräät aamuun kalpeaan
Mietit mitä tänään teet
missä sydämesi harhailee
kuin nuo kaikki mykät esineet
jotka ei huoneesta kotia tee

Liu'ut yli kylmän lattian
avaat silmäsi kuin ikkunan
Vesi vihmoo harvaan kattoja
Linnut lähtee
jättää tämän kaupunkisi taa

Pian vaipuu lumen peittoon maa
sitä ehkä valkeus lohduttaa
Sinä kaipaat rakastettavaa
kaipaat unohduksen humalaa
Joka aamu hieman julmempaa
kaipaat särjettyjen jumalaa
Joka aamu hieman julmempaa
Peläten kohta alkaa uusi päivä
horisontin takaa sarastaa

Säde valon vaeltaa
yli vartalosi kylmän maan
ootko luovuttanut kokonaan
Kun kaikki pelko sisälläsi
uskoo vain kylmyyteen ulkopuolella
Ja sydän puhkijäätynyt anelee

Oisinpa poissa
Mut pois pääse en, en, en

Jos kaksi kaatuu eteen kauneuden
toinen toistaan yössä palvellen
Jos kaksi kaatuu eteen kauneuden
Kohta pettää se heidät
Heleästi nauraen

A.W. Yrjänä

Ihan tavallinen keskiviikkoaamu

Tämä on ollut hyvä aamu.

Ensin topakka komennus työhuoneen toiselta laidalta: "Nyt loppuu se uikutus, perjantaina mennään baariin."

Elämälläni on kiintopiste.

Sitten sähköpostikeskustelun lopputuloksena syntyntyt oivallus: "Vittu, miusta tulee isona Anna Politkovskajan ja Lara Croftin risteytys."

Nyt on sekin selvillä.

---------

Faith No Moren Angel Dust edelleen. Biisin nimi on Caffeine:

It's not funny anymore
It's the thing you hate the most
The thing you hate the most
The thing you hate ALMOST

En meidän taloon lisää aikuisia halua

Tähän on tultu. Pikkuveli antaa puhelimitse parisuhdeneuvontaa.

---------

Tänään soi Faith No Moren Midlife Crisis. Koska erästä tunnettua hevikitaristia lainaten levyjä ei kannata koskaan jättää erossa entiselle miehelle. Ne joutuu kuitenkin ostamaan takaisin Anttilan kolme CD:tä kahdellakympillä -tarjouksista.

Eureka Street, Belfast

Kävin eilen töiden jälkeen yhdessä lempipaikoistani, Rikhardinkadun kirjastossa. Se on ihana. Menin sitten kotiin, keitin teetä, ryömin sohvannurkkaan tilkkutäkin alle ja lukaisin yhdeltä istumalta 590 sivun verran kerrassaan mainiota kirjaa nimeltä Eureka Street, Belfast. Sekin on ihana.

Pidän sellaisista kirjoista, missä kuljetetaan samaan aikaan useaa eri tarinaa. Pidän kirjoista, missä huumori ei ole päälleliimattua hekotusta vaan sarkastisen toteavia heittoja ja puolella sanalla toteutettua komiikkaa. Pidän kirjoista, missä otetaan kantaa ja rohkaistaan uskomaan päättömiin unelmiin. Pidän kirjoista, missä onnnellinenkin loppu sisältää juuri tyyntyneen itkun jälkeensä jättämän, hartioita vavisuttavan nyyhkäyksen. Ja missä kaiken surun, kuoleman, järkytyksen ja toteutumattomien haaveidenkin jälkeen voidaan silti todeta: "Voi maailma. Kyllä sinä olet kaunis."

Pidän siitä ajatuksesta, että kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita, niin tuossa kirjassa kuin oikeassa elämässäkin.

Ja jos osaisin kirjoittaa niin kuin Robert McLiam Wilson kuvatessaan Belfastia, en muuta tekisikään.

---------

Eureka Streetin taustamusiikiksi sopii U2. Se vanha, vähemmän pönöttävä eikä yhtään muovinen Sunday Bloody Sunday ja With Or Without You -U2.

Totuudenpuhujan voi tappaa, itse totuutta ei milloinkaan

Oli kuulkaa niin hyvä Zen Cafén keikka eilen ettei ehkä ikinä. Lupaan täten itselleni jatkaa rokkikonserteissa käymistä vaikka eläkeikään asti, jos se silloinkin tuntuu yhtä mukavalta. Suorastaan sydämellinen ilta.

Tänään oli sitten kansalaisaktivismipäivä. Askarreltiin banderolleja ja osoitettiin hiljaisesti mieltä. Vaikuttavaa. Olisi ehkä pitänyt kahlita itsensä banderollin kera Venäjän suurlähetystön aitaan, yksityiselämäongelmat saattaisivat vähetä jos en saisi enää koskaan viisumia itänaapuriin. Telkkariin päästiin taas kerran, mutta se nyt ei ehkä ollut tällä kertaa se päätavoite. Olipa vain tarvis tehdä jotain, jotenkin omalla toiminnalla osoittaa että välittää. Että joku sentään vielä jaksaa liikuttaa, joku muukin kuin oman navan ympärillä pyörivät asiat.

---------

Tänään soi Tori Amosin I don't like Mondays. Ei vaatine selityksiä.

Kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistolle

Suomen PEN järjestää kynttilämielenosoituksen Moskovassa eilen murhatun toimittaja Anna Politkovskajan muistolle tänään sunnuntaina klo 19.00 Venäjän suurlähetystön edessä Tehtaankadulla. Tule paikalle ja pyydä muitakin mukaan.

Voi Venäjä...

Koko tämän viikon olemme töissä tärisseet voimattoman raivon vallassa seuratessamme Venäjän Georgian vastaista kampanjointia ja suoranaisia georgialaisvainoja eri puolilla maata. Ja miettineet, millä vuosikymmenellä, -sadalla tai -tuhannella Venäjä oikein kuvittelee elävänsä. Viimeiksi eilisiltana kävin tuohtunutta tekstarikeskustelua Pietariin, missä yksi ystävä raivosi valtiollisen televisiokanavan propagandauutisten äärellä.

Ja nyt sitten Anna Politkovskajan murha. Erkki Tuomioja ei ole ainoa järkyttynyt. Minä olen järkytyksestä sanaton. Tekstiviestipalautteen perusteella samoissa tunnelmissa on koko tuttavapiiri.

---------

Tänään on soinut Zen Cafén koko tuotanto, ja nyt pitäisi löytää jostain inspiraatiota lähteä niiden keikalle Nosturiin. Hautajaisvirsiä tässä tekisi enemmänkin mieli soittaa...

Nukkumaanmenoaika

Emmienytjaksa.

---------

Unilauluna soi Zen Cafén Metallinen sheriffintähti. Olisinpa vähemmän kyyninen niin voisin uskoa siihen että rakkaus on kaiken tekevä puhtaaksi.

Kohtuuttomuus kaikessa

Olen yrittänyt miettiä tänään Afrikan nälkäisiä lapsia. Filippiiniläisiä orjapalkalla työskenteleviä merimiehiä. Venäläisten ikeen alla rimpuilevia georgialaisia. Läheisensä menettäneitä. Petettyjä, jätettyjä, leskiä ja orpoja. (Olen itse läheiseni menettänyt petetty, jätetty orpo mutta se ei nyt kuulu tähän.) Kodittomia koiria. Muitakin surkeita ja raskautettuja.

Mutta SILTI olen sitä mieltä, että on epäreilua, käsittämätöntä, ärsyttävää ja kohtuutonta että olen taas flunssassa. Ei kukaan määräänsä enempää kestä.

---------

Tänäänkin soi Maija Vilkkumaan Hei tie. Onpa siinä hyvä biisi. Mä oon paperisen ohut ja mun sydän syväjäätä kasvattaa.

Vuoroin vieraissa itketään

Eilinen päättyi sitten siihen, että yritin koota kylpyhuoneeseeni sellaista korivaunua mikä kaikilla ihmisillä on kylpyhuoneessa, ja kun pirunsikiö-korivaununpalaset sadannenkolmannentoista kerran levisivät pitkin tornikamarin lattiaa, minä levisin toistamiseen saman vuorokauden aikana pitkin pituuttani samaiselle lattialle parkumaan.

Joskus on mennyt vahvemminkin.

Onneksi on keksitty espoolaiset insinöörit, jotka älyävät soittaa juuri silloin, kun heitä eniten tarvitaan. Kaikki eivät älyä.

Tänään oli kesäloman jälkeinen töihinpaluupäivä. Pohjanoteerauksien pohjanoteeraus. Ensin itki itkettäjä ja sitten itkivät itkettäjän itkettäminä vuoronperään kaikki muut. Minä en vaihteen vuoksi itkenyt, minä ojentelin nenäliinoja ja mietin, että joskus on mennyt vahvemminkin.

Illalla ensin filosofointia Venäjän ideasta tuopposen äärellä ja sitten taiteilua. Säihkysääreni on ikuisiksi ajoiksi ikuistettu, jos ei nyt ihan valettu kipsiin niin pakkausteippiin kuitenkin. Ja tällainen siitä tuli:



---------

Tänään soi venäläinen sukkahousuhevi. Ei tällaisen päivän jälkeen voi muuta kuunnellakaan.

Arka paikka ja akilleen kantapää

Kahden päivän kesälomat kuluvat kovin nopeasti. Siihen nähden on aika loogista, että melkein yhdeksän vuotta on niin lyhyt aika, että yksi kirjasta luettu lause saa siihen arkaan kohtaan osuessaan aikaan samanlaisen maahan lyyhistävän kivun kuin silloinkin, saa makaamaan mahallaan tornikamarin lattialla ja parkumaan ääneen. Se lause oli tämä:

"Miksi isän oli pitänyt polttaa tupakkaa, vaikka hänellä oli kaksi lasta, miksei isä halunnut elää ja nähdä, millaisia heistä tuli?" (Laura Honkasalo: Tyttökerho)

Ei kai sille minkä voi. On suruja, joista ei voi kiivetä yli. Joiden kanssa on vain, helvetti sentään, Opittava Elämään. Mutta miten tuollaisen asian kanssa opit, koskaan?

Illalla meillä oli sukukokous. Paikalla oli tasan puolet suvusta, koska äiti, pikkuveli ja pikkuveljen morsian puuttuivat. Sukukokouksen kiinalainen menyy: erikoispäivällinen kolmelle. On meitä kyllä ihan säälittävän vähän, ei siitä pääse mihinkään, mutta toisaalta olemme sitäkin laadukkaampia.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Hei tie. Koska se yksi paskiainen katuu, mutta anteeksi ei saa. Pitikin manata eilisellä blogikirjoituksella ne venäläiset miehet esiin.

Kino Lokakuu

Tämä päivä jää historiaan ainakin siksi, että Oleg Menshikovin asema on ellei täysin menetetty niin ainakin vakavasti uhattuna. Hänen paikalleen "ainoa venäläinen mies, jonka kanssa voisin alkaa mihinkään" -tittelin haltijaksi harkitsemme vakavasti Danila Kozlovskia. Tietämättömille tiedoksi: Oleg Menshikov on ihana venäläinen näyttelijä, joka on esiintynyt muun muassa sellaisissa minua suuresti miellyttävissä elokuvissa kuin Vostok-Zapad ja Utomlennie solntsem. Jälkimmäinen on tullut joskus Suomessakin telkkarista nimellä Auringon uuvuttamat. Danila Kozlovski puolestaan on ihana venäläinen näyttelijälupaus, joka tähdittää Garpastum-nimistä elokuvaa, jonka juuri näin.

Elokuva rakkaudesta, jalkapallosta ja vallankumouksesta, sodasta ja lapsuuden lopusta, Anna Ahmatovasta, Pietarista, vielä vähän lisää jalkapallosta, ajasta maailmojen rajalla. Kipeänhaikealla tavalla kerrottu tarina kuin uni, jossa onnellista ei ollut edes loppu. Ja sittenkin oli.

Tämä päivä jää historiaan myös siksi, että ostin uuden kellon. Iskän 90-luvun puolivälissä saama liikelahjakello on ollut uskollinen palvelija, vaikka liikelahjan antanutta yritystä ei ole enää vuosikausiin ollut olemassakaan. Nyt uskollinen palvelija on vähän liian monta kertaa jätättänyt puolella tunnilla ja saanut aikaan kaaosta ja sählinkiä, joten se päästetään ansaittuun lepoon. Aikakauden loppu, kirjaimellisesti.

---------

Tänään soi Coldplayn Clocks. Mustekalakellon muistolle.

Julkinen lisäpöytäkirja

Joskus on hyvä olla pääsemättä pois Kalliosta, pikemminkin pyrkiä sinne. Teetä, irtokarkkeja ja karjalanpiirakoita lokakuun ensimmäiseen pimeään ja märkään iltaan, höystettynä kesävalokuvien katselulla ja maailmanparannuskeskustelulla. Juuri enempää ei voi toivoa. Vaikka tapasinkin ratikkamatkalla kaikki Helsingin spurgut.

Ratikassa kuulin myös parhaimman hyvän uutisen pitkään aikaan. Onnittelut kihlaparille:

Ei, minä en tarvitse puolikasta
anna minulle kokonainen maa
Meret ja joet ja vuorten harjanteet
Minun, en suostu jakamaan

Ei, minua et puolikkaalla helli
Elämä, kaikki kokonaan
Minä jaksan
En minä halua onnen puolikasta
Enkä myöskään murheen puolikasta tahdo

Haluan puolet tyynystä vain
jolla hellävaroen poskeasi vasten
Avuttomana tähtenä, putoavana tähtenä
Kädessäsi hohtaa sormus

Jevgeni Jevtushenko, suom. Markku Lahtela

---------

Sehän se soi, maailman kaunein rakkauslaulu Ei puolikasta. Kristiina Halkolan esittämänä.

Waiting on a Sunday afternoon for what I read between the lines, your lies

On niitä hyviäkin asioita. Kuten se, että ajoittaa silmälasienpäälletallomiset juuri sille viikolle, jolloin on voimassa kahdet lasit yksien hinnalla -tarjous. Porvarillinen olo, tulevine kaksine laseineni. Toivottavasti ne sopivat uusiin, Parempaa Asennetta edustaviin Military Bitch -maastohousuihini. Pitäisiköhän huolestua, jos kolmekymppisenä tuntee vetoa teinipukeutumiseen? Kuulemma ei, ja sain luvan ostaa ne ruudulliset tennaritkin.

Työuupumusta on ehdottoman terveellistä ja järkevää hoitaa tekemällä 12,5 tunnin työpäiviä ja murehtimalla työasioita myös viikonloppuisin. Onneksi huomenna alkaa näissä olosuhteissa ruhtinaallinen kahden päivän mittainen kesäloma. Jonka olen tietysti lupautunut pyyteettömästi viettämään Kino Lokakuun talkooduunarina. Suosittelen muuten täten kaikille kynnelle kykeneville, elämää suurempi tilaisuus päästä kiinni venäläiseen nykyelokuvaan.

Muuta viikonloppuohjelmaa: kun 46 kappaletta kuusimetrisiä rimoja pinoaa japanilaisen pikkuauton katolle, tulee vaikuttavannäköinen kuorma. Kun yltyvässä syyskuun lopun vesisateessa uittaa edellä mainittuja rimoja laiturinnokassa roikkuen mereen kastumaan myöhemmin tapahtuvaa taivutusta varten, voi allekirjoittaa blogissani aiemmin käydyn keskustelun siitä, että purjehtiminen ja kaikki siihen liittyvät toimenpiteet ovat aika kaukana elitismistä. Ja koska joku kuitenkin kysyy, vastaan samantien, että niistä rimoista on tarkoitus taivutella katos jonka alle eräs purjevene muuttaa talveksi asumaan. Ellei joku varasta niitä sieltä merestä sitä ennen.



Helsingissä on tällä hetkellä harvinaislaatuinen luonnonilmiö nimeltä ukonilma. Tornikamarin ikkunasta on oivat salamanbongausnäkymät.

---------

Tänään soi Stone Temple Pilotsin Interstate Love Song. Rivien välistä lukemisen aikakausi on nyt ohi, mutta 90-luvun puolivälin amerikkalainen poikien räminämusiikki on edelleen parasta mitä tiedän.