Sunnuntai-illan syndrooma

Helsingin rautatieasema on merkittävä paikka. Olen kerran rakastunut siellä, ja kerran päättänyt lakata rakastamasta. Olen lähtenyt sieltä ja vastavuoroisesti palannut sinne, odottanut junia ja odottanut junien tuomia ihmisiä. Ja kerran osoittanut mieltä, ja päätynyt Nelosen uutisiin.

Helsingin rautatieasema on viime aikoina ollut minulle paikka, missä iskee sunnuntai-illan syndrooma. Tulen sinne yleensä sunnuntai-iltaisin perhe- ja/tai ystäväintensiivisten viikonloppujen jälkeen, laskeudun junasta - ja romahdan henkisesti asemalaiturille. Helsinki tuntuu kovalta, kylmältä ja märältä, kukaan ei ole vastassa, kukaan ei odota kotiin. Lähden laahustamaan sinistä matkalaukkua perässäni vetäen klonk-klonk-klonk pitkin hankalia nupukivikatuja, tuulee luihin ja ytimiin, kuljen keltaisia vaahteranlehtiä jalkojeni alla kahisuttaen kohti pimeää tornikamaria ja tunnen olevani yksinäisin, hyljätyin ja onnettomin yksilö maan päällä.

Tai sitten joku kanssaihminen avaakin aseman hankalan väärään suuntaan aukeavan ja painavan oven minun ja sinisen perässävedettävän matkalaukkuni tieltä ja hymyilee kun sanon kiitos. Nupukivien ja laukun pyörien yhteinen klonk-klonk-klonk peittyy ämppäristä soivan musiikin alle. Keltaisia lehtiä on oikeastaan kiva kahisuttaa jalkojen alla ja kun avaa sateenvarjon, voi leikkiä Maija Poppasta ja lentää syystuulen mukana pikavauhtia kotiovelle. Tornikamariin syttyy valo katkaisijasta napsauttamalla ja tornikamari onkin oikeastaan koti. Oma koti, oma kaupunki, oma elämä. Hyvä juuri näin.

---------

Tänään on soinut kaikista maailman kappaleista Neon 2:n Kemiaa. Koska kyllä minä uskon kemiaan, vaikka joku muuta väittäisikin. Uskon myös siihen, että joskus se riittää että on mukavaa. Se on itse asiassa ihan tarpeeksi.