Elämäni imurit

Silitin aamulla mustia housuja. Kun ne vahingossa pyyhkäisivät lattiaa, niiden lahkeisiin jäi harmaa pölykaistale. Illalla piti imuroida.

Olin joskus 90-luvun puolivälissä kesätöissä sellutehtaalla. Juhannuksena töissä oleminen oli taloudellisesti varsin kannattavaa, joskin sellutehdaskesät ovat muutenkin jääneet historiaan niin sanottuina leveämmän leivän päivinä. Juhannustyöt pitivät sisällään muuntajien siivousta, joka oli vähän samanlaista kuin elokuvanteko. Pääosin odoteltiin sitä, että joku laittaisi muuntajasta virrat pois, sitä, että joku kävisi tarkistamassa, että muuntajasta varmasti oli virrat pois ja sitä, että joku menisi hakemaan johonkin unohtuneen tarkistajan ilmoittamaan, että muuntajasta on virrat pois. Odotuksen aikana kävimme pitkiä, yksityiskohtaisia keskusteluja siitä, mitä kukin tekisi niillä mittavilla rahasummilla, jotka töissä vietetyn juhannuksen jälkeen tilille tipahtaisivat. Se oli sitä aikaa, että kaikki pojat aikoivat ostaa ensimmäisen oman kännykän. Minulle naurettiin, kun ilmoitin vakavalla naamalla ostavani imurin.

Olin viettänyt ensimmäisen opiskeluvuoden imuritta ja kyllästynyt lakaisuun ja luuttuamiseen, joten insinööripoikien pilkasta huolimatta ostin kuin ostinkin imurin ja kävin edelleen hoitamassa yhteyksiä ulkomaailmaan puhelinkopista käsin. (Ajatelkaa, hyvät lukijat, ei kolikkopuhelinajoista niin kovin kauaa vielä ole!) Se olikin hyvä imuri, äreän fuksianpunainen väriltään ja kesti kymmenisen vuotta. Olisi kestänyt enemmänkin, mutta silloinen avoliitto oli heikompaa tekoa ja imuri oli viimeinen, mikä kannettiin ulos entisestä yhteisestä kodista ja taidettiin paiskata roskikseen.

Muutamassa kodissa sen jälkeen oli imuri valmiina, kunnes muutin tornikamariin ja huomasin tämän välttämättömyyshyödykkeen puuttuvan jälleen elämästäni. Katastrofaalinen finanssitilanne ei sallinut moista hankintaa eikä mitään juhannustöiden kaltaistakaan ollut näköpiirissä. Vietin hetken aikaa lakaisten ja luututen, kunnes kerran kapusin tornimkamarin ullakolle ja löysin sieltä remonttiromun alta pienen, punaisen, kovin pölyisen ja kolhiintuneen mutta yhtä kaikki toimivan imurin. Vuokraemäntä suhtautui suopeasti remontti-imurin käyttöönottoon joten putsasin ja puunasin sen sisäsiistiin kuntoon. Siitä asti pieni punainen imuri on uskollisesti suojellut tornikamaria villakoirahyökkäyksiltä. Olen itse asiassa sittemmin perinyt hienon, melkein uuden, turkoosin ja vähän isomman imurin, mutta en ole saanut sitä vielä kulkeutumaan tänne asti. Punainen imuri täyttää tarkoituksensa oikein mainiosti.

Mikähän on tarinan opetus? Nii-in. Miettikääpä sitä.

---------

Tänään on soinut päässä Liisa Akimofin Shakki. Koska moukastakin voi tulla kuningatar.