Weekenders On Our Own

Istun tornikamarissa joka on likapyykin, cd-levyjen, kirjojen ja Hesareitten peitossa. Syön pakastepitsaa ja juon kokista ja tunnen oloni krapulaiseksi teini-ikäiseksi. Itse asiassa olen krapulainen varhaiskeski-ikäinen, mikä parantaa huomattavasti henkistä olotilaa mutta vastavuoroisesti heikentää fyysistä.

Tämä on nyt niitä hetkiä, kun joku muu on onnistunut kuvaamaan paljon paremmin sitä, miltä minusta tuntuu ja mitä nyt tapahtuu. Se on CMX:n Pyydä mahdotonta, Evanescencen Call Me When You're Sober, Scandinavian Music Groupin Minne katosi päivät ja Egotripin Tällaisena iltana. Ainakin.

Viikonloppu yhden ihmisen elämästä yhtenä lokakuuna yhdessä pienessä keltaisten lehtien täplittämässä kaupungissa missä syksyn tuuli puhalsi. Ystäviä, rakkauden nälkää, venäläistä puolimakeaa kuohuviiniä, pöydillä tanssimista vaikka pöydillätanssimiskesä loppuikin, haikeaa hyvästijättöä, väkivaltaista irtirepimistä, öisiä humalaisia puhelinsoittoja, parisuhdeoppaita, valokuvia Pietarista, Almodóvarin Volver ja Hesburgerin majoneesikuorrutus. Kuolleita, eläviä, menneitä, tulevia.

Ja lauantaiaamun tekstiviesti: "Ei vittu, päässä soi Punaista ja makeaa."

---------

Tänään ei soi Popeda, tänään soi Morrisseyn Irish blood, English heart. Koska nyt on Irlanti-teemaviikko. Kiitos Aidanille kauniista sanoista.