Enkelinkuvia hiekassa

Yksi tärkeä nuoruuden kirja oli Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa. Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina ja jotenkin se tuli taas mieleen kun istuin äsken nojatuolissa lämmittelemässä takkatulen ääressä ja katselin valokuvia, missä nykyisin varhaiskeski-ikäisellä Laurakaisalla oli vielä kaksi lettiä ja niissä punaiset rusetit ja nykyisin kihlautunutta parisuhde- ja elämänohjeautomaattipikkuveljeä tuskin näkyi raparperinlehtihatun alta.

Siinä kirjassa on ajatus siitä, että elämä on vähän niinkuin rantahiekkaan tehty enkelinkuva. Aina tulee aalto ja pyyhkäisee sen kuvan pois, mutta hiekkaan voi piirtää uusia kuvia ja uusia unelmia, tavata uusia ihmisiä.

Jotkut enkelinkuvat silti pysyvät siinä hiekassa, niinkuin jotkut ihmiset pysyvät elämässä. Monesti niiden ihmisten rooli, tehtävä, asema vaihtuu ja muuttuu, jotkut tippuvat kokonaan pois vaikka niistä haluaisi pitää kiinni, jotkut pysyvät pitelemättäkin. Joistakin ei pääse irti vaikka haluaisi. Tai ehkä kyse on siitä, että pitää haluta päästää irti ennenkuin voi päästä irti.

Jokainen ihminen, jonka oikeasti kohtaa, jättää jäljen. Joidenkin ohimennen kohdattujen jälki voi olla paljon painavampi, enkelinkuva hiekassa paljon pidempään säilyvämpi kuin jonkun, jonka kanssa kohtaamisia on ollut enemmän ja pidempään. Ja päinvastoin.

Joskus aina unohdan, että samanlaisen jäljen jätän itsekin kohtaamieni ihmisten elämään. Se Pikku prinssin ajatus siitä, että olet aina vastuussa siitä, mitä olet kesyttänyt. Aina. Ja se vastuu alkaa suurinpiirtein siitä, kun katseet kohtaavat.

---------

Tänään soi Zen Cafén Paskainen koira. Hah-hah-haa. Osoitus siitä, että minulla on hyvä muisti, ja osoitus siitä, että joskus tarvitsen muita ihmisiä sen tueksi.