Talvi joka on lempeämpi kuin kesä konsanaan

Tämä on ehkä miljoonas syksyinen blogikirjoitus tässä kaikkeudessa, jossa siteerataan CMX:n Vanhaa talvitietä. Olkoon.

Asuin muuten ennen Viikissä ja sieltä keskustaan menevän bussin reitti kulki Vanhan Talvitien ohi. Se oli jotenkin hauska huomio, kun sen ensimmäisen kerran näin. Ja sen jälkeenkin.

Nyt en asu Viikissä lehmien keskellä, nyt asun keskustassa tornikamarissa josta pääsee kävelemällä jokapaikkaan. Talven läheisyyden huomasin siitä, että tänään jumppaan kävellessä piti vetää pipo korville. Ja lenkkareissa paleli varpaat.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän pidän syksyistä. Pidän kesästäkin, ja keväästä, ja talvessakin on omat hyvät puolensa. Tai olisi, jos voisi elää niitä talvia sellaisessa paikassa, missä ne olisivat oikeita eivätkä sellaisia loskaa, pimeyttä ja ytimiä hyytävää tuulta sisältäviä pseudotalvia kuten ne tässä pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa ovat.

Mutta syksyssä on jotain, mikä tekee siitä parhaan vuodenajan. Syksyllä voi olla luvan kanssa vähän alakuloinen, sytyttää ikkunoille lamput ja pöydälle kynttilän (tai siis voisi, jos joskus korjaisi pöydältä kaikki muut tavarat pois niin että sille kynttilälle olisi tilaa), hakea kirjastosta uuden kassillisen lukemista ja nuupahtaa kaikessa rauhassa sohvannurkkaan villasukissa ja ruudullisissa flanellipyjamanhousuissa. Viettää syksyä, kuunnella sateen ropinaa.

Sateessa kyyneleet eivät näy.

---------

Tänään soi Katie Meluan Call off the search -albumi. Kylläpä osaa tyttö laulaa kauniisti.