Kevät, vuosi 1998
- Ja yhä, vaikean hetken tullen...
Kun isä kuoli, minä jäin kuin nuorallatanssija vaijerilleni vapisemaan, vailla turvaverkkoa katselemaan alas pimeään. Ennen minä uskalsin, minä astelin huolettomasti pitkin heiluvaa, keinuvaa vaijeria koska tiesin, että vaikka putoaisin, minulle ei mitään pahaa voisi tapahtua. Isä ottaisi vastaan.
Miten minä nyt voisin ottaa askeltakaan? Miten minun voidaan olettaa elävän aivan kuten ennenkin, kun en uskalla eteenpäin astua, en takaisin palata? Haluaisin jäädä tähän, suruni reunalle seisomaan ikuisiksi ajoiksi. Haluaisin elämän menevän ohi, haluaisin ihmisten jatkavan matkaa ja jättävän minut yksin. Haluaisin odottaa hiljaa paikallani, kunnes kaikki olisivat menneet, ja sitten horjahtaa ja pudota alas pimeyteen.
Minun ei anneta odottaa. Minun ei anneta surra, minua kiskotaan elämään mukaan taas, juoksemaan kohti ei mitään, vaikken uskalla ottaa askeltakaan. Minun ei anneta jäädä yksin, minulle puhutaan merkityksettömistä asioista joita en jaksa kuunnella, en käsittää. Vahva sinä olet, he sanovat. En minä ole vahva, huudan, mutta he eivät ymmärrä. Miten minun käy sitten kun he huomaavat etten askeltakaan tahdo ottaa, en eteen enkä taakse? Ja kuinka minä jaksaisin huomata että rinnallani on niin monta samanlaista, jotka vaijereillaan vapisevat, kun en itse näe kuin alhaalla odottavan pimeyden jossa isää ei enää ole?
Minun suuri, vahva, kaunis, viisas isäni. On niin monia muita, joutavampia, mutta sinut minulta otettiin pois. Ja juuri silloin, kun minä sinua eniten tarvitsisin, sinua ei ole, ja sinun vuoksesi minä itken. Minulla on niin paljon kysyttävää, mutta kukaan ei enää osaa vastata, niin paljon kerrottavaa, mutta kukaan ei enää ymmärrä hiljaisimpia sanojani.
Ja silti sinä elät. Sinä elät aina minussa ja minun veljessäni, meidän lapsemme tulevat kantamaan aina osaa sinusta ja se osa jatkaa elämää. Mutta minä tarvitsisin nyt kokonaisen isän, en osaa, en muistoja, en valokuvia vaan kokonaisen isän. Sinut minä tarvitsisin takaisin tähän maailmaan, mutta sinä olet poissa, etkä koskaan enää palaa. Ja minun elämääni on tästä eteenpäin viitoittava suru ja kaipaus, menneiden aikojen hiljainen ikävä.
---------
Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Katso tähtiä. Koska vielä istun iltaisin ullakkohuoneessani, mutta hankeen en ole piirtänyt enkeleitä enää vuosiin.
Kun isä kuoli, minä jäin kuin nuorallatanssija vaijerilleni vapisemaan, vailla turvaverkkoa katselemaan alas pimeään. Ennen minä uskalsin, minä astelin huolettomasti pitkin heiluvaa, keinuvaa vaijeria koska tiesin, että vaikka putoaisin, minulle ei mitään pahaa voisi tapahtua. Isä ottaisi vastaan.
Miten minä nyt voisin ottaa askeltakaan? Miten minun voidaan olettaa elävän aivan kuten ennenkin, kun en uskalla eteenpäin astua, en takaisin palata? Haluaisin jäädä tähän, suruni reunalle seisomaan ikuisiksi ajoiksi. Haluaisin elämän menevän ohi, haluaisin ihmisten jatkavan matkaa ja jättävän minut yksin. Haluaisin odottaa hiljaa paikallani, kunnes kaikki olisivat menneet, ja sitten horjahtaa ja pudota alas pimeyteen.
Minun ei anneta odottaa. Minun ei anneta surra, minua kiskotaan elämään mukaan taas, juoksemaan kohti ei mitään, vaikken uskalla ottaa askeltakaan. Minun ei anneta jäädä yksin, minulle puhutaan merkityksettömistä asioista joita en jaksa kuunnella, en käsittää. Vahva sinä olet, he sanovat. En minä ole vahva, huudan, mutta he eivät ymmärrä. Miten minun käy sitten kun he huomaavat etten askeltakaan tahdo ottaa, en eteen enkä taakse? Ja kuinka minä jaksaisin huomata että rinnallani on niin monta samanlaista, jotka vaijereillaan vapisevat, kun en itse näe kuin alhaalla odottavan pimeyden jossa isää ei enää ole?
Minun suuri, vahva, kaunis, viisas isäni. On niin monia muita, joutavampia, mutta sinut minulta otettiin pois. Ja juuri silloin, kun minä sinua eniten tarvitsisin, sinua ei ole, ja sinun vuoksesi minä itken. Minulla on niin paljon kysyttävää, mutta kukaan ei enää osaa vastata, niin paljon kerrottavaa, mutta kukaan ei enää ymmärrä hiljaisimpia sanojani.
Ja silti sinä elät. Sinä elät aina minussa ja minun veljessäni, meidän lapsemme tulevat kantamaan aina osaa sinusta ja se osa jatkaa elämää. Mutta minä tarvitsisin nyt kokonaisen isän, en osaa, en muistoja, en valokuvia vaan kokonaisen isän. Sinut minä tarvitsisin takaisin tähän maailmaan, mutta sinä olet poissa, etkä koskaan enää palaa. Ja minun elämääni on tästä eteenpäin viitoittava suru ja kaipaus, menneiden aikojen hiljainen ikävä.
---------
Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Katso tähtiä. Koska vielä istun iltaisin ullakkohuoneessani, mutta hankeen en ole piirtänyt enkeleitä enää vuosiin.
Tornikamarista tarinoi Laurakaisa | 21:42
2 Comments:
Pee poraa!
Sorisori, ei ollu tarkotus itkettää ketään...
Lähetä kommentti
<< Home