Ytimessä

Sängynjalkaan sidottuna oleminen ei ole itse asiassa hullumpaa, kun on koko ajan yhteydessä ulkomaailmaan internetitse. Olen kokenut tänäänkin olevani suorastaan tapahtumien keskipisteessä. Tässä valikoituja otoksia:

- Tapani Kansa ajoi maansiirtokoneella mäyräkoiran yli.

- Mäyräkoira kuoli.

- Kirkakin kuoli.

- Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli painajaisuni, joten mäyräkoira ei kuollutkaan. Kirka sen sijaan kuoli oikeasti.

- Sauli Niinistö haahuli ihmisten työpaikalla ilman, että kukaan tiesi syytä tälle haahuilulle, muttei kuitenkaan antautunut halattavaksi.

- Nimeltämainitsematon rusakko katkoi kahleensa ja pakenee nyt jossakin päin Savoa. Tiettävästi kukaan ei halunnut halata rusakkoa. Yksi ilmoitti haluavansa kyllä hauduttaa rusakkoa.

- Nimeltämainitsematon vakuutusyhtiö ei suostunut korvaamaan festarireissulla repusta varastettua 9,40 euron hintaista yhden tähden jallupulloa, vaikka vahinkoilmoituksessa vakuutettiin, että alkoholilla ei ollut osuutta asiaan muuten kuin objektina.

---------

Tänään soi Shakespears Sisterin Hello (Turn your radio on). "Gonna have to reach my friends to find out how I feel." Sitäpaitsi Hormonally Yours on ehkä paras albumin nimi ikinä.

Tulevaisuuden kieli

Järsin kiukkuisena sängynjalkaa aamuisen Hesarin pläräämisen jäljiltä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on julkaissut Venäjä-raportin ja yhtynyt siihen suomalaisen elinkeinoelämän aiemmin muodostamaan kuoroon, joka voihkii ja valittaa Suomen nousevan nuorison olematonta venäjän kielen taitoa ja puutteellista kiinnostusta itänaapurin asioita kohtaan. Syitähän riittää: historia, yleinen asenneilmasto, Venäjä itse. Mutta maailma ei pelastu ja kansakuntamme kohtalo kääntyy kohti synkkyyden alhoa, kun paha ja kuriton nuori sukupolvi ei älyä opiskella venättä.

Naurettavaa tuo ruikutus on siksi, koska sillä ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa. Pelkästään omasta kaveripiiristäni löytyy vaivatta ainakin 20 nuorta, nohevaa ja fiksua, hyvin koulutettua, venäjän kieltä osaavaa, Venäjällä asunutta tai ainakin Venäjän asioihin muuten perehtynyttä kolmekymppistä, jotka kirkuen rynnistäisivät tekemään Venäjään liittyviä töitä - jos niitä joku keksisi heille tarjota. Mutta kun sellaisia töitä ei ole, mikäli ei sitten haaveile lappeenrantalaisen Prisman kassan urasta. Missä ei toki siinäkään varmasti mitään vikaa ole, mutta saattaa se pikkuisen turhauttaa jos on vuosikaudet kuluttanut koulun penkkiä ja tankannut päähänsä venäläisten liikeverbien imperfektiivisiä ja perfektiivisiä aspekteja. Ne ovat nimittäin veemäistä tankattavaa, ne.

Joko jossain Suomenniemellä sijaitsee siis salaperäinen musta aukko, joka on nielaissut nuorten suomalaisten Venäjä-osaajien näkymättömiin kaikki ne runsaslukuiset Venäjään liittyvät ja venäjän kielen osaamista vaativat ihanat ja ihmeelliset työtilaisuudet, joita suomalainen yhteiskunta ja elinkeinoelämä on ainakin niiden omasta mielestä pullollaan. Tai sitten ne 124, jotka viime kevään ylioppilaskirjoituksissa suorittivat pitkän venäjän kokeen, riittävät aivan mainiosti kattamaan armaan isänmaamme Venäjä-osaajien todellisen tarpeen. Työministeriön nettisivuilla on tänään tarjolla 24 kappaletta venäjän kielen osaamista vaativaa avointa työpaikkaa. Niistä 124:stäkin jää siis vielä sata venäjän taitajaa yli.

---------

Tänään soi DDT:n В последнюю осень. Koska se oli ensimmäinen venäläinen rokkibiisi, mihin ihastuin.

Syylle seuraus ja seuraukselle syy

Väliaikatietoja toipumisesta: sängynjalassa kiinni edelleen. Makuuasennossa on hyvä olla, istuessa kaikkea muuta.

Sain äsken postista 16,79 euron suuruisen bonussetelin, mikä on tietenkin ilahduttavaa. Nyt odotan pelolla visalaskua, mikä väistämättä seuraa moista huimaa bonuskertymää. Kovin ristiriitainen asia, tuollainen bonus. Toisaalta melkein kaksikymppiä ihan ilmaista rahaa on tietysti parempi kuin ei mitään. Toisaalta, jos bonus olisi ollut sen normaalin viitisen euroa, tietäisi, ettei ole viime kuussa huussannut rahojaan S-ryhmän kaupittelemaan turhuuteen vaan käynyt ostamassa vain ne normaalit einekset lähikaupasta.

No, nettiyhteys kotona on joka tapauksessa kiva juttu kun on toipilas. Voi muun muassa pohdiskella syitä, seurauksia ja ennen muuta oikeutusta sille, kun minä kiukuttelen, sinä kiukuttelet, hän kiukuttelee. Me kiukuttelemme, te kiukuttelette, he kiukuttelevat.

Kiukutellaan.

---------

Tänään soi tietysti Irinan Kunnon syy. Kolmekymppistä vanhapiikapoppia parhaimmillaan ja näppärä aasinsilta eiliseen Apulantaan kaupan päälle.

Sido minut sängynjalkaan

"Jos luoja on olemassa, se on järjestänyt sinulle tahallaan tuollaisen pakollisen huilitauon." Äitin viisaat sanat pitävät kieltämättä paikkansa.

Toisinaan lienee pelkästään hyvä linnoittautua tornikamariinsa pariksi päiväksi, kerrankin ajan kanssa lukea kirjoja, katsella leffoja läppärin näytöltä, tuijotella kattoon ja ajatella laiskasti asioita. Kun suihkussa käymisestä ja verilettujen lämmityksestä tulee tavoitteellista toimintaa, ei voi ainakaan stressitekijöiden määrää päivitellä. Ja pakottamatta en varmaankaan osaisi näin paikallani olla.

Niin, otsikko saattaa vaatia selitystä. Erään nimeltämainitsemattoman maakuntayliopiston kielikeskuksen espanjan kielen opettajalla oli tapana soitella alkeiskurssin oppitunneilla kitaraa ja laulella espanjankielisiä lauluja. Joissa oli varsin hätkähdyttävät sanat.

---------

Tänään soi Apulannan Odotus. Ihan vaan älyttömän hieno biisi.

Sairas kertomus

Nyt seuraa glooriaa julkiselle terveydenhuollolle:

En ollut varsinaisesti sairas, mutta minulla oli hieman elämää hankaloittava, ylimääräinen möykky sisuksissani. Möykky tutkittiin, todettiin sen olevan vaaraton mutta pidettiin silti kaikkien kannalta parempana, jos möykky ja minä jatkaisimme elämää erillämme. Pienenä miinuksena julkiselle terveydenhuollollle on sanottava, että jouduin kaksi kertaa siirretyksi leikkausjonossa eteenpäin kiireellisimpien tapausten jaloista, mutta ottaen huomioon möykyn vaarattomuuden ja tulevan operaation pienuuden, jaksoin suhtautua tähän asiaintilaan kohtalaisen pitkämielisesti.

Sitten koitti se aamu, kun möykystä vihdoin piti irrottautua. Olin valvonut yöllä, imuroinut ja siivonnut tornikamaria, ollut hieman paniikissa ja pelokas - mutta nukkumaan mentyäni simahdin heti ja havahduin vasta herätyskellon soittoon. Siunatut unenlahjat, taas kerran. Bussimatka toiselle laidalle kaupunkia oli jo varsin hyväntuulinen ja sairaalan ovesta sisään astuttuani pelokkuus ja paniikki olivat kokonaan kadonneet. En tiedä, mistä se johtuu, mutta pystyn sietämään lähestulkoon mitä vain koettelemuksia mutta en niiden koettelemusten odottelua.

Sairaalareissu ei kyllä varsinaisesti ollut edes koettelemus. Torkuin aamupäivän, hereillä ollessani luin Orhan Pamukin kerrassaan ihanaa Lumi-teosta. Yhden maissa humpsahdin leppoisaan esilääkityseuforiaan, kävelin omin jaloin leikkaussaliin, siellä hauska anestesialääkäri vitsaili uniennäkemättömyydestä narkoosin aikana mutta toivotti kuitenkin kauniita unia. Heräsin, unia näkemättömänä, kahden tunnin kuluttua, puolen tunnin päästä olin osastolla, siitä puoli tuntia eteenpäin olin jo käynyt omin pikku tassuin vessassa, syönyt maailman taivaallisimman makuisen gotlermakkaravoileivän ja lasillisen mehukeittoa, puhunut puhelimessa neljän ihmisen kanssa ja tuntenut vointini muutenkin oikein hyväksi. Hengailin osastolla kahdeksaan asti, sitten hoitajat armahtivat minut ja päästivät kotiin. Kaikki tapaamani hoitohenkilökunnan edustajat olivat mukavia, ystävällisiä ja avuliaita, itse operaatio meni käsittääkseni hyvin, koska toivuin kahdessa päivässä lähestulkoon takaisin omaksi itsekseni ainakin jos tornikamariin kipuamista pidetään mittarina, koko sairaalareissusta jäi suorastaan miellyttävä olo. Vähän samanlainen fiilis kun leikkauspöydälle kiivettyäni, kun minut peiteltiin ihanalla lämmitetyllä peitolla. Sellainen "me kyllä pidetään sinusta niin hyvää huolta kuin ikinä osataan" -olo siitä välittyi.

Yhtään ei silti sovi väheksyä myöskään sitä, että on olemassa sellaisia ystäviä, jotka voi velvoittaa tulemaan hakemaan sairaalasta ja majoittamaan toipilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi. Passaamaan, kokkaamaan, kysymään vointia, vartioimaan unta, kuskaamaan apteekkiin ja kauppaan, kantamaan painavia kasseja. Iso kiitos siitä. Ja kiitos kaikille muillekin, jotka ovat taas kerran olleet mukana elämässä tätäkin kokemusta kanssani.

Jokohan tästä kohta pääsis lenkille...?

---------

Tänään soi Foo Fightersin February Stars, vaikkei vielä ihan helmikuu olekaan. "Temporary scars", niinhän ne aina.

Soon-to-be toipilas

Olen menossa huomenna o-pe-roi-ta-vak-si. Enkä pidä siitä yhtään.

Onneksi on olemassa lähimmäisiä, jotka ovat tukena ja turvana hädän hetkellä. Suku Skypen päässä, työpaikalla halaava esihenkilö joka lähetti vielä illallakin tsemppitekstiviestin, ystävät jotka ovat neuvoneet ajattelemaan talvisotaa, laulamaan mielessään Kas metsämökin ikkunaa ja kertoneet omia Tallinnassa sairaalaanjoutumiskokemuksiaan joiden rinnalla mikä tahansa tuntuu lastenleikiltä, tai kauhukertomuksia siitä, kuinka vastaavanlaisen operaation jälkeen ajoivat polkupyörällä kotiin pitkin mukulakivikatua. Auts.

Palaan parin päivän kuluttua asiaan. Kananmunan kokoista möykkyä kevyempänä.

---------

Tänään soi PMMP:n Päät soittaa. Uudella sanoituksella, tosin.

Frendit

X: Kitisee, valittaa ja panikoi.

Y: Lausuu järkeviä ja kannustavia, tilanteeseen sopivia sanoja.

X: Kylläpä sä osasit hyvin lohduttaa mua. [Intertekstuaalinen viittaus Zen Cafén Lohduta mua -kappaleeseen.]

Y: En ole lohduttaja. Olen mies.

X: Sitä suuremmalla syyllä.

Y: Ai. Luulin, että se oli vittuilua.

X: Ai. Ei se ollut.

Y: Ok.

---------

Tänään soi Frendien Phoeben kappale "Smelly Cat". Joskus paha mieli paranee sillä, että joku komentaa katsomaan televisiota.

Jos saisin kolme elämää

Palasin tänään kotiin, ja sain Hesarien umpeen muuraamassa eteisessäni melko spontaanin yksinnaurukohtauksen. Ulko-ovessani on nimittäin oven sisäpuolella yhdestä kirjasta kopioitu kuva, jossa nainen katselee taivaalla lentäviä lokkeja ja kuvan alla on teksti "Jos tahtoo päästä perille, täytyy päättää mihin on menossa." Minusta se on erinomainen ajatus pohdittavaksi aina kun astuu ulos kotiovestaan.

Naurukohtaus johtui kuitenkin siitä, että olin lähtiessäni kiinnittänyt oveen myös tarralapun, jossa luki "MUISTA EVÄÄT!" Eli johonkin ollaan pyrkimässä, mutta hyviä eväitä ei sovi unohtaa.

Päivän dilemma onkin se, kun haluaisi kaikkiin pää- ja väli-ilmansuuntiin yhtä aikaa. Yksi elämä on siihen liian vähän.

---------

Voimasoitossa tänään siis otsikon mukaisesti YUP.

Rankka ankka

Vietin eilen nimipäiväiltaa katselemalla, kuinka kaksi miestä imeskeli ankanluita.

Ei se tosin ollut koko totuus. Koko totuus oli se, että menimme Pietarin parhaaseen kiinalaiseen syömään Pekingin ankkaa.



Ankka oli hyvää ja seurasta samat kommentit. Lisäksi ankasta on riittänyt nyt noin kolmen päivän ajan riemua erilaisten tarinoiden muodossa. Tänään tosin aloimme puhua vaihtelun vuoksi myös hanhista. Ja Nils Holgerssonista.

Tässä se ankka oli. Ennen kuin se syötiin.



---------

Tänään soi M.A. Nummisen Munat jäi vetoketjun väliin. Kiistaton suomalaisen populaarikulttuurin helmi. Olen selvästi viettänyt liikaa aikaa miespuolisessa seurassa viime päivinä.

Hyvää nimipäivää minulle!

Laura-nimi juontuu latinan sanasta Laurus, joka tarkoittaa laakeripuuta. Laura viittaa myös kunniaan ja kuuluisuuteen sekä Kreikan mytologiassa Daphne-nymfiin, joka muuttui laakeripuuksi paetessaan Apollonin, valon ja auringon jumalan, ahdistavaa lempeä.

Minusta tuli perimätiedon mukaan Laura kompromissiratkaisuna. Äitini olisi halunnut nimekseni Vilhelmiinan. Isäni oli sitä mieltä, että "se on ihan liian hieno nimi meijän lapselle." Äiti ehdotti Henriikkaa. Ei kelvannut sekään. Isä tarjosi Kaisaa. Äidille ei käynyt. Lopulta jostain ilmestyi Laura, ja Kaisa jäi sen kylkiäiseksi. Ihan hyvä kompromissi.

Minä pidän nimestäni. Se on kosmopoliittiselta kannalta ajateltuna helppo, koska se löytyy melkein joka kielestä, ääntämisasu vain hieman vaihtelee. Siitä saa venäjäksikin väännettyä kaikenlaisia diminutiiveja Laurotshkasta Laurenkaan. Lisäksi minusta tuntuu ihan Lauralta.

Ja Lauralle ovat monet kirjoittaneet ja säveltäneet paljon kaikenlaista hienoa. Petrarcasta Kauko Röyhkään.

---------

Tänään soi Billy Joelin Laura. Ei ehkä niistä Lauroista kaikkein imartelevin.

Eriparielämää

Minulla oli tänään mielenkiintoinen vanhojen koulukavereiden tapaamiskokemus. Ensin vietin aikaa kaksin yhden kanssa, sitten yhtä aikaa kahden kanssa, ja lopuksi vielä hetken kahdestaan sen toisen seurassa.

Koulukaveri ykkönen on ollut vuosia naimisissa, muuttanut juuri omakotitaloon 45 minuutin junamatkan päähän Helsingistä ja tukevasti raskaana. Koulukaveri kakkonen on kaltaiseni kantakaupungissa asuva lapseton sinkku. Koulukaveri ykkösen kanssa puhuttiin lapsista ja kummilapsista, äidiksi tulemisesta, junalla tehtävistä työmatkoista ja töistä. Molempien kanssa puhuttiin vanhoista kavereista, espanjan alkeiskursseista ja matkustamisesta. Jäätyämme kahden koulukaveri kakkosen kanssa aloimme puhua miehistä ja baareista.

Ei tästä niin hirveän monta vuotta ole, kun meillä kaikilla oli aika samanlaiset elämät. Nyt tuntuu, kuin sijaitsisimme eri planeetoilla.

Onneksi näissä asioissa on avaruusmatkailu keksitty.

---------

Tänään soi Jipun Enkelten kaupunki. Jos aamulla kuuluu korvalapuista kauniin hauraan äänen laulama "tänään on sinun päiväsi täällä loistaa", tuntee loistavansa iltaan asti.

Les temps sont durs pour les rêveurs

Tänään vain kaksi pientä havaintoa:

1) Jos näyttää itselleen lounaseväitä syödessä internetistä valokuvaa, missä näkyy palmu, hiekkaranta ja hotelli, mihin on kuukauden kuluttua aikaissa majoittua, ja tämän näyn johdosta alkaa itkeä tihrustaa onnesta työhuoneensa nurkassa, on käsittääkseni perustavanlaatuisesti loman tarpeessa.

2) Jos ei halua olla yksinäinen, typerään elämäänsä, työhönsä ja rakkauteensa kyllästynyt, säälittävässä pikku kopperossa asuva ja paremman tekemisen puutteessa pakonomaisesti liikuntaa harrastava köyhä vanhapiika, kannattaa kuunnella Amélien soundtrackia. On kyllä yhä kaikkea edellä mainittua, mutta jotenkin se tuntuu silti ihan hohdokkaalta.

---------

Tänään soi siis La Valse d'Amélie. "Et de ratage en ratage, on s'habitue à ne jamais dépasser le stade du brouillon. La vie n'est que l'interminable répétition d'une représentation qui n'aura jamais lieu."

Myrsky

Kun lähdin aamulla tornikamarista ostamaan maitoa kaurapuuroa varten, roikkuivat eilen tuuletusparvekkeelle ripustamani perjantai-illan baarivaatteet ovenkahvassa varustettuna "NÄMÄ OLIVAT PUDONNEET PIHALLE!" -lapulla. Tai siis kaikki muut vaatteet roikkuivat, paitsi melko uudet ja sekä persuksistaistumis- että lahkeenpituuskriteereillä arvioituna ihan kelvolliset farkut. Kurkkasin parvekkeelle - ei farkkuja. Katsoin alas pihalle - ei farkkuja. Katsoin pihalla olevan havupuun latvaan - farkkuni lepattivat iloisesti sisäpihalla pyörivässä myrskytuulessa. Korjasin vaatteet pois ovenkahvasta, kirjoitin lappuun kiitokset ystävälliselle naapurille omaisuuteni pelastamisesta, kipaisin alas pihalle, kiipesin puuhun ja hain raikkaantuoksuiset farkut parempaan talteen. Onnellinen loppu.

Se kaurapuuro tosin paloi ensimmäisellä yrityksellä pohjaan.

---------

Tänään soi YUP:n Kaikki on hyvin. "Jotain siitä kai kuuli tuo tuuli kun kovin niin ryhtyikin puhaltamaan."

Lähtö

Ystävieni ja kylänmiesteni keskuudessa on, kuten aiemmin todettua, käynnissä laajamittainen maastapako. Luulen, ettei se johdu minusta. Olen ainakin yrittänyt olla kaikille kiva ja kiltti. Vakavasti puhuen, ilmiö johtuu todennäköisesti siitä, että lähellä olevat kanssaihmiseni ovat samanlaisia matkattomuuspahoinvoinnista kärsijöitä kuin minäkin.

Lähtemisessä on jotain koukuttavaa. Kun sen on tehnyt kerran, se on pelottavan helppoa tehdä uudestaan. Viimeisenä iltana ennen lähtöä iskee yleensä kaksin käsin henkitorvea kuristava ahdistus, kun kaikki uusi pelottaa ja hirvittää ja kaikki vanha ja tuttu ja kulunut tuntuu ainoalta oikealta ja hyvältä. Ja kolmantena iltana uudessa paikassa romahtaa yleensä uudelle sängylleen, takoo patjaa nyrkeillä ja kiroaa itsensä ja typerän kulkurinluonteen, joka ei salli asettua aloilleen vaan vaatii aina uudestaan ja uudestaan aloittamaan alusta. Puhtaalta pöydältä, tyhjältä sivulta, kuitenkin omaa itseään ja kaikkea mennyttä matkalaukussa mukana raahaten.

En minä osaa sitä läheskään näin hyvin sanoa, mutta näin se vain on:

Ja voi olla, että siellä on kylmä, voi olla että siellä sataa
Ja voi olla, ettei kukaan mua siellä niinkuin sinä täällä kaipaa
Ja voi olla, että kaikki olis täällä paljon helpompaa
Silti lähteä mun täytyy, että palata joskus mä tänne saan

Hyvää matkaa siis pikkusiskolle, jolle ei tullut mieleenkään hyvästellessä sanoa "pärjääthän". Koska pärjäähän se kumminkin.

---------

Tänään soi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Lähtö. Mun Elämä -biisi jo kaukaiselta 90-luvulta.

Voimahousut

Tapahtui eräänä päivänä jo monta monituista vuotta sitten, että eräs nimeltämainitsematon naishenkilö, kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa äidikseni, värjäsi pesukoneessa kaikki puuterinväriset Sloggi-alusvaatteensa punaisiksi. Siis tahallaan värjäsi, sellaisella kaupasta ostettavalla värillä, ei sillä koneeseen-unohtui-vahingossa-yksi-punainen-sukka-ja-seuraavaksi-pesinkin-valkopyykkiä -tyylillä. Tempauksen tarkoituksena oli saada räväkkyyttä puuterinväriseen arkeen. Samalla nimeltämainitsematon äiti lanseerasi termin voimahousut, koska punaiset Sloggit jalassa tunsi olonsa huomattavasti puuterinvärisiä energisemmäksi.

Ostin itse taannoin Pietarissa asuessani kirkuvanpunaiset samettihousut, joita kutsutaan ystäväpiirissäni myös samalla hyväksi havaitulla nimellä. Ne ovat mainiot housut, istuvat persuksista täydellisesti ja niissä on jopa sopivan pitkät lahkeet, terveisin nimimerkki reisiluun pituus Suomen kärkipäätä. Housut kaivetaan nykyisin esiin kaapista silloin, kun kaivataan lisäpiristystä mustanharmaaseen garderobiarkeen.

Tänään on voimahousupäivä. Liikaa puheenjohtajuuskaronkkaa, keilailuläksiäisiä ja huonosti nukuttuja öitä tämän viikon tilinpäätöksessä. Punaisissa housuissa jaksaa, ja mielikin on iloinen.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Onnellinen nainen:

"mulla on vain yksi huone
se ei ole kovin suuri
syön silloin kun tulee nälkä
yleensä aina samaa
ja juhlin liikaa jos mua huvittaa"

Mistä tunnet sä ystävän

Sain tänään sähköpostiviestin, joka hieman sensuroituna ja asiayhteydestään irrotettuna kuului jotakuinkin näin:

"Mä olen päättänyt muuttaa suhtautumistani. En aio enää huokailla, pyöritellä silmiäni tai ihmetellä. Tiedän, että riittävän moni sun kaveripiiristä tekee jo sitä. Eli saat mun puolesta tehdä juuri sen, miltä tuntuu ;) Mä pidän mölyt mahassani, mutta tuun sit kyllä auttamaan sakinhivutuksessa, jos tarpeen."

Tuohon, rakkaat lukijat, on kiteytyneenä ystävyyden syvin olemus. Tee mitä teet, seison rinnallasi vaikka tekisit älyttömyyksiä, kun teet älyttömyyksiä, ja kun yrität selvitä tekemiesi älyttömyyksien seurauksista.

Tällaisia ihmisiä tarvitaan. Varsinkin, jos itse on taipuvainen huokailua, silmien pyörittelyä tai ihmettelyä aikaansaavaan toimintaan. Kai me kaikki ollaan, joskus.

---------

PMMP sen sanoi Kesäkaverit-biisillään: "Sinä olet sellainen, ole siinä lähellä, ota mua kädestä, sinä ymmärrät minua."

Laumaelämää

Kun muutin tornikamariin syksyllä 2005, olin asunut kymmenen taakse jäänyttä vuotta kera miehen, kämppiksen tai ukrainalaisen mummon. Miehiä ja kämppiksiä mahtui kymmeneen vuoteen muutamia, ukrainalaisia mummoja vain yksi. Olen nauttinut yksinolosta ja siitä, että minulla on ollut oma pieni kotipesä, oma kylppäri, oma keittiö, omat itsekkäät ja itsenäiset tapani ja tottumukseni.

Tänä iltana huomasin, että yhteisöasumisessa on puolensa. Oli se sitten perhe, kommuuni tai muu kimppakämppä. On kivaa, kun on joku, jonka kanssa voi hengailla kotona vailla tarvista lähteä yhtään mihinkään. On mukavaa kun on juttukaveri, joku, jonka kanssa voi haukkua wokkipannupäisiä exiä tai työpaikan raivostuttavia mummoja. Iltapalan jakaminen on ilo, ja vitutukseen voi hyvässä seurassa avata viinipullon hyvällä omallatunnolla vaikka olisikin ihan tavallinen tiistai-ilta.

Laumaeläimiähän me loppujen lopuksi olemme. Yksin ihminen menee hukkaan.

---------

Päivän biisi on PMMP:n Kiitos ja päivän kysymys taas se, mihin puolikas riittää. Vai riittääkö mihinkään.

Alitehoinen maanantai

Päivän suurin saavutus: kastelin työhuoneen viherkasvit (edellinen kastelukerta oli pitkällä viime vuoden puolella) ja nypin niistä kuivuneet lehdet pois. Vihertävä ikkunalauta rusehtavan sijasta piristi päivää kummasti.

Illalla makaronilaatikon lämmitystä, sipsejä ja dippiä, telkkariverkkarilöhöilyä ja kuolematonta keskustelua tornikamarin kodittoman yövieraan kanssa.

Ainainen aikaansaavuus on rasittavaa.

---------

Tänään soi Ultra Bran Savanni nukahtaa. UB:n paras biisi.

Et usko enää joulupukkiin, et usko enää satuihin, et käytä enää potkuhousuja

Viikonloppu ohi, aika tarkastaa vauriot.

Erilaiset aikuisuusajatukset ovat piipahdelleet kylässä viime päivinä. Konkreettisimmillaan ajatus oli puoli kuudelta sunnuntaiaamuna: jotenkin siinä sängyllä selällään kattoa katsellessa tuli mieleen, että tässä iässä meidän tulisi olla tanakasti omakotitalo, lapset, kultainen noutaja ja farmariauto -kurimuksessa eikä suinkaan kotibileistä baariin ja neljän baariin ja toiseenkin, sieltä kebabin kautta kotiin tai ainakin jonkun kotiin laukkaavia, rappukäytävässä kolistelevia ja PMMP:n uusinta levyä keskellä yötä huudattavia epäihmissuhteissa kipuilevia lepattajia. Minulle tosin sopii lepatus, ainakin tällä hetkellä. Lepatus saa minut tuntemaan oloni eläväiseksi.

Aikuista on kuitenkin ennen kotibileisiin lähtöä tehdä makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta. Ydinperheen puuttuessa makaronilaatikon voi jakaa ydinperheettömän ystävän kanssa. Aikuista on se, että kaikkien ikätovereiden koirat ovat yhteishuoltajuudessa exien kanssa, myös se kaurapuuronnäköinen. Aikuista on baarista tultua viideltä aamulla laittaa sänkyyn lakana, ei nukkua pelkällä patjalla. Aikuista on yrittää selvittää kipeitä epäihmissuhteita parhaan kykynsä mukaan. Aikuista on osata pyytää anteeksi.

Aikuisenakin voi olla keskeneräinen. Ja aikuisuutta eivät määrittele pelkästään lapsiluku, asumismuoto tai elämäntapa. Aikuisenakin saa lepattaa.

---------

Tänään soi Zen Cafén Aikuinen. Mitenköhän vanhalta minä mahdan näyttää?

Kuinka siinä kävikin niin

Ihmisten välillä on yleensä tietynlainen etäisyys. Sellainen kohteliaisuuden vyöhyke, jota ei ylitetä kuin oman elämän kehäykkösen sisällä olevien kanssa. Yleensä siihen sakkiin kuuluu oma perhe, elämänkumppani, joskus lähisuku. Ystävät, ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmatkin, ovat yleensä sen kehän ulkopuolella, kaverit vielä kauempana. Sen vyöhykkeen olemassaolo on selkeyden ja yhdessä toisten kanssa toimimisen kannalta erittäin hyvä asia. Se on usein myös kosketuksen raja.

Mutta kun sellaista vyöhykettä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, sellaisen ihmisen kanssa, johon ei ole senlaatuista suhdetta, joka selittäisi etäisyyden puuttumisen - niin, mitä sitten? Yksi minä ja yksi sinä joista tulee me, mutta ei sellainen me kuin kaikki muut ovat aikaisemmin olleet. Kaksi yksilöä liian lähellä toistaan, toisiinsa vailla yleisesti hyväksyttyjä pelisääntöjä törmäillen. Välillä päät kolahtavat väistämättä vastakkain tai toinen osuu, vahingossa tai tahallaan, siihen hermoon kyynärpäässä joka lamauttaa koko käden pitkäksi aikaa. Tulee kuhmuja ja mustelmia. Ja sitten pitää puhaltaa ja pyytää anteeksi. Ainakin sen, joka osaa.

Ilman sääntöjä on hankala toimia, vaikea olla ennakkotapaus ja uranuurtaja siinä haastavassa lajissa jonka nimi on - niin, sillä ei taida edes olla nimeä.

Kun välittää paljon, vaikkei aina tahtoisi. Tai välittää paljon, muttei ihan tarpeeksi. Liian vähän astuakseen sen ratkaisevan askelen lähemmäs ja liikaa kääntyäkseen pois - liikaa päästääkseen irti ja liian vähän jäädäkseen tyynenä paikalleen odottamaan. Kun toinen haluaa, ettei mikään muuttuisi, ja toinen haluaa muuttaa kaiken, tulee lopussa yhdestä väkisinkin onneton. Siihen asti pelataan, vuorotellen kummankin säännöillä. Törmäillään ja saadaan kuhmuja, pyydetään anteeksi ja jatketaan taas. Kiukutellaan ja kärttyillään, huudetaan ja ollaan hankalia.

Joskus halataankin. Ja tykätään hirveästi.

---------

Tänään soi Olavi Uusivirran Me ei kuolla koskaan. Uhkaus vai lupaus? Mene tiedä.

Globaali väärinymmärrys

Työmotivaation puutteessa tänään ohjelmassa vilkasta sähköpostikeskustelua. Teemana muun muassa nettideittailu. Lupaan maksaa teostokorvauksia kaikille niille, joiden kuolemattomia ideoita olen tässä postauksessa varastanut. Tai tarjoan ainakin kaljan, asettukaa jonoon.

Ilmoitin dissaavani deitti-ilmoituksissa kriteerejä huumorintajuinen ja omillaan toimeentuleva. Miespuolinen kuittaus: naisten ilmoituksissa etsitään pelkästään huumorintajuisia ja omillaan toimeentulevia miehiä. Hups.

Myöskään miesten ilmoituksissa toistuva "sisäsiisti" ei saanut raadiltamme korkeita pistemääriä. Vai kenen mielestä mies, joka ei pasko lattialle, on jotenkin tavoittelemisen arvoinen? Kenties tällä yritetään kuvata sitä, että sisäsiisti mies laittaa muka tavaransa paikalleen ja korjaa muutenkin jälkensä, mutta kuten todettua, "en oo vielä semmosta tavannu".

Aivoriihen tulos allekirjoittaneesta: Ei viihdy kotona, eikä itsensä
kehuminen tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Mutta entäs kun kaikki miehet ettsivät iloista ja hyväntuulista mutta vaatimatonta naapurintyttöä jonka kanssa voisi viettää koti-iltoja? "Kärttynen, vaativa ja aina lietsussa oleva" Laurakaisa on täten tuomittu vanhapiikuuteen. Kulkematta lähtöruudun kautta. Case closed.

Ratkaisu tähän globaaliin väärinymmärrykseen on se, että tästä eteenpäin naiset kirjoittavat miesten deitti-ilmoitukset ja miehet naisten. Ei ole ongelmia, on vain löytämättömiä ratkaisuja.

---------

Tänään soi Zen Cafén Jos etsit miestä. Ihan vaan muuten juolahti mieleen.

This may sound like gibberish to you, but I think I'm in a tragedy

Vitsivitsi, ei tämä nyt taas vaihteeksi niin kovin tragedialta tunnu. Olipahan lausahdus hauskasta elokuvasta, jonka näin tänään. Aidosti outoa.

Joku kriitikko kutsui elokuvaa "nöyräksi onnenetsinnäksi". Sitähän se oli, ja pohdintaa siitä, onko oma elämä komediaa vai tragediaa. Ja kuka siihen voi vaikuttaa - päähenkilö itse, vai joku korvien välissä kuuluva vieras ääni. Vähän samalla tavalla kuin sain huijaamalla joulupuurosta mantelin: Puuroa oli jaettu kaikille kulhollinen, kulholliset syötiin, mantelia ei löytynyt. Päätin ottaa lisäannoksen puuroa, katsoin kattilaan, näin mantelin, kauhaisin sen omaan kulhooni. Huijaamalla saatu manteli, vai onnen ottaminen omiin käsiin? Jälkimmäinen on oikein, minun mielestäni. Vai olisiko se manteli pitänyt muka jättää kattilaan?

Lisää elokuvaviitteitä: Katsoin vuodenvaihteessa ensimmäistä kertaa molemmat Kill Billit. Ihme, että vasta nyt, olen aina pitänyt kaikesta mihin Tarantino on sekaantunut. Se kohtaus, missä Bill ja päähenkilö keskustelevat supersankareista, jäi mieleen. Bill sanoo jotakuinkin niin, että jos on syntynyt ammattitappajaksi, ei pysty muuttumaan pikkukaupunkilaiseksi kotirouvaksi, "no matter how much beer you drank or barbecue you ate or how fat your ass got, nothing in the world would ever change that."

Se vaan on niin. Surullinen totuus. Eikä siinä auta edes se, että pääsisi itse valitsemaan kylpyhuoneen kaakelit.

---------

Tänään ei olla romanttisia, tänään soi No Doubtin Happy Now? Sepä olisikin kiva tietää.

Illaksi kotiin

Hyvää uutukaista vuotta, rakas blogi.

Mikäli venäläisiin on uskominen, alkanutta vuotta määrittää vuoden vaihtumisen tunnelma. Viime vuosi oli siinä tapauksessa eloonjäämistaistelu- ja survivalvuosi. Alkanut vuosi tulee olemaan rento, hauska, hyväntuulinen, iloinen ja imarteleva.

Olen viettänyt juuri huippuhauskan maalaisloman Kaenuussa ja hiipinyt tornikamariin pelonsekaisin tuntein. Ei ehkä kannata pelätä omaa vuoden 2007 arkea vaan säilyttää vuodenvauhteen rentous, hauskuus ja hyväntuulisuus - ja ottaa imartelut iloisena vastaan.

Ja olla oma ilkeä itsensä, kuten maailman elämäniloisin mummo tänään opasti.

---------

Tänään soi Edu Kettusen Lentäjän poika. Koska se soi matkalla lentokentälle.