This may sound like gibberish to you, but I think I'm in a tragedy

Vitsivitsi, ei tämä nyt taas vaihteeksi niin kovin tragedialta tunnu. Olipahan lausahdus hauskasta elokuvasta, jonka näin tänään. Aidosti outoa.

Joku kriitikko kutsui elokuvaa "nöyräksi onnenetsinnäksi". Sitähän se oli, ja pohdintaa siitä, onko oma elämä komediaa vai tragediaa. Ja kuka siihen voi vaikuttaa - päähenkilö itse, vai joku korvien välissä kuuluva vieras ääni. Vähän samalla tavalla kuin sain huijaamalla joulupuurosta mantelin: Puuroa oli jaettu kaikille kulhollinen, kulholliset syötiin, mantelia ei löytynyt. Päätin ottaa lisäannoksen puuroa, katsoin kattilaan, näin mantelin, kauhaisin sen omaan kulhooni. Huijaamalla saatu manteli, vai onnen ottaminen omiin käsiin? Jälkimmäinen on oikein, minun mielestäni. Vai olisiko se manteli pitänyt muka jättää kattilaan?

Lisää elokuvaviitteitä: Katsoin vuodenvaihteessa ensimmäistä kertaa molemmat Kill Billit. Ihme, että vasta nyt, olen aina pitänyt kaikesta mihin Tarantino on sekaantunut. Se kohtaus, missä Bill ja päähenkilö keskustelevat supersankareista, jäi mieleen. Bill sanoo jotakuinkin niin, että jos on syntynyt ammattitappajaksi, ei pysty muuttumaan pikkukaupunkilaiseksi kotirouvaksi, "no matter how much beer you drank or barbecue you ate or how fat your ass got, nothing in the world would ever change that."

Se vaan on niin. Surullinen totuus. Eikä siinä auta edes se, että pääsisi itse valitsemaan kylpyhuoneen kaakelit.

---------

Tänään ei olla romanttisia, tänään soi No Doubtin Happy Now? Sepä olisikin kiva tietää.