Sairas kertomus

Nyt seuraa glooriaa julkiselle terveydenhuollolle:

En ollut varsinaisesti sairas, mutta minulla oli hieman elämää hankaloittava, ylimääräinen möykky sisuksissani. Möykky tutkittiin, todettiin sen olevan vaaraton mutta pidettiin silti kaikkien kannalta parempana, jos möykky ja minä jatkaisimme elämää erillämme. Pienenä miinuksena julkiselle terveydenhuollollle on sanottava, että jouduin kaksi kertaa siirretyksi leikkausjonossa eteenpäin kiireellisimpien tapausten jaloista, mutta ottaen huomioon möykyn vaarattomuuden ja tulevan operaation pienuuden, jaksoin suhtautua tähän asiaintilaan kohtalaisen pitkämielisesti.

Sitten koitti se aamu, kun möykystä vihdoin piti irrottautua. Olin valvonut yöllä, imuroinut ja siivonnut tornikamaria, ollut hieman paniikissa ja pelokas - mutta nukkumaan mentyäni simahdin heti ja havahduin vasta herätyskellon soittoon. Siunatut unenlahjat, taas kerran. Bussimatka toiselle laidalle kaupunkia oli jo varsin hyväntuulinen ja sairaalan ovesta sisään astuttuani pelokkuus ja paniikki olivat kokonaan kadonneet. En tiedä, mistä se johtuu, mutta pystyn sietämään lähestulkoon mitä vain koettelemuksia mutta en niiden koettelemusten odottelua.

Sairaalareissu ei kyllä varsinaisesti ollut edes koettelemus. Torkuin aamupäivän, hereillä ollessani luin Orhan Pamukin kerrassaan ihanaa Lumi-teosta. Yhden maissa humpsahdin leppoisaan esilääkityseuforiaan, kävelin omin jaloin leikkaussaliin, siellä hauska anestesialääkäri vitsaili uniennäkemättömyydestä narkoosin aikana mutta toivotti kuitenkin kauniita unia. Heräsin, unia näkemättömänä, kahden tunnin kuluttua, puolen tunnin päästä olin osastolla, siitä puoli tuntia eteenpäin olin jo käynyt omin pikku tassuin vessassa, syönyt maailman taivaallisimman makuisen gotlermakkaravoileivän ja lasillisen mehukeittoa, puhunut puhelimessa neljän ihmisen kanssa ja tuntenut vointini muutenkin oikein hyväksi. Hengailin osastolla kahdeksaan asti, sitten hoitajat armahtivat minut ja päästivät kotiin. Kaikki tapaamani hoitohenkilökunnan edustajat olivat mukavia, ystävällisiä ja avuliaita, itse operaatio meni käsittääkseni hyvin, koska toivuin kahdessa päivässä lähestulkoon takaisin omaksi itsekseni ainakin jos tornikamariin kipuamista pidetään mittarina, koko sairaalareissusta jäi suorastaan miellyttävä olo. Vähän samanlainen fiilis kun leikkauspöydälle kiivettyäni, kun minut peiteltiin ihanalla lämmitetyllä peitolla. Sellainen "me kyllä pidetään sinusta niin hyvää huolta kuin ikinä osataan" -olo siitä välittyi.

Yhtään ei silti sovi väheksyä myöskään sitä, että on olemassa sellaisia ystäviä, jotka voi velvoittaa tulemaan hakemaan sairaalasta ja majoittamaan toipilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi. Passaamaan, kokkaamaan, kysymään vointia, vartioimaan unta, kuskaamaan apteekkiin ja kauppaan, kantamaan painavia kasseja. Iso kiitos siitä. Ja kiitos kaikille muillekin, jotka ovat taas kerran olleet mukana elämässä tätäkin kokemusta kanssani.

Jokohan tästä kohta pääsis lenkille...?

---------

Tänään soi Foo Fightersin February Stars, vaikkei vielä ihan helmikuu olekaan. "Temporary scars", niinhän ne aina.