Kuinka siinä kävikin niin

Ihmisten välillä on yleensä tietynlainen etäisyys. Sellainen kohteliaisuuden vyöhyke, jota ei ylitetä kuin oman elämän kehäykkösen sisällä olevien kanssa. Yleensä siihen sakkiin kuuluu oma perhe, elämänkumppani, joskus lähisuku. Ystävät, ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmatkin, ovat yleensä sen kehän ulkopuolella, kaverit vielä kauempana. Sen vyöhykkeen olemassaolo on selkeyden ja yhdessä toisten kanssa toimimisen kannalta erittäin hyvä asia. Se on usein myös kosketuksen raja.

Mutta kun sellaista vyöhykettä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, sellaisen ihmisen kanssa, johon ei ole senlaatuista suhdetta, joka selittäisi etäisyyden puuttumisen - niin, mitä sitten? Yksi minä ja yksi sinä joista tulee me, mutta ei sellainen me kuin kaikki muut ovat aikaisemmin olleet. Kaksi yksilöä liian lähellä toistaan, toisiinsa vailla yleisesti hyväksyttyjä pelisääntöjä törmäillen. Välillä päät kolahtavat väistämättä vastakkain tai toinen osuu, vahingossa tai tahallaan, siihen hermoon kyynärpäässä joka lamauttaa koko käden pitkäksi aikaa. Tulee kuhmuja ja mustelmia. Ja sitten pitää puhaltaa ja pyytää anteeksi. Ainakin sen, joka osaa.

Ilman sääntöjä on hankala toimia, vaikea olla ennakkotapaus ja uranuurtaja siinä haastavassa lajissa jonka nimi on - niin, sillä ei taida edes olla nimeä.

Kun välittää paljon, vaikkei aina tahtoisi. Tai välittää paljon, muttei ihan tarpeeksi. Liian vähän astuakseen sen ratkaisevan askelen lähemmäs ja liikaa kääntyäkseen pois - liikaa päästääkseen irti ja liian vähän jäädäkseen tyynenä paikalleen odottamaan. Kun toinen haluaa, ettei mikään muuttuisi, ja toinen haluaa muuttaa kaiken, tulee lopussa yhdestä väkisinkin onneton. Siihen asti pelataan, vuorotellen kummankin säännöillä. Törmäillään ja saadaan kuhmuja, pyydetään anteeksi ja jatketaan taas. Kiukutellaan ja kärttyillään, huudetaan ja ollaan hankalia.

Joskus halataankin. Ja tykätään hirveästi.

---------

Tänään soi Olavi Uusivirran Me ei kuolla koskaan. Uhkaus vai lupaus? Mene tiedä.