Möykkyjä väärissä paikoissa

Heräävä kaupunki on klisee, mutta on se silti hieno. Tai sitten kolmen ja puolen tunnin yöuni herkistää aistit.

Jos en haluaisi olla minä, haluaisin olla sellainen vanha pappa joka ajaa joka aamu pienellä laivalla Kauppatorin rantaan myymään perunoita ja sireeninoksia. Ja ehkä savusilakoita, mutta ei joka päivä.

Itse asiassa haluaisin olla tällä hetkellä kuka tahansa sellainen, jonka ei tarvitsisi uhrata ajatustakaan sanaparille hyvälaatuinen/pahalaatuinen. P.e.l.o.t.t.a.a. Mutta ei niin paljon kuin talviautoilu.

---------

Tänä aamuna soi Zemfiran Romashki. Koska ja ne budu tebja spasat', dogonjat', vspominat', tselovat'. I menshe vsego nuzhni mne tvoi comeback:i.

POKS!

Kaksi yötä jouluun on... tai siis EU-puheenjohtajuuskauteen. Valmistautuminen alkaa olla loppusuoralla tässäkin byroossa. Tänään olen etupäässä jaellut EU-puheenjohtajuuskausimateriaalia sisältävien pahvilaatikoiden kylkiäisenä tulleita kuplamuovin palasia kollegoille. Käytävän varrelta kuuluu iloinen pokspokspoks ja hermostuneisuuden aste työtovereiden keskuudessa on pienentynyt huomattavasti. Stressittömiä hymyjä, vapautunutta naurua. Pokspoks. Kuplamuovin merkitystä työhyvinvoinnin edistäjänä ei voi liioitella. Poks.

Muita pikku episodeja tämän päivän varrelta: Asenne on ainakin kohdallaan jos alkaa palstaviljellä mustajuurta sillä perusteella, että on sellaisen kerran valokuvassa nähnyt. Deitti-ilmoituksella etsitään harjoittelukappaletta miehen passaamiseen, patjamajoitus järjestyy 1.7. alkaen. PS. Passaamisen opiskelija ei ole se patja. Ja eräskin mattinykäskampaus muuttui parturiharjoittelijan käsissä jumalan karitsa -lookiksi. Ihmeellistä on elämä, ihmeellistä kerrassaan.

---------

Tänään soi Teräsbetonin Metallitotuus. Koska olen tänään menossa metallimessuun. Ja sen jälkeen baariin. Ensin synnit anteeksi, sitten hankkimaan lisää.

Hetkinen

Elämässä tulee aina välillä vastaan päiviä, jolloin kokee olevansa aivan yksin maailmassa. Onneton, surkea, hyljätty, repaleinen. Niistä päivistä ei pääse yli eikä ympäri, niitä ei voi kiertää, ei teeskennellä olevansa jotain ihan päinvastaista. Ne pitää vain kärsiä läpi.

Onneksi niihinkin päiviin sisältyy kaikenlaisia hetkiä. On ollut puhelimessa riemuaan hihkuva ystävä, jonka riemuun ei ollut surkean ja repaleisenkaan vaikea yhtyä kun asiat loksahtelivat pitkällisen säätämisen jälkeen vihdoin paikalleen. (Vaikka se tarkoittikin sitä, että joutuu taas luopumaan yhdestä ihmisestä ainakin maantieteellisesti, mutta se on valitsemallamme uralla valitettava tosiasia.) On ollut yksi ystävä, joka on sanonut niin monta viisasta sanaa että niistä riittää varmasti ainakin loppuviikon tarpeiksi. Oli yksi, jonka takia ei mitenkään enää voinut dissata yleisesti kaikkia maailman miehiä vaan aloitti pelkästään huonoihin yksilöihin kohdistuvan täsmädissauksen. Huolimatta siitä, että yleisdissauksen lopettajan mielestä dissaus on, argh sentään, niin karmea sana, että sitä on täsmädissattava... On ystävä, joka on ollut jo viisi päivää Nigeriassa eikä ole vieläkään joutunut pataan. Ja on tietysti itsevalittu sisko, siskoista parhain.

Ja sitten sitä yht'äkkiä taas huomaakin olevansa ihan jotain muuta kuin onneton, surkea ja repaleinen. Ennen muuta hämmentyneen kiitollinen siitä, että on onnistunut jotenkin, ihan vahingossa, keräämään ympärilleen nämä kaikki suurenmoiset ihmisyksilöt.

Kiitos, rakkaat. Pus.

---------

Tänään soi Zen Cafén Pistät avaimen lukkoon. Koska joku raja se on näköjään minunkin kaiken sietävällä sietokyvylläni. Joku raja!

Kamera käy!

Jo silloin, kun lumi oli vielä maassa, julistin tämän nyt käsillä olevan Kesäksi Jolloin Kokeillaan Kaikenlaista. Teemaan liittyen olin tänään avustajana uuden kotimaisen elokuvan kuvauksissa. Se oli kokemus vertaansa vailla. Voi hyvinkin olla, että se kohtaus, jossa esiinnyn, leikataan pois valmiista elokuvasta, mutta se ei loppujen lopuksi olekaan olennaista. Olennaista oli nähdä, miten uutta kotimaista elokuvaa tehdään.

Opin mm. sen, että tuon Kamera käy -komennon jälkeen tulee vielä kovaan ääneen huudettu OLKAA HYVÄ ja vasta sen jälkeen alkaa tapahtua. Minun piti huudon jälkeen laskea hitaasti kolmeen ja kävellä sen jälkeen hitaahkosti käytävän poikki, kääntyä kannoillani, odottaa naispääosan esittäjän saapumista näköetäisyydelle ja kävellä sen jälkeen uudestaan mutta ripeämmin käytävän poikki takaisin sinne, mistä olin tullutkin. Tämä kaikki sairaanhoitajaksi pukeutuneena. Homma toistettiin lukuisia kertoja harjoituksissa ja sen jälkeen se kuvattiin kolme kertaa. Melko yksinkertainen suoritus normaaliin päivätyöhön verrattuna, ja sain vielä palkkioksi vähän rahaa ja voileipiä. Käytävän poikki kävelyn lisäksi elokuvantekoon tuntui liittyvän runsaasti odottelua ja sekavaa sinne tänne säntäilyä. Mutta kiinnostavaa se kaikki toki oli. Sitäpaitsi Suden vuosi on hyvä kirja, toivottavasti se saa arvoisensa elokuvan.

Siis kaikenlaista voi, pitää ja kannattaa kokeilla. Pöhköimmistäkin ideoista saattaa kehkeytyä mielenkiintoisia aamupäiviä Tilkan käytävillä.

---------

Mitenkään tähän edelliseen liittymättä tänään soi Reamonn-nimisen bändin taannoinen radiohitti Supergirl. Koska Supergirls don't cry, they just fly.

Olo

Levitän käteni ja kaadun taaksepäin varmana siitä, että tulen putoamaan ja putoamaan ja putoamaan ja lopulta päätymään johonkin. En tiedä vielä mihin, tiedän vain, että se on jotain muuta kuin kova asfaltti tai jokaisen ruumiissani olevan nikaman murskaava äkkipysähdys. Levitän käteni, nojaan pelkoa tuntematta ilmaan, joka antaa periksi. Tiedän, että se silti kantaa. Päästän irti kaikesta ja kaikista, jätän taakseni puolikkaan elämän verran päiviä, miljoona väärää miestä ja 90-luvulle unohtuneen suuren rakkauteni. Metrin korkuisen pinon valokuvia, kaksitoista pahvilaatikollista kirjoja ja kaksisataa cd-levyä. Rakkaan kaupunkini, turhat ja tarpeelliset ihmiset. Jätän kaikki käyttämättömät haaveeni, ei niillä ole mitään virkaa.

Levitän käteni, kaadun taaksepäin ja putoan. Tiedän, että kun päädyn johonkin, siellä odottaa lisää päiviä, lisää vääriä miehiä. Valokuvia, kirjoja ja cd-levyjä. Uusi kaupunki, johon rakastua, vanhat muistot 90-luvulle jääneestä suuresta rakkaudesta. Uudet haaveet, joille ehkä löytyy käyttöä. Löytyy uusia turhia ja tarpeellisia ihmisiä, jotkut vanhoistakin saattavat pysyä mukana. Ne, jotka ovat kyydissä sinnitelleet tähänkin asti.

Putoan, mutten kuitenkaan putoa, vaikkei kukaan olisikaan ottamassa vastaan. Kaadun, mutta pysyn silti pystyssä, vaikkei kukaan pitelisikään kiinni. Levitän käteni ja nojaan ilmaan. Minua se kantaa.

---------

Tänään soi Tehosekoittimen Maailma on sun. Koska onhan se mun, vaikka miten kornia olisikin niin väittää.

Juhannusraportointia

Minulla oli kiva juhannus. Olin Turun suunnalla.



Suurin osa juhannuksesta meillä meni ihan vain lekotellessa. Se teki oikein hyvää.



Kävimme juhannusaattona Ruissalossa keräämässä 7 kukkaa tyynyn alle. Lopputulos: näin juhannusyönä unta kahdesta homosta. Vähän lohdutonta, ehkä.



Ruissalossa demonstroimme myös Ruisrokkia.



Juhannuspäivänä suuntasimme hieman kauemmas, Forssaan. Siellä tutustuimme uusiin, aluksi vähän pelottaviin ystäviin. Loppujen lopuksi hevosten taputtelu ja koirien rapsuttelu kauniina kesäpäivänä on erittäinkin rentouttavaa toimintaa.



Nyt juhannus on ohi. Ja minä olen ihan tolkuttoman väsynyt, vaikka oli tarkoitus levätä ja rentoutua. Hyvä juhannus se oli silti, alusta loppuun asti.

---------

Tänään soi edelleen juhannuksen teemabiisi, Seija Simolan hätkähdyttävä käännöseuroviisu Juna Turkuun. Sanoitus kuulostaa lennokkaan LSD-tripin aikana tehdyltä: "Anna lapsuus takaisin mulle, Turkuun tahdo en." Helmee.

Vaarallista elämää

Päätin tänä aamuna elää vaarallisesti ja unohtaa pyöräilykypärän kotiin. Oikeasti kyse ei ollut vaaran tavoittelusta, vaan olin juuri saanut loihdituksi itselleni sievän kampauksen, jossa jokainen suortuva oli kohdallaan, enkä halunnut lytistää sitä kypärän alle.

Luonto kosti moisen turhamaisuuden välittömästi kippaamalla niskaan terhakan sadekuuron n. kymmenen metrin päässä kotiovelta. Tukka meni lyttyyn, vaatteet kastuivat ja ripsiväri valui pitkin naamaa viemäriin. Olipa ihan hurjan kiva yllätys.

Tornikamari olisi epäilemättä turvallinen paikka viettää juhannusta, mutta kokeilen nyt jotain muuta sen sijaan. Elämän kuuluukin olla hitusen vaarallista, muuten on jatkuvassa vaarassa tylsistyä. Kuten Pablo Neruda on sanonut: "Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään. Älä anna itsesi kuolla hitaasti, älä unohda olla onnellinen."

---------

Tänään soi Ultra Bran Sankaritar. Älkää minua syyttäkö, syyttäkää vapaata assosiaatiota.

Kesäinen duuniblues

Nyt ruikutan. Pankaa korvat kiinni, jos ette kestä kuunnella.

On ehdottomasti hyvä asia, että ihmisellä on työ. Tuntee olevansa kansantalouden kannalta hyödyllinen yksilö, onnellisessa tapauksessa työstä saa elämäänsä sisältöä, lähes kaikissa tapauksissa työstä saa ainakin vähän rahaa, jota voi sitten tuhlata, ja kansantalous kiittää jälleen.

Mutta. Työ voi olla rasittavaa ja väsyttävää ja puuduttavaa. Työpaikalla parveilee joukoittain kaikenkarvaisia v***upäitä jotka keskittyvät tekemään muiden elämän hankalaksi. Työhuoneessa on kuumaa ja tunkkaista ja kukaan ei ole muistanut taaskaan kastella nuupahtaneita ruukkukasveja. Työpöydällä vallitsee kaaos, kaikki puhelimet soivat yhtä aikaa ja juuri ne ihmiset, joiden pitäisi olla paikalla, ovat tietenkin kesälomalla. Siat.

Ja kaiken tämän angstin kulminaatiopiste on nimeltään Suomen EU-puheenjohtajuus. Ensi viikolla se alkaa.

---------

Tänään soi Smashing Pumpkinsin Bullet With Butterfly Wings. Koska se on maailman paras turhautumista kuvaava biisi.

Epäselviä ajatuksia ihmisistä ja niiden välisistä suhteista

Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Lähde taitaa olla Raamattu. Sitten joskus käy niin, että jos tarpeeksi muistaa olla etsimättä, löytääkin jonkun ihmisen kolkuttamasta ovensa takaa. Sen päästää sieltä sitten elämäänsä, ensin eteiseen ja sitten, ehkä, jos se ihminen on sen arvoinen, vähän peremmälle asti. Se ihminen saattaa asettua taloksi, joko peti&puuro -tyyppisesti tai sitten suorastaan alivuokralaistyyliin. Omistusasumisesta meillä ei tornikamarin suunnalla vielä ole kokemuksia.

Etsimis- ja kolkuttamisvaihe on niistä vaiheista ehdottomasti paras, koska yleensä se taloksi asettunut tyyppi osoittautuu joksikin ihan muuksi kuin mitä sitä alunperin luuli. Ja jos on mennyt tekemään vääränlaisen ihmisen kanssa jotain suullisia vuokrasopimuksia tai muita sitoumuksia niin niistä eroon pääseminen voi olla tosi, tosi hankalaa.

Ja sitten on niitä, jotka jäävät siihen eteiseen roikkumaan. Eivät uskalla tulla sisään, eivätkä älyä mennä takaisin ulos. Ne tukkivat sisäänpääsyn kaikilta muiltakin, eikä niitä saa hätistämällä liikkumaan. Niiden suhteen ei auta muu kuin kärsivällisyys ja zen-tyyppinen vakaa mielenlaatu. Luottamus siihen, että elämässä kaikki asiat kyllä selviävät kun on niiden aika selvitä. Ne tyypit varmaan tulevat sisään ja asettuvat taloksi jos niin on tarkoitettu, tai vilkuttavat hyvästiksi ja katoavat rappukäytävään kun sen aika tulee.

---------

Sitä odotellessa soi Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta. Koska se on hyvää taustamusiikkia juuri tämänkaltaiseen odottamiseen.

Laatikkoleikkejä ihmisillä

Olen lähiaikoina joutunut tai pikemminkin päässyt todistamaan useampaakin sellaista tilannetta, missä johonkin tiettyyn lokeroon lukitsemani ihminen on ihan omin luvin aukonut lukot, kiivennyt pois lokerostaan ja joko vaihtanut sujuvasti toiseen tai kieltäytynyt kokonaan asettautumasta yhtään mihinkään lokeroon. Se on aina yhtä hölmistyttävää mutta myös terveellisellä tavalla herättelevää.

Ei meistä kukaan ole niin yksiulotteinen, että pysyisi kiltisti yhdessä lokerossa. Ei tarvitsekaan olla. Tottakai lokeroitujen ihmisten kanssa tekemisissä oleminen olisi helpompaa ja hyvinkin paljon ennalta-arvattavampaa kuin lokerosta toiseen loikkivien tai varsinkin niiden lokeroihin alistumattomien, mutta ei kai ihmisten kanssa tekemisissä olemisen ole alunperin tarkoitukskaan olla helppoa. Ennalta-arvattavuus taas on aika tylsää.

Niin että kiipeilkää vain pois lokeroistanne, kanssaihmiset. Ei se mitään, vaikka hetken kuluttua palaisitte takaisin siihen omaan tuttuun lokeroonne. Kyllä minä tiedän, että teistä on muuhunkin.

---------

Tänään soi CMX:n Marmori. Koska meillä ei ole muuta kuin vähän rehellisyyttä.

On viulu vaiennut

Soitin pienenä viulua. Ensin se oli kivaa, sitten mukava viulunsoitonopettaja muutti pois ja tilalle tuli vähemmän mukava. Viulun soittaminen alkoi ensin ärsyttää ja loppui sitten kokonaan. Jäljelle on jäänyt pienoinen haikeus, joka hiipii mieleen aina silloin, kun on viulistien kanssa tekemisissä. Että jospa olisin jatkanut, jospa osaisin nyt soittaa noin, jospa sitä ja jospa vielä vähän tätä.

Haluaisin myös olla rokkitähti. Vaikka olen varsin vähän rokkitähtimäinen. Ja taitoluistelija. Vaikka pysyn hädin tuskin pystyssä luistimilla. Ja kirjailija. Vaikka saan aikaiseksi pelkästään loistavien merkkiteosten alkuja. Haluaisin olla kesälomalla. Haluaisin muuttaa takaisin Pietariin. Haluaisin lähteä, haluaisin jäädä.

Ehkä pitäisi haluta olla tyytyväinen siihen, mitä on. Kun on kuitenkin niin paljon kaikkea, vaikkei olekaan viulistirokkitähtitaitoluistelijakirjailija.

---------

Tänään soi The Crashin Thorn in my side. Koska...niin. Tietäisinpä miksi. Soi nyt kumminkin, lupaa kysymättä ja sen perusteellisemmin motiivejaan selittelemättä. Aika kiva kun soi, joka tapauksessa.

Pusikkoruokailua

Saimme tänään töissä sellaisenkin neronleimauksen, että kun aurinko paistaa, Alepasta voi ostaa eväät ja mennä rantaan syömään niitä. Melko hyvä saavutus kahdelta maisterilta ja yhdeltä gradua vaille valmiilta. Piknik tunnetaan nykyisin nimellä pusikkoruokailu. Ja lokit ovat Katajanokan suunnalla aggressiivisuuteen taipuvaisia.

Tämäkin kirjoitus meni siis kesän ylistämiseksi, mutta olkoon. Tornikamari hiljenee pariksi päiväksi ja palaa ensi viikolla asiaan.

---------
Tänään soi Happoradion Pois Kalliosta. Enkä yhtään tiedä miksi, kun en ole siellä päin viikkokausiin käynytkään.

Kahden kesäpäivän saldo

Lupasin itselleni tätä blogia aloittaessani, etten kirjoita tänne mitään päiväkirjatyyppisiä listoja siitä, mitä kaikkea olen päivän aikana tehnyt. Tämänkertainen ajatus kuitenkin edellyttää listaamista tullakseen ymmärretyksi:

Olen viimeisten kahden päivän aikana tehnyt kaksi normaalipituista ja hetkittäin suorastaan hektistä työpäivää (joskus olisi kiva jos asiat, joita töissään hoitaa, eivät sijaitsisi toisella puolella maailmaa), ostanut lipun Ilosaarirokkiin (rok!), ollut Katajanokan Casinon terassikauden avajaisissa (olipa hyvää ruokaa ja juomaa ja jäykisteleviä, hienoja ihmisiä), käynyt kuuntelemassa Senaatintorilla omituista torvisoittoeuroviisukonserttia (karjalaiset veti paljon paremmin sillä lavalla), syönyt suklaapehmistä Espalla (ja palellut), hyvästellyt maailmalle muuttavat ystävät (luopuminen on kamalan kurjaa, vaikka tietäisi että se tapahtuu vain väliaikaisesti), myynyt vanhan polkupyöräni (15 eurolla), syönyt lounasta taas kerran hyvässä seurassa (ilman styroksinpaloja), ostanut valkoiset kengät (joita en teknisesti ottaen olisi tarvinnut), puistojumpannut (taivaallista puuhaa) ja kävellyt vilkkaasti keskustellen Helsingin keskustan ympäri (ja ämpäri).

Pointti oli se, että talvella tämän kaiken tekeminen olisi ollut joko ilmastollisista syistä mahdotonta tai kaamoksesta johtuvan aikaansaamattomuuden vuoksi vaatinut kahden päivän sijasta kaksi viikkoa. Kesä on ihana keksintö.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Valmis. Koska siinäkin listataan asioita.

Varhaisajatuksia

Auringonpaiste. Kauppatorilta litra mansikoita. Tarkenee ilman takkia. Ämppärin shuffle on päättänyt tänä aamuna soittaa vain iloista musiikkia. Ihmiset näyttävät jotenkin häkeltyneiltä äkillisen kesäntulon johdosta. Tiedossa pikniklounas ja illalla kutsu terassin avajaisille. Tällaisena päivänä on luterilaisenkin työmoraalin omistavan henkilön vaikea johdattaa askeliaan neljän seinän sisälle.

Olisinpa eläkkeellä.

---------
Tänään soi iloinen musiikki. Koska mp3-soitin on päättänyt niin.

Sisko ja sen veli

Minä olen tänään ollut ainakin tytär, siskontyttö, kummilapsi, naapuri, jakamattoman kuolinpesän melkein-osakas, Vihainen Täti Junassa, nettideitti, ystävä, vanha opiskelukaveri ja exä.

Ennen muuta olen kuitenkin ollut isosisko. Kun katsoo pikkuveljen kapeita, kalpeita kasvoja ja yhteenpuristettuja silmiäluomia sairaalan päivystyspolin käytävällä, tulee taas se sama vanha olo. Se, että kun voisi ottaa tuolta pois kaiken kurjan, pahaa mieltä ja kipua aiheuttavan. Että minä kyllä kestäisin, kun ei vaan tuon tarvitsisi. Että se on vielä niin pienikin, vaikka oikeasti on jo aikuinen mies. Että kunpa sen ei tarvitsisi noin kärsiä.

Vaikka sillä olisikin vain mahatauti.

---------

Tänään soi tietysti Noitalinna Huraa!:n Pikkuveli. Koska tänään oli sellainen päivä kun matkustin pikkuveljen luota kaupunkiin.

Tilaa vievät muistot

Kun ihminen kuolee, jää jäljelle tyhjä tila muistojen asua. (Tämä ei ollut oma keksintö, mutta en muista kenen.) Tai sitten jää jäljelle normaalia suurempi rintamamiestalo, jossa on muistojen lisäksi aika hitsin monta konkreettista esinettä kolmessa kerroksessa.

On silkkaa rojua, joista luopuminen ei aiheuta minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen, kuten pakasterasioiden kansia, kuolattuja tyynyjä tai puhkikuluneita pussilakanoita. On vanhoja, oikeasti arvokkaita asioita, jotka jaetaan sulassa sovussa jäljellejääneiden kesken, kuten Arabian astiat, vanha Singer tai perintöhuonekalut. On täysin arvottomia asioita, joihin liittyy niin paljon tai niin tärkeitä muistoja, että ne on välttämätöntä poimia talteen vaikka ei olisi tilaakaan, kuten mummon papiljottikori, pikkuveljen päiväkodissa askartelema joulukoriste ja ne vihreäkuvioiset lautaset, joilta söi koko peruskoulun ja lukion ajan päivän toisen lämpimän aterian. On paljon tavaraa siltä ja väliltä, joka poimitaan myös talteen tätä-voi-joskus-vielä-tarvita -mentaliteetilla, kuten kolmekymmentä pöytäliinaa, rukki, LP-levysoitin, viisi sateenvarjoa, tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja tietysti lukematon määrä lehtileikkeitä, valokuvia, syntymäpäivä-, isänpäivä-, nimipäivä- ja äitienpäiväkortteja ja muuta sellaista, jota elämän varrella väkisinkin tarttuu mukaan.

Ja sitten ovat muistot. Ja tietoisuus siitä, että kuljeskelee viimeistä kertaa niiden seinien sisällä, jotka ovat nähneet oman 30-vuotiaan elämän ihan sen alusta asti. Isovanhempien läsnäolon tuntee vielä tutuissa tavaroissa, vaikka pala kerrallaan oman lapsuuden näyttämöä kantaakin kaatopaikkakuormaan ja kirpputorikasaan. Ei ihme, että illansuussa kaaoksen keskellä harhaileva joukko on hyvin, hyvin väsynyttä. Sekä fyysisesti että mieleltään.

Päivä päättyy saunan lauteille, jossa suvun naisten (meitä on kolme) kesken pohditaan muun muassa ryppyjen ja liikakilojen suhdetta. Ja tullaan siihen tulokseen, että rypyt on kuitenkin kevyempiä kantaa.

Saunaolut, kesäilta, ryynimakkaraa ja globalisaatiokeskustelua. Elossa on hyvä olla.

---------

Tänään soi Liisa Tavin Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata. Koska loppujen lopuksi, siitähän tässä kaikessa on kysymys. Vain siitä.

Roots, bloody roots

Kävin tänään katsomassa synnyinmaakunnan meininkiä Senaatintorilla. Olivat onnistuneet tiivistämään karjalaisuuden syvimmän olemuksen ns. Karjalaisuustestin yhteen kysymykseen. Se kuuluu näin:

Mitä sie sanot ku suljet kännykkäis?

a) Heippa
b) Moi
c) Mie soita iha koht takasii

Niin että arvatkaa mikä vaihtoehto. Ja minkä takia karjalaisten kommunikointi muualta olevien kanssa tuntuu aiheuttavan jatkuvasti keskivaikeaa kulttuurishokkia puolin ja toisin.

Tämän päivän Nytissä dramaturgi Helena Anttonen selittää ilmiön näin: "En tiijä, johtuuks yletön haastamine siit, et meijä on vaikia erottaa issoo asiaa pienest."

Niin sen täytyy olla.

Muita päivän saavutuksia: ensimmäinen kosmetologikäynti 30-vuotiana. Naama on punakirjava ja sitä kiristää mutta kokemus oli kaikin tavoin kokemisen arvoinen. - "Mitä naamiota sä käytät?" Ja ainoa mieleentuleva asia on Lordi. Aikuiseen naiseuteen siis on vielä matkaa.

---------

Tänään soi vissiin sitten se Sepultura. Koska ei tätä päässä raikuvaa örinää voi Karjalaisten lauluksikaan tulkita.

Valikoiva dementia

Maailmassa on virhe. Sen nimi on valikoiva dementia, joka sisältää viittauksen yleisessä käytössä olevaan sanontaan valikoivasta kuulosta, ja jolla tarkoitetaan sitä, kun ihminen muistaa asioita kovin valikoivasti ja unohtaa aivan yhtä valikoivasti, mikä on huolestuttavaa silloin, kun samainen ihminen jää kiinni siitä, ettei olekaan oikeasti unohtanut asioita jotka on aiemmin väittänyt unohtaneensa.

Mikä on tarinan opetus? Älä päästä miehiä tornikamariisi. Älä edes eteiseen.

---------

Tänään soi Kemopetrolin Seagulls. Koska sitä kuuntelemalla kaikenlaiset valikoivat dementikot ja muut maailmassa olevat virheet asettuvat niille varsin vähäpätöisille sijoille, joille ne oikeasti kuuluvatkin.

Hypoteettinen sormuslapsi

Tänään ajattelin kirjoittaa hieman elämän tarkoituksesta.

Kun minä synnyin, isäni oli insinööriopiskelija ja äitini lastenhoitaja, joka luuli, ettei halunnut lapsia, kunnes meni vauvahierontakurssille ja sai sieltä vauvakuumeen. Isiä ei siihen aikaan päästetty mukaan synnytykseen eikä isä olisi ehtinytkään koska sillä oli Tampereella samana päivänä tentti. Luulen kuitenkin, uskon ainakin, että isä olisi halunnut olla mukana. Isä oli poissa myöhemmissäkin elämänvaiheissani aika usein, mutta silti jotenkin läsnä. Äidille se osti timanttisormuksen kun minä olin syntynyt.

Sen sormuksen alkuperäinen kivi hävisi kerran kesälomamatkalla Kolmårdenin eläintarhan vessaan mutta vakuutus korvasi sen. Äiti on luvannut, että jos minä joskus saan lapsen, saan itselleni isän ostaman sormuksen ja siitä tulee perheemme ensimmäinen ja ainoa sukukalleus.

Oli talvinen maanantaiaamu, minä ajoin isä kyydissä istuen isän autolla kohti sellutehdasta. Kun vein isän aamulla töihin ja hain illalla pois, sain pitää auton itselläni koko päivän ja tuntea olevani niin riippumaton, vapaa ja kahleeton kuin vain 18-vuotias juuri ajokortin saanut voi olla. Minulla ei ole enää vuosiin ollut mitään asiaa sellutehtaalle, mutta ajan vieläkin joskus samaa reittiä ja muistelen sitä maanantaiaamua. Puhuimme elämän tarkoituksesta, minä sillä vimmalla kuin vain aina ja kaikessa oikeassa oleva 18-vuotias voi puhua, isä hieman tyynemmin. Kun tulimme tienmutkaan, missä kasvaa keskeltä kahtia haarautunut mänty, isä sanoi että näyttipä se ulospäin miltä tahansa, hänen elämänsä tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut rakentaa hienoja sellutehtaita tai johtaa menestyksekkäitä projekteja. Hänen elämänsä ainoa todella merkityksellinen saavutus on ollut yksinkertaisesti se, että hänen myötävaikutuksellaan maailmassa on tätä nykyä jotakin sellaista ainutlaatuista ja korvaamattoman kallista, mitä kutsutaan minuksi ja minun veljekseni. Minä vaikenin, kerrankin. Alkoi itkettää. Isääkin vähän.

Hypoteettisen sormuslapsen nimeksi olen päättänyt antaa isän nimen, ainakin jos lapsi on poika. Palanen isästä tulee jatkamaan elämää hänessä, jos hän joskus syntyy. Se palanen tulee olemaan luultavasti yksi hänen parhaita osiaan.

---------

Tänään soi Järnefeltin kehtolaulu. Koska on iskää ikävä.

Skriik kääk argh pam

On päiviä. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin ei tiedä kuka olisi ja mitä tahtoisi ja minä vuodenaikana ja millä mantereella ja kenen kanssa ja ennen kaikkea minkä IHMEEN vuoksi?

---------

Tänään soi Olavi Uusivirran Irrallaan. Koska kaikki on niin irrallaan.

Ovi

Kävin tänään katsomassa Ateneumissa Helene Schjerfbeckin (olen aika varma että se kirjoitetaan juuri noin) näyttelyn. Juhlistimme samalla ystävän kanssa ylioppilaaksitulon 12-vuotispäivää. Ei tunnu siltä, että siitä olisi jo niin kauan. Lienee ihan positiivinen juttu. Schjerfbeck on lempitaiteilijoitani, sekä töidensä että varsin ihailtavan elämänasenteensa ansiosta. Puhumattakaan niistä kaikista hienoista ja vaikuttavista omakuvista.

Eniten keskustelua arvovaltaisessa kahden naisen näyttelyraadissamme herätti kuitenkin teos nimeltä Ovi. Oli vähän paljon merkillistä huomata, miten eri tavalla kaksi eri ihmistä voi tulkita Taidetta. Minusta Ovi oli uhkaava, pelottava, sellainen jonka takaa ei voi tulla mitään muuta kuin huonoja uutisia. Näyttelyraadin toinen jäsen taas koki asian aivan päinvastoin, oven takaa tulisi hetkenä minä hyvänsä paljastumaan jotain aivan käsittämättömän hienoa. Asenne-ero elämään?

Niin tai näin, tulipa taas kerran todettua että itsensä hinaaminen taiteen äärelle kannattaa. Muita päivän saavutuksia: kilometrin verran räpiköintiä uimastadionilla ja lounas hyvässä seurassa puoleen hintaan kiitos simpukkapasta-annoksesta löytyneen styroksinpalan (!). Tornikamarista näkyy vaaleanpunainen taivas. Kaunis päätös hyvälle päivälle.



---------

Tänään soi Pet Shop Boysin Luna Park. Koska Lasse Kurki soitti sitä tänään radiossa ja se oli niin hyvä että kävin nykimässä Sokoksen suljettua ovea levyostosmielessä. Perhanan helluntai.

Olemisen sietämätön keveys

Rakas blogini.

Olet nyt ottanut muutaman haparoivan askelen matkallasi kohti legendaarisuutta, kunniaa ja mainetta. Em. määreiden saavuttamisesta voidaan keskustella joskus myöhemmin, mutta ainakin olet ylittänyt ensimmäisen kynnyksen: olet olemassa.

Ennen muinoin sanottiin, että jos et ole verkossa, et ole olemassa. Tämä ei enää pidä paikkansa, totuus kuuluu nykyisin näin: jos et ole Googlessa, et ole olemassa. Aika hyvin sanottu, minusta. Ja sinähän olet, rakas blogini. Kokeilkaa vaikka. Olen itse kokeillut monta kertaa tänä aamuna. Ja joka kerta ollut yhtä hämmästynyt.

"Halvat ja helpot tavat julkaista mahdollistavat nykyään julkaisemisen, vaikka kukaan ei olisi kiinnostunut", sanoi yksi kaveri taannoin. Miksi sitten julkaista? Kai tämä on harrastus siinä missä sauvakävely, pienoismallit tai dokaaminenkin. Tai sitten tarve huutaa jonnekin bittiavaruuteen, että minä olen oikeasti OLEMASSA ja minun elämäni on oikeasti MERKITYKSELLISTÄ. Koska siitä kannattaa kirjoittaa intternettiin.

Vai onko kuitenkin niin, että nykypäivänä elämästä nettiin kirjoittaminen vasta mahdollistaa olemassaolon ja tekee siitä elämästä merkityksellistä? Hmm.


---------

Tänään soi Musen Stockholm syndrome. Koska on kyseisen kappaleen sanoitusta vastaavia tuntemuksia aiheuttavia ihmis suhde sotkuja.

Havahtumisia

Hyvänen aika, nyt on kesä ja perjantai ja pääkaupunkiseudulla on sininen taivas. Ei tällaisena iltana istuta kotona ja päivitetä blogia!

---------

Tänään soi PMMP:n Kumivirsi. Koska uusi kesäkumikampanjabiisi julkistetaan vasta huomenna Kaisaniemessä.

Siivo

Tunnustuksien tornikamarista, hyvää iltaa. Meillä on täällä pienoinen ongelma, meillä ei näy lattiapinta-alaa. Ei myöskään pöytäpintaa, ei tiski- eikä ruokasellaista. Pianon päällä on ruukkukasvi, kirjoja, kolme käsilaukkua, banaaninkuoret ja aurinkolasikotelo. Sekä pari muuta pikku tavaraa jotka eivät varsinaisesti kuulu pianon päällä pidettäviin esineisiin.

Ulkoinen kaaos luo sisäistä kaaosta, sanotaan. Ulkoisen kaaoksen siivoaminen auttaa usein myös päänsisäisen järjestyksen luomiseen, väitän minäkin. Tornikamareissa on yleisesti ottaen melko vähän säilytystilaa, mitä voi kaaoksen keskellä käyttää puolustuspuheenvuorona, mutta tosiasia lienee kuitenkin se, että syyllistyn melko usein melko suuripiirteiseen suhtautumiseen tornikamarin yleistä järjestystä kohtaan. Suoraan ilmaistuna täällä vallitsee usein aika kamala siivo. Mutta joskus vaan ei huvita. Joskus ei ehdi. Joskus ei jaksa välittää.

Ja joskus, kuten nyt, tyhjät jugurttipurkit, levällään olevat Hesarit ja lattialla lojuva keskisuuren vaatevaraston puolikas voivat kaikessa rauhassa kertoa siitä, että elämää ei tarvitse hankkia. Se on jo.

---------

Kesäkuun kunniaksi blogissani alkaa klassinen tänään soi -osuus. Lisään siihen omakeksimäni miksi soi –osuuden.

Tänään soi kokonainen albumi, YUP:n Lauluja metsästä. Siksi että se löytyi Stockan alennuslaarista ja sen sävelin voi mainiosti juhlistaa 100-vuotiasta kansanvaltaa.

PS. Jumanklavita: 99 euron mummokengistä tuli rakko jalkaan.