Olo

Levitän käteni ja kaadun taaksepäin varmana siitä, että tulen putoamaan ja putoamaan ja putoamaan ja lopulta päätymään johonkin. En tiedä vielä mihin, tiedän vain, että se on jotain muuta kuin kova asfaltti tai jokaisen ruumiissani olevan nikaman murskaava äkkipysähdys. Levitän käteni, nojaan pelkoa tuntematta ilmaan, joka antaa periksi. Tiedän, että se silti kantaa. Päästän irti kaikesta ja kaikista, jätän taakseni puolikkaan elämän verran päiviä, miljoona väärää miestä ja 90-luvulle unohtuneen suuren rakkauteni. Metrin korkuisen pinon valokuvia, kaksitoista pahvilaatikollista kirjoja ja kaksisataa cd-levyä. Rakkaan kaupunkini, turhat ja tarpeelliset ihmiset. Jätän kaikki käyttämättömät haaveeni, ei niillä ole mitään virkaa.

Levitän käteni, kaadun taaksepäin ja putoan. Tiedän, että kun päädyn johonkin, siellä odottaa lisää päiviä, lisää vääriä miehiä. Valokuvia, kirjoja ja cd-levyjä. Uusi kaupunki, johon rakastua, vanhat muistot 90-luvulle jääneestä suuresta rakkaudesta. Uudet haaveet, joille ehkä löytyy käyttöä. Löytyy uusia turhia ja tarpeellisia ihmisiä, jotkut vanhoistakin saattavat pysyä mukana. Ne, jotka ovat kyydissä sinnitelleet tähänkin asti.

Putoan, mutten kuitenkaan putoa, vaikkei kukaan olisikaan ottamassa vastaan. Kaadun, mutta pysyn silti pystyssä, vaikkei kukaan pitelisikään kiinni. Levitän käteni ja nojaan ilmaan. Minua se kantaa.

---------

Tänään soi Tehosekoittimen Maailma on sun. Koska onhan se mun, vaikka miten kornia olisikin niin väittää.