Tilaa vievät muistot

Kun ihminen kuolee, jää jäljelle tyhjä tila muistojen asua. (Tämä ei ollut oma keksintö, mutta en muista kenen.) Tai sitten jää jäljelle normaalia suurempi rintamamiestalo, jossa on muistojen lisäksi aika hitsin monta konkreettista esinettä kolmessa kerroksessa.

On silkkaa rojua, joista luopuminen ei aiheuta minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen, kuten pakasterasioiden kansia, kuolattuja tyynyjä tai puhkikuluneita pussilakanoita. On vanhoja, oikeasti arvokkaita asioita, jotka jaetaan sulassa sovussa jäljellejääneiden kesken, kuten Arabian astiat, vanha Singer tai perintöhuonekalut. On täysin arvottomia asioita, joihin liittyy niin paljon tai niin tärkeitä muistoja, että ne on välttämätöntä poimia talteen vaikka ei olisi tilaakaan, kuten mummon papiljottikori, pikkuveljen päiväkodissa askartelema joulukoriste ja ne vihreäkuvioiset lautaset, joilta söi koko peruskoulun ja lukion ajan päivän toisen lämpimän aterian. On paljon tavaraa siltä ja väliltä, joka poimitaan myös talteen tätä-voi-joskus-vielä-tarvita -mentaliteetilla, kuten kolmekymmentä pöytäliinaa, rukki, LP-levysoitin, viisi sateenvarjoa, tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja tietysti lukematon määrä lehtileikkeitä, valokuvia, syntymäpäivä-, isänpäivä-, nimipäivä- ja äitienpäiväkortteja ja muuta sellaista, jota elämän varrella väkisinkin tarttuu mukaan.

Ja sitten ovat muistot. Ja tietoisuus siitä, että kuljeskelee viimeistä kertaa niiden seinien sisällä, jotka ovat nähneet oman 30-vuotiaan elämän ihan sen alusta asti. Isovanhempien läsnäolon tuntee vielä tutuissa tavaroissa, vaikka pala kerrallaan oman lapsuuden näyttämöä kantaakin kaatopaikkakuormaan ja kirpputorikasaan. Ei ihme, että illansuussa kaaoksen keskellä harhaileva joukko on hyvin, hyvin väsynyttä. Sekä fyysisesti että mieleltään.

Päivä päättyy saunan lauteille, jossa suvun naisten (meitä on kolme) kesken pohditaan muun muassa ryppyjen ja liikakilojen suhdetta. Ja tullaan siihen tulokseen, että rypyt on kuitenkin kevyempiä kantaa.

Saunaolut, kesäilta, ryynimakkaraa ja globalisaatiokeskustelua. Elossa on hyvä olla.

---------

Tänään soi Liisa Tavin Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata. Koska loppujen lopuksi, siitähän tässä kaikessa on kysymys. Vain siitä.