Hetkinen

Elämässä tulee aina välillä vastaan päiviä, jolloin kokee olevansa aivan yksin maailmassa. Onneton, surkea, hyljätty, repaleinen. Niistä päivistä ei pääse yli eikä ympäri, niitä ei voi kiertää, ei teeskennellä olevansa jotain ihan päinvastaista. Ne pitää vain kärsiä läpi.

Onneksi niihinkin päiviin sisältyy kaikenlaisia hetkiä. On ollut puhelimessa riemuaan hihkuva ystävä, jonka riemuun ei ollut surkean ja repaleisenkaan vaikea yhtyä kun asiat loksahtelivat pitkällisen säätämisen jälkeen vihdoin paikalleen. (Vaikka se tarkoittikin sitä, että joutuu taas luopumaan yhdestä ihmisestä ainakin maantieteellisesti, mutta se on valitsemallamme uralla valitettava tosiasia.) On ollut yksi ystävä, joka on sanonut niin monta viisasta sanaa että niistä riittää varmasti ainakin loppuviikon tarpeiksi. Oli yksi, jonka takia ei mitenkään enää voinut dissata yleisesti kaikkia maailman miehiä vaan aloitti pelkästään huonoihin yksilöihin kohdistuvan täsmädissauksen. Huolimatta siitä, että yleisdissauksen lopettajan mielestä dissaus on, argh sentään, niin karmea sana, että sitä on täsmädissattava... On ystävä, joka on ollut jo viisi päivää Nigeriassa eikä ole vieläkään joutunut pataan. Ja on tietysti itsevalittu sisko, siskoista parhain.

Ja sitten sitä yht'äkkiä taas huomaakin olevansa ihan jotain muuta kuin onneton, surkea ja repaleinen. Ennen muuta hämmentyneen kiitollinen siitä, että on onnistunut jotenkin, ihan vahingossa, keräämään ympärilleen nämä kaikki suurenmoiset ihmisyksilöt.

Kiitos, rakkaat. Pus.

---------

Tänään soi Zen Cafén Pistät avaimen lukkoon. Koska joku raja se on näköjään minunkin kaiken sietävällä sietokyvylläni. Joku raja!