Hypoteettinen sormuslapsi
Tänään ajattelin kirjoittaa hieman elämän tarkoituksesta.
Kun minä synnyin, isäni oli insinööriopiskelija ja äitini lastenhoitaja, joka luuli, ettei halunnut lapsia, kunnes meni vauvahierontakurssille ja sai sieltä vauvakuumeen. Isiä ei siihen aikaan päästetty mukaan synnytykseen eikä isä olisi ehtinytkään koska sillä oli Tampereella samana päivänä tentti. Luulen kuitenkin, uskon ainakin, että isä olisi halunnut olla mukana. Isä oli poissa myöhemmissäkin elämänvaiheissani aika usein, mutta silti jotenkin läsnä. Äidille se osti timanttisormuksen kun minä olin syntynyt.
Sen sormuksen alkuperäinen kivi hävisi kerran kesälomamatkalla Kolmårdenin eläintarhan vessaan mutta vakuutus korvasi sen. Äiti on luvannut, että jos minä joskus saan lapsen, saan itselleni isän ostaman sormuksen ja siitä tulee perheemme ensimmäinen ja ainoa sukukalleus.
Oli talvinen maanantaiaamu, minä ajoin isä kyydissä istuen isän autolla kohti sellutehdasta. Kun vein isän aamulla töihin ja hain illalla pois, sain pitää auton itselläni koko päivän ja tuntea olevani niin riippumaton, vapaa ja kahleeton kuin vain 18-vuotias juuri ajokortin saanut voi olla. Minulla ei ole enää vuosiin ollut mitään asiaa sellutehtaalle, mutta ajan vieläkin joskus samaa reittiä ja muistelen sitä maanantaiaamua. Puhuimme elämän tarkoituksesta, minä sillä vimmalla kuin vain aina ja kaikessa oikeassa oleva 18-vuotias voi puhua, isä hieman tyynemmin. Kun tulimme tienmutkaan, missä kasvaa keskeltä kahtia haarautunut mänty, isä sanoi että näyttipä se ulospäin miltä tahansa, hänen elämänsä tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut rakentaa hienoja sellutehtaita tai johtaa menestyksekkäitä projekteja. Hänen elämänsä ainoa todella merkityksellinen saavutus on ollut yksinkertaisesti se, että hänen myötävaikutuksellaan maailmassa on tätä nykyä jotakin sellaista ainutlaatuista ja korvaamattoman kallista, mitä kutsutaan minuksi ja minun veljekseni. Minä vaikenin, kerrankin. Alkoi itkettää. Isääkin vähän.
Hypoteettisen sormuslapsen nimeksi olen päättänyt antaa isän nimen, ainakin jos lapsi on poika. Palanen isästä tulee jatkamaan elämää hänessä, jos hän joskus syntyy. Se palanen tulee olemaan luultavasti yksi hänen parhaita osiaan.
---------
Tänään soi Järnefeltin kehtolaulu. Koska on iskää ikävä.
Kun minä synnyin, isäni oli insinööriopiskelija ja äitini lastenhoitaja, joka luuli, ettei halunnut lapsia, kunnes meni vauvahierontakurssille ja sai sieltä vauvakuumeen. Isiä ei siihen aikaan päästetty mukaan synnytykseen eikä isä olisi ehtinytkään koska sillä oli Tampereella samana päivänä tentti. Luulen kuitenkin, uskon ainakin, että isä olisi halunnut olla mukana. Isä oli poissa myöhemmissäkin elämänvaiheissani aika usein, mutta silti jotenkin läsnä. Äidille se osti timanttisormuksen kun minä olin syntynyt.
Sen sormuksen alkuperäinen kivi hävisi kerran kesälomamatkalla Kolmårdenin eläintarhan vessaan mutta vakuutus korvasi sen. Äiti on luvannut, että jos minä joskus saan lapsen, saan itselleni isän ostaman sormuksen ja siitä tulee perheemme ensimmäinen ja ainoa sukukalleus.
Oli talvinen maanantaiaamu, minä ajoin isä kyydissä istuen isän autolla kohti sellutehdasta. Kun vein isän aamulla töihin ja hain illalla pois, sain pitää auton itselläni koko päivän ja tuntea olevani niin riippumaton, vapaa ja kahleeton kuin vain 18-vuotias juuri ajokortin saanut voi olla. Minulla ei ole enää vuosiin ollut mitään asiaa sellutehtaalle, mutta ajan vieläkin joskus samaa reittiä ja muistelen sitä maanantaiaamua. Puhuimme elämän tarkoituksesta, minä sillä vimmalla kuin vain aina ja kaikessa oikeassa oleva 18-vuotias voi puhua, isä hieman tyynemmin. Kun tulimme tienmutkaan, missä kasvaa keskeltä kahtia haarautunut mänty, isä sanoi että näyttipä se ulospäin miltä tahansa, hänen elämänsä tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut rakentaa hienoja sellutehtaita tai johtaa menestyksekkäitä projekteja. Hänen elämänsä ainoa todella merkityksellinen saavutus on ollut yksinkertaisesti se, että hänen myötävaikutuksellaan maailmassa on tätä nykyä jotakin sellaista ainutlaatuista ja korvaamattoman kallista, mitä kutsutaan minuksi ja minun veljekseni. Minä vaikenin, kerrankin. Alkoi itkettää. Isääkin vähän.
Hypoteettisen sormuslapsen nimeksi olen päättänyt antaa isän nimen, ainakin jos lapsi on poika. Palanen isästä tulee jatkamaan elämää hänessä, jos hän joskus syntyy. Se palanen tulee olemaan luultavasti yksi hänen parhaita osiaan.
---------
Tänään soi Järnefeltin kehtolaulu. Koska on iskää ikävä.
Tornikamarista tarinoi Laurakaisa | 17:53
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home