Balin matkakertomus, osa yksi

Yritän taas kirjoittaa matkakertomusta osissa. En lupaa mitään.

Kaikki alkoi siitä, että EU-puheenjohtajuuden takia viime vuoden kesäloma oli pitämättä vielä marraskuussa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin siinä tilanteessa, että minulla oli yhtäaikaisesti sekä lomaa että rahaa. Aikuistumisen merkki. Lomaseura tosin puuttui, ja sen takia olin ajautua ties minkälaisiin umpikujiin, kunnes maakunnasta viikonloppumatkalle tullut entinen työkaveri-kaveri ratkaisi pattitilanteen. Lopputulos: kahden viikon matka Balille.

Bali on Indonesiaan kuuluva saari, joka sijaitsee Australian nurkilla. Sinne päästäkseen täytyy matkustaa ensin johonkin Euroopan isoista kentistä, tällä kertaa Frankfurtiin, sieltä jonnekin Aasiaan, tällä kertaa Kuala Lumpuriin, ja sieltä vihdoin Balille. Tämä matka kaikkine lentokentilläodotuksineen kesti mennen tullen puolisentoista vuorokautta. Ja oli joka sekunnin väärti.

Olin jo lähtökohtaisesti väsynyt, stressaantunut ja puolikuntoinen matkaan lähtiessäni ja kun parastani aina ajatteleva ja hyvinvoinnistani huolehtiva Herra Henkilökohtaisesti pilasi totaalisesti matkaanlähtötunnelmani, sabotoi viimeiset omassa sängyssä nukkumani yöunet ja aiheutti muutenkin suunnatonta vitutusta ja pahaa mieltä, ei liene ihme, että perille päästyäni, ensimmäiset kunnon yöunet nukuttuani, silmäni taas avattuani ja tämän näyn nähtyäni itkin ilon kyyneliä:



Ensimmäiset pari päivää vietimme suosiolla matkan ja Suomeen jääneen elämän rasituksista toipuen frangipaanin katveessa uima-altaalla tai vaihtoehtoisesti rannalla päivänvarjon alla.



Bali on siitä mukava paikka, että se on riittävän massaturismikohde, jotta individualistimatkaaja-sivupersoonan saa helposti vaiennettua päiväksi-pariksi kerrallaan ja voi keskittyä huoletta löhöämään rannalla, lukemaan kirjoja (muistuttakaa, että palaan tähän), harrastamaan rantaviivakävelyä tai tuntikausien kahlailua laskuveden paljastamassa valtavassa trooppisessa lätäkössä. Matkakumppani pohdiskeli sitkeästi meritähtien kuivaamismahdollisuuksia, mutta kieltäydyin jakamasta hotellihuonettamme puolikuivien meritähtiparkojen kanssa. Tyydyimme siis ihailemaan niitä luontaisissa oloissaan meren pohjassa. Hienoja olivat. (Unohdin aina kameran rannalle, mutta tältä ne näyttivät.)

Tällä hetkellä Balilla on sadekausi, joten ilmasto vastasi aikalailla saunan pukuhuonetta. Silmälasit menivät huuruun ilmastoidusta hotellihuoneesta poistuttaessa. Koko saari oli vehreä ja kaikenlaisten kukkivien puiden peitossa. Tässä frangipaani, jonka kukkia tungettiin joka ikisessä ravintolassa pahaa-aavistamattomien turistien korvien taakse sisäänastumisvaiheessa. Lienee sanomattakin selvää, että siilitukkaani yhdistettynä vaikutelma oli vähintäänkin hemaiseva.



Niin, ne kirjat. Luin matkan aikana Kjell Westön Missä kuljimme kerran, John Irvingin Kunnes löydän sinut, Sofi Oksasen Stalinin lehmät, Orhan Pamukin Valkoisen linnan, puolet Pamukin Nimeni on punaisesta sekä lentokentältä ostamani mainion jokanaisen selviymisoppaan nimeltä How to Walk in High Heels. Sekä Rough Guiden Bali&Lombok -opaskirjan ja Markus Lehtipuun surkean Malesia-oppaan kylkiäisenä olevan surkeaakin surkeamman Bali-osuuden. Westö oli hienostunut ja mainio, Irving sai hihittelemään ääneen aurinkovarjon alla (suosittelen erityisesti miehille, jotka eivät osaa ilmaista itseään kuin huutamalla tai itkemällä), Pamuk on Pamuk on Pamuk ja selviytymisoppaassa oli hömpän lisäksi tanakkaa asiaa. Rough Guide taas sai vakuuttavalla ulosannillaan minut tekemään syrjähypyn Lonely Planetin parista Akateemisen kirjakaupan hyllyjen välissä jokskus viime vuoden puolella, eikä se pettänyt tositoimissakaan. Ja se Lehtipuu... no, parempi ehkä jättää matkaoppaat kirjoittamatta jos kuittaa kohteen päänähtävyyden toteamalla että "siellä on niin paljon turisteja, että olemme boikotoineet sitä" ja opastamalla pahaa-aavistamattomia suomalaisturisteja "pulahtamaan" viilentymistarkoituksessa uiskentelemaan hindutemppelin pyhään lähteeseen. Lukeminen kannattaa aina, se tuli taas kerran todettua.

Seuraavassa osassa, mikäli se joskus ilmestyy, kerron lisää hindutemppeleistä, joka paikassa jalkoihin jäävistä uhrilahjoista, apinametsistä, lepakoista, koskenlaskusta ja snorklauksesta. Sekä siitä, mille durian-niminen hedelmä haisee ja mikä poseeraa tässä hiustenkuivaajan ja vedenkeittimen kanssa:



Ja vielä jälkikirjoitus kaikille niille, joiden kanssa olen eilen ja tänään vaihtanut kuulumisia: onpa kivaa olla taas kotona kun tekin olette täällä. Vaikka sitten pitkin maailmaa, mutta ainakin sähköpostin ja puhelimen päässä.

---------

Tänään soi Janin blogista lainattu, pitkään minulta kadoksissa ollut Suburban Triben First Spring Day. On vielä vähän liian aikaista sille, mutta ainakin "I can picture the shimmering white sand" suuremmitta vaikeuksitta.