Kiitos siitä kun liiankin kauan jaksoit mua

Tapasin viime yönä Teatterin narikassa ihmisen, joka kuului tiiviisti elämääni joitakin vuosia sitten. Jonka kanssa vietettiin juhannukset, uudet vuodet ja muut juhlapyhät, järjestettiin Mannerheim-illallisia ja parannettiin maailmaa sohvannurkassa ja saunan lauteilla. Hän tuli mukaan elämääni kun kokosimme yhdessä kirjahyllyä HOASin opiskelijakämpässä Itäkeskuksessa, ja poistui siitä kun jätin kaiken senhetkisen taakseni ja muutin Pietariin.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon kaikkea entisen poikaystävän serkun avovaimon kohtaaminen onnistui nostamaan esiin. Luulin, että se kaikki oli jo so last season ja mennyttä elämää, mutta kuitenkin ikävä, kun se romahti niskaani, meinasi kaataa katuun. Ja jostain ilmestyi sen kaveriksi myös kiitollisuus siitä kaikesta hyvästä, mikä oli.

Onneksi samaa yötä valvoi ihminen, joka pohti sattumalta samaan aikaan samoja asioita. Joka kaipasi samalla tavalla monia juttuja, ja ihmetteli vielä useampia. Ja oli minun laillani "vieläkin hiukan pihalla ja hyvin pahoillaan."

Olen hävinnyt elämäni aikana niin monia tärkeitä matseja, etten jaksa enää hämmästellä sitä, miksen mitenkään haluaisi luovuttaa tätä, jota nyt pelaan. Vaikkei se kuulukaan samaan sarjaan niiden edellisten kanssa. Ja samalla kuitenkin tiedän, mitä oikeasti tarvitsisin. Ihmisen, joka pelaisi kanssani samaan maaliin.

Mutta en koskaan onnistu rakastumaan oman joukkueeni jäseniin.

---------

Tänään soi PMMP:n Kiitos: "Kiitos, kun koetit ymmärtää - Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään."