Kanalautasen kohtalo

Sattuipa tänään niin, että olin työpaikan keittiössä tiskaamassa kanalautasta. Kanalautanen on sellainen Pentikin valmistama, lapsille tarkoitettu, korkeilla reunoilla varustettu ja kanan kuvalla koristeltu astia, jonka olen saanut äidiltäni. Äiti-paralla oli jossain vaiheessa kaunis ajatus lahjoittaa kanalautaseni ja -mukini pariksi sydämeni valitulle kukkolautanen ja -muki, mutta muistaakseni neljänsien kukkoastioiden oston tultua ajankohtaiseksi äiti totesi perinteen jatkamisen kannattamattomaksi. Hyvä niin, hukkaan olisivat menneet ne neljännetkin.

Joka tapauksessa olin siis tiskaamassa iltapäivällä kanalautasta ja mietin tiskatessani, mitä kanalautaselle tekisin - ottaisinko sen mukaan Moskovaan muuttaessani hankaloittamaan uuden työpaikkani keittiöjärjestystä vai unohtaisinko tahallani nykyisen työpaikan keittiön kaappiin. Kanalautanen kun on päätynyt työpaikalle siksi, että se on korkeiden reunojensa vuoksi hankala pinota, ei mahdu kuivauskaapin ritilöiden väliin eikä tiskikoneeseenkaan suosiolla. Tunnearvolla varustettu mutta kiistatta vaivalloinen kapine, siis.

Kun olin tiskannut kanalautasen, asettelin sen parhaan kykyni mukaan kuivauskaappiin, mistä se noin kahden sekunnin kuluttua hyppäsi itse alas ja hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Tarinan opetus: ongelmia ei kannata yrittää ratkaista väkisin. Ne ratkeavat ajan myötä itsestään. Joskus kahden sekunnin, joskus vähän pidemmän ajan kuluttua.

---------

Tänään soi Apulannan uusimman levyn nimibiisi Eikä vielä ole edes ilta. Sillä mä luulen et mä voitan lopulta, sillä minulla on suunnitelma.