Kaikki paitsi

Olin taas purjehtimassa. Oih.

Lisäksi tapasin gurun, joka oli guruksi hyvinkin leppoisa ja mukava vanha setä.

Elämä taas mallillaan.

---------

Tänään soi Jonna Tervomaan Vielä kun kaikki on paikallaan. Vielä on.

Tukalaa

Vasenkätisen hiiren käyttäminen, nimittäin, jos on fakkiutuneen oikeakätinen.

Tornikamariin tulee tätä nykyä postia otsikolla kuolinpesä. Kuka siellä viihtyy, vaikka tulisikin kuumaa vettä.

Jos kaupungilla alkaa utelemaan ventovieraalta ihmiseltä, onko teillä rahasto- tai muita säästöjä, ei minusta ole oikeutettu tuhahtelemaan kiukkuisesti jos ventovieras vastaa että ei ole, eikä ole rahaakaan.

Työelämässä opin tänään sellaisen totuuden, että tarjotusta kokouspullasta kieltäytyvissä ihmisissä ei ole muutenkaan mitään intohimoa.

Lisäksi koko maailma on raskaana. Paitsi yksi espoolainen insinööri.

---------

Musen Starlight on edelleen paras biisi. Se soi siis tänäänkin.

Kannanotto länsimetron puolesta

Espoo on ihan kiva paikkakunta Helsingin kyljessä. Siellä asuu kilttejä espoolaisinsinöörejä joiden luokse voi mennä evakkoon kun tornikamarista katkaistaan kuuma vesi. Ja vaikkei katkaistaisikaan. Kiltit espoolaisinsinöörit tarjoilevat evakossa olijoille hyvää ruokaa ja juomaa ja pehmeän yösijan. (Sekä lähes rajattomasti kuumaa vettä.) Lisäksi espoolaisinsinöörit vievät purjehtimaan, ostavat peilipalloja ja Fazerin Sinistä kesäflunssapotilaille sekä suhtautuvat pitkämielisesti ja ymmärryksellä evakkojen yöllisiin itkukohtauksiin. Eläköön, kaikki maailman espoolaisinsinöörit!

Espoossa on kuitenkin joitakin miinuspuolia. Espoo poikkeaa siinä kaikista muista elämäni paikoista, että se sijaitsee kaukana ja sinne on mentävä kävelemisen sijaan bussilla. Bussit, toisin kuin omat jalat, kulkevat aikataulujen mukaan. Aikataulut on rakennettu ikävästi niin, että joka kerta tulee kiire. Espooseen päästäkseen täytyy siis aina ensin juosta Freda päästä päähän oma pää kolmantena jalkana, törmäillä Kampissa kiirehtivien kansalaisten kiusaksi kulkuväylille asettuneisiin este- ja hidastemummoihin, heittäytyä puuskuttaen bussin penkille, pelätä koko matka heittäytyneensä aivan väärään lähiöön matkalla olevaan aivan väärään bussiin ja päätyä lopulta Espooseen hikisenä ja vähemmän viehkeänä. Toistaiseksi kiltit espoolaisinsinöörit ovat tosin ottaneet vastaan myös hikiset ja viehkeysasteeltaan alentuneet tornikamarievakot, mutta mistä sitä koskaan tietää koska niiden kärsivällisyys loppuu. Oma kärsivällisyys on koetuksella lähinnä siksi, että espoolaisten tapa nimetä bussipysäkkejään muun muassa termeillä "Sähkömies" ja "sen-ja-sen solmu" on niin typerä että joka kerta ihmetyttää, mikä ihmeen vatipää niitä on oikein ollut runoilemassa.

Espoosta pois päästäkseen täytyy myös matkustaa bussilla. Rakentakaa siis länsimetro, ja tehkää se välittömästi! Älkääkä antako metroasemille nimiksi mitään mikä päättyy sanoihin -mies tai -solmu.

---------

Tänään soi tämänhetkisen kaikkeuden paras biisi, Musen Starlight. Koska se on sitä.

Sateinen aamu

Mistä tietää, että on varhaiskeski-ikäinen? Siitä kun sateen sattuessa valitsee ulkoilmarokkikeikan sijasta sisätilataidenäyttelyn.

Eilen tapasin Pesukarhu Peten ja hänen sisarensa lisäksi aivan uuden tuttavuuden nimeltä Luka. Hän ei Suzanne Vegan antamista ennakko-oletuksista poiketen asunutkaan on the second floor vaan ihan maan tasalla. Aina se silti jaksaa yllättää, miten joidenkin ihmisten kanssa voi jatkaa sujuvasti siitä, mihin vuosikausia sitten jäätiin.

Eilisen musiikkimuisto: Ajoin autolla ylinopeutta kaatosateessa auringonpaisteessa. Radiosta kuului Marie Serneholtin I need a house. Tulipa ylevä olo simppelistä poppiviisusta yhdistettynä omituiseen luonnonilmiöön ja lievään lainrikkomukseen. Vaikka kuulinkin ensin, että se laulaa "I need a coffee in a kitchen sink". Tiskialtaallinen kahvia, addiktin aamiainen.

---------

Tänä aamuna soi sen sijaan Zen Cafén Sateinen aamu. Koska pitkästä aikaa nousin aikasemmin kuin on pakko.

Päivä elämästä

Aamulla tähän maailmaan syntyi pieni poika. Tervetuloa. Yritähän elää ihmisiksi.

Iltapäivällä haudattiin vanha mies. Kiitos ja näkemiin. Jokaisen ihmisen elämästä voi yrittää oppia sen, mikä siinä oli hyvää. Jokaisessa elämässä sitä hyvääkin välttämättä on.

Illalla kerättiin ympärille ne kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat. Ja toivottiin, että ne elävät vielä aika pitkään tai ainakin pari vuotta, koska liian usein toistuva arkun jäljessä käveleminen alkaa pidemmän päälle käydä raskaaksi.

Sitäpaitsi tällä menolla me loputaan kohta kesken.

---------

Tähän päivään ei sovi mikään muu niin hyvin kuin Marja Mattlarin Lintu.

"En kadu ketään niistä, keitä syliini suljin
heitä sentään rakastin.
Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin,
joita väistin ja pakenin.
Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
löysin lähelle itsekin.
Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin
heti eksyin ja palelin."

Hajanaisia huomioita

Taiteiden yö meni pöydillä tanssimiseksi ja tänään on väsyttänyt. Äitin karjalanpiirakoitten ja munavoin ääreen pääsy helpotti hieman. Lasillinen punkkuakin tarjottiin. Ja kipakkaa opinto- ja toimeentulotukipoliittista keskusteluseuraa.

Kaiken maailman golffarit ja purjehtijat ovat kaapanneet blogini. Hämmentävää.

Näin tänään sateenkaaren pään. Se sijaitsi Ristolankadulla.

---------

Tänään soi Bruce Springsteenin River. Koska muillakin on tapana kuunnella autoradioissa vanhoja kasetteja. Ja koska tänään sain monen vuoden jälkeen yllättäen viestin ihmiseltä, jonka kanssa sitä biisiä lukion enkuntunnilla kuunneltiin.

Pahis-Pluton muistoa kunnioittaen

Mitä tehdä, kun työpaikalla on niin hysteeristä, että heikoimmat hyppivät ulos ikkunoista? Edes kuplamuovi ei auta.

Tänään on murehdittu Pluton kohtaloa. Mutta Plutoa murehtinut kansanosa jäi pahasti alakynteen, kun Plutosta huolestuneet kommentit kuitattiin "jouti paskan mennäkin", tai "se oli sille paskiaiselle ihan oikein" -tyyppisillä lausunnoilla. Hei haloo, mitä pahaa Pluto on teille tehnyt?

Diplomaattigeenin olemassaolon huomaa siitä, että osaa puhua miehille kuin lapsille. Ja ohjeistuksista parhain, sehän on tätä nykyä "Googleta jotain". Varsinkin, jos tarkoituksena on saada käden käänteessä aikaan parisivuinen raportti monimutkaisesta asiasta, josta kukaan ei tunnu tietävän yhtään mitään.

---------

Tänään soi Herra Huu -elokuvan soundtrackilta Isän ja äidin työlaulu. Koska se johdattelee mukavasti työnteon peruskysymysten pariin.

Alus ja maine

Tämä on valokuvatarina viikonloppumatkasta, ja tätä voi näyttää tulevaisuudessa hypoteettisille lapsenlapsille. Ja kertoa nille, että joskus oli sellainenkin aika kun öljy oli niin halpaa, että ihminen pääsi 70 eurolla lentämään Riikaan ja takaisin. Pitäkää kiinni hatuistanne, nyt se alkaa:



Niin. Vein äitin viikonloppulomalle Latviaan. Kiitokseksi se otti minusta siellä kuvan.



Näitä saman laatuluokan kuvia on muuten kertynyt maailmalta enemmänkin Taivaallisen rauhan aukiota myöten. Nytpä on Jurmalakin saatu kuviin, ja Lauran varpaat. Ainoastaan yhdessä äitin ottamassa kuvassa kuvattavilta kohteilta ei puutu pää, ja se onkin minun maailmani kaunein kuva.

Olen joskus lausunut, että jos elämässäni kaikki menee päin v***ua, aion muuttaa Kabuliin. Sitten, kun elämässäni seuraavan kerran melkein kaikki muttei sentään ihan menee päin v***ua, aion pakata matkalaukun ja lähteä viikoksi Jurmalaan parantelemaan hermojani. Olla Kohtalokas Nainen Rantakahvilassa, käydä aamukävelyllä vesirajassa, lukea Dostojevskia ja iltaisin itkeä itseni uneen. Ja syödä hyvää georgialaista ruokaa. Terveisiä Tbilisiin hänelle, joka juuttui jouluaatoksi Kazbekiin kahden Jalostajan hernekeittopurkin kanssa:



Vaikka olin viikonloppuna pois kotoa, olin silti välillä hieman hämmentävälläkin tavalla yhteydessä siellä täällä eri puolilla maailmaa seikkaileviin ystäviin ja kylänmiehiin. Hassuin yhteensattuma oli kyllä se, että samalla sekunnilla kun puhuimme mamman kanssa yhdestä pietarilaisesta ravintolasta, tuli samaista ravintolaa koskeva tekstiviesti Pietarista. Kiitokseksi siitä tässä tuliaisvalokuva netin välityksellä. Riikassa ne tekee näitä katukiveyksiinkin, ei pelkästään talojen seiniin:



Riika on kaunis kaupunki. Se on yksi niistä paikoista, johon voisin muuttaa myös silloin, kun asiat ovat hyvin. Lisäksi se soveltuu erinomaisesti hengailuun, shoppailuun, kahviloissa ja terasseilla notkumiseen ja kaupungilla kävelyyn.



Ja toisaalta se taas ei ole. Kaunis kaupunki, siis.



Niin se alus, sehän on latviaksi olut.

---------

Tänään soi, taas kerran mitenkään aiheeseen liittymättä, Jonna Tervomaan Myöhemmin. Koska se on sopiva biisi siihen, kun ihan vahingossa vähän emigroituu Espooseen. Ja tähän tulisi hyvin leveästi hymyilevä hymiö, jos niitä blogissa käyttäisin.

Fokka ja genua ja spinnu ja skuutti ja venda ja jiippi ja dirkki ja knaapi

Olin eilen purjehtimassa. Merellä. Se oli ihan uskomattoman hienoa. Olen sanaton sen suhteen, miten hienoa se olikaan, joten tyydyn vain toteamaan, että purjehtiminen on siinä suhteessa vähän niinkuin golfinpeluu, että siihenkin liittyy kamalasti kaikenlaisia kummallisia nimityksiä kaikenlaisille aluksi kovin kummallisilta tuntuville asioille.

Sitäpaitsi tällä oikeassaolemisen- ja pätemisentarpeella varustetulla luonteella on joskus ihan terveellistä tehdä jotain sellaista, mitä ei yhtään osaa ja mistä ei tiedä hölkäsen pöläystä.



---------

Tänään ei soi Lasse Mårtenson.

Etsintäkuulutus

Kadonnut yksi kappale työmotivaatioita. Nähty viimeiksi joskus heinä-elokuun vaihteessa harhailemassa Bakussa vailla päämäärää. Löytäjä saa pitää, mutta jostain pitäis saada uusi tilalle.

Ja jos joku tietää, mitä tarkoittaa ranskankielinen lyhenne IMP, sekin otetaan kiitollisena vastaan ihan yhtä lailla täällä kuin Brysselinkin päässä.

---------

Tänään soi Popedan Pitkä kuuma kesä. Koska sitä on nyt rallatettu tässä byroossa kesäkuun alusta alkaen ja se on edelleen ihan yhtä ajankohtainen. Joku olisi voinut rakentaa tänne vaikka ilmastoinnin.

Normipäivä

Loma loppui kesken ja Laurakaisan tavallinen arki on alkanut. Aamulla liftasin Suomen jalkapallomaajoukkueen charterkoneen kyytiin. Illalla istuin Tarja Halosen kanssa saunan lauteilla.

---------

Tänään soisi Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta, jos joku ei olisi varastanut Kroketti-levyäni. Latvia-raportti seuraa jahka on enemmän aikaa ja energiaa.

Kirjallista kirjailua

Blogeissa on tapana tehdä kaikenlaisia meemejä, listoja ja muita kummallisuuksia. Minäkin aion tänään tehdä sellaisen. Näin tämän jonkun blogissa joskus, ja minusta se oli kiva. En kuitenkaan aio haastaa vappuheilaa tai ketään muutakaan bloginkirjoittajaa tähän samaan leikkiin. Leikin ihan itsekseni.

Kysymys on kirjoista. "Talo ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa" kuuluu ehdottomasti Maailmankaikkeuden Parhaat Lauseet -kärkiviisikkoon.

1) Kirjojen määrä kotonasi?

Kirjoja on tornikamarissa joitakin kymmeniä. Nille ei ole hyllytilaa riittävästi, joten ne parveilevat pianon päällä. Hajasijoitettuna omistamiani kirjoja on kuitenkin se lukuisia kertoja tässä blogissa mainittu määrä, 12 isoa pahvilaatikollista. Niiden kohtalo murehduttaa tällä hetkellä: ne eivät mahdu tornikamariin edes pyhän hengen voimalla, eikä niillä kohta saata olla kattoa päänsä päällä.

Kiitos kuitenkin vielä kerran sille ystävälliselle sielulle, joka lupasi pelastaa divariin joutumisella uhatut Wallanderit.

2) Viimeisin ostamasi kirja?

Ostin Tbilisistä ihanasta Prospero's Books -kirjakaupasta kaksikin kirjaa. Toisen nimi on The Georgian Feast, ja siinä on viisi sivua hatsapuriohjeita. Jos et tiedä, mikä on hatsapuri, et tiedä hyvästä mitään. Toinen kirja on Wendell Steavensonin Stories I Stole. Hauskoja Georgia-muisteloita.

3) Viimeiksi lukemasi kirja?

Viimeisin kokonaan lukemani on Anthony De Mellon Havahtuminen. Ajatuksia herättävä eräänlainen elämäntaito-opas. Tällä hetkellä kesken on mm. Bo Carpelanin Kesän varjot, Vasili Gorlovin Kod Mannergeima (venäläinen hullu Da Vinci -koodiparodia, nimeltään siis Mannerheim-koodi), sekä eilen exältä Moskovasta saamani Sergei Minaevin Духless (kirjan juju on se, että sen nimikin on puoliksi venäjää, puoliksi englantia. Sieluton tai hengetön tuosta kai suomennettuna jouhevimmin tulee. 70-luvulla syntyneen menetetyn sukupolven tarina.)

4) 5-6 kirjaa, jotka luet aina uudestaan?

Andreï Makinen Idän sielunmessu. Jotkut kriitikot sanovat sitä Makinen huonoimmaksi teokseksi, minusta se vain on ihan ylettömän kaunis/kauhea tarina ja älyttömän kauniilla kielellä kirjoitettu.

Anna Gavaldan Viiniä keittiössä. Jostain syystä se lohduttaa aina kun on mieli maassa.

Laura Honkasalon Tyttökerho. Tämä on uusi tulokas tälle listalle, sain sen joululahjaksi ja olen lukenut sen tänä vuonna ehkä viitisen kertaa.

Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi. Se vaan on niin hyvä. Ja siitä löytää joka kerta jotain uutta, vaikka sen olisi lukenut sata kertaa.

Mika Waltarin Kiinalainen kissa. Olen aina tykännyt saduista, ja nämä sadut ovat myös aikuisille erityisen suositeltavia. Sitäpaitsi Mika Waltari on lempikirjailijani, ja tämä teos sisältää maailmankaikkeuden parhaan lauseen. Se kuuluu näin: "Vaikka siivet pettäisivät ja syvyydet aukeaisivat, kuitenkin on kaunista lentää." Mottoni jo 90-luvun alusta.

Richard Bachin Lokki Joonatan. Sekin on satu, ja lohtukirja ja kaunis ja hyvä. Ja siitä on joskus alkanut eräs ihan kelvollinen rakkaustarina.

Kas niin, kurkistus kirjalliseen maailmaani on päättynyt.

---------

Tänään soi Olavi Uusivirran Rakkausrunoja. Koska huomasin eilen, että se on ennen muuta Olavin ja minun biisi, ei kenenkään muun. Musiikkejaan esittelevät ihmiset ovat kivoja ja hyödyllisiä, mutta onneksi ne musiikit voi ajan mittaan kaapata ihan omiksi ja itselleen.

Mustaa ja valkoista

Tiesittekö, että viivakoodit otettiin käyttöön ensimmäisen kerran vuonna 1966? Tai että kaikki suomalaiset EAN-viivakoodit alkavat numeroilla 64? Jos haluatte boikotoida Israelia, niiden viivakoodit ovat 729-alkuisia. Jopa Armenialla, Azerbaidzhanilla ja Georgialla on omansa. Mutta oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että vaikka viivakoodit näyttävät kaikki samanlaisilta, niitä on tosiasiassa kymmeniä erilaisia? On olemassa jopa kaksiulotteisia viivakoodeja. Mutta ne eivät enää näytä viivakoodeilta, paitsi viivakoodiasiantuntijoiden mielestä.

Joka päivä voi oppia jotakin uutta. Ainakin silloin, kun lähipiirissä hiihtelee omituisista asioista innostuneita kansalaisia.

Huomenna keskustelemme katapulteista.

---------

Tänään soi Apulannan Viivakoodit. Teemabiisien teemabiisi.

Rappiota ja kuolemaa

Olipa kerran, mutta siitä on jo kovin kauan aikaa.

Oli kaunis vihreä talo ja hyvin hoidettu puutarha kallion laella. Oli isän rakentama keinu ja omenapuut. Oli aika, jolloin pelattiin krokettia ja oltiin sunnuntailapsia arkipäivisinkin.

Ensin kuoli mummo, kauan sitten. Sitten kuoli keinun rakentanut isä. Sitten kului vuosia, joiden aikana keinu lahosi, puutarha villiytyi, talo rapistui. Pappa joutui ensin vanhainkotiin, sitten sairaalaan, sitten toiseen sairaalaan. Eetu-kissa lähetettiin ennenaikaisesti kissojen taivaaseen.

Lisätään tarinaan vielä lahoava piharakennus, rappioalkoholisoitunut sukulainen, joka suhtautui jätehuoltoon vähintäänkin leväperäisesti, ja vuosikymmenten unohdus. Saadaan melkoinen sotku, kaaos ja ahdistus. "Lähetään pois, tätä perintöä ei kestä varttituntia pidempään kerrallaan", totesi pikkuveli ja oli siinä kyllä ihan oikeassa.



Ja Elina Karjalainenkin kuoli tänään. Olin lapsena toivoton lukutoukka, unohduin kirjan kanssa milloin mihinkin määräämättömiksi ajoiksi ja yleensä siinä jäi sitten jotkut muka tärkeämmät puuhat suorittamatta. Elina lohdutti sekä minua että epätoivon partaalla horjuvaa äitiäni sanomalla, että "Lue sinä vaan, kymmeniä litroja mannavelliä on palanut pohjaan sillä aikaa kun minä oon lukenu mutta ei ne ole hukkaan menneet." Kiitos Elinalle viisaista sanoista ja Uppo-Nallesta. Sit tibi terra levis.

Masentaa tämä ainainen kuolema. Joku voisi syntyäkin välillä. Ihan vaan vaihtelun vuoksi.

---------

Tänään on kuunneltu lisää Hectoria, c-kasettivarastosta löytyi myös Yhtenä iltana. Jostain syystä Minä olin hotelli tuntuu nyt kaikkein ajankohtaisimmalta viisulta. "Huoneet jäävät tyhjilleen, pyörät ruostuu sateeseen." Tulisipa se syksyn tuuli ja siivoaisi sieluni lisäksi jälleen yhden jakamattoman kuolinpesän nurkat.

Toiveuusinta: kesälomaraportointia

Pitäisikö huolestua, jos kolmekymppinen sinkkunainen pitää kuusikymppistä leskiäitiä parhaana seurana? Ei ehkä kuitenkaan.

Äitin jälkeen toiseksi parhaana seurana toimi naapurin Villi Luontokappale.



Mökillä oli kivaa. Saunottiin, uitiin. Uitiin ja saunottiin lisää. Paistettiin makkaraa. Keitettiin uusia perunoita. Makuupussissa nukutti hyvin kokonaista 11 tuntia. Oli hyvä huomata, että viime vuosina harppauksin edenneestä urbanisoitumisestani huolimatta saunan kiuas syttyy edelleen yhdellä tulitikulla. 80-luvulla hankitut soutamis- ja huopaamistaidot olivat sen sijaan pahasti ruosteessa, mutta jos nauru pidentää ikää, Laurakaisa ja sen äiti ovat ilonanne vielä pitkään. Lanseerattiin lisäksi uusi käsite, ökymehu. Se on sitä Valion kolmen tai viiden hedelmän, mitä myydään maitojen vieressä ja mikä maksaa tuplasti muuhun mehuun verrattuna. Ja järvestä ylös kiivettyäni astuin kusiaispesään. Kirvelevä harha-askel.

Vaan Saimaa, se se on kyllä illalla kauneimmillaan.



---------

Tänäänkin soi c-kasettivarastosta löytynyt helmi, Hectorin Varjot ja lakanat. "Jos sä tahdot niin - olen virhe joita tapahtuu." Kai se niinkin voisi olla.

Suuri Kaukasuksen kiertomatka, osa 2

Pidän aina lupaukseni, ennemmin tai myöhemmin. Tässä siis jatkoa matkakertomukselle.

Yksi turistisunnuntai ja kaksi hektistä työpäivää Armeniaa olivat riittävästi. Kolmannen päivän aamuna lähdimme ylittämään Kaukasusvuoristoa suuntana Georgia ja Tbilisi. Olimme tosin joutuneet jo Jerevanissa toistelemaan melko kiivaasti lausetta "I am mentally in Georgia", kiitos jälleen yhden eskaloituneen konfliktin alueella. Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää esimerkiksi Wikipediasta. Käytännössä Georgiaan meno ei jännittänyt koska Tbilisissä arveltiin elämän jatkuvan perin rauhallisena. Lievää jännitystä kuitenkin aiheutti se, mihin suuntaan Kodorin tilanne alkaa kehittyä. Kaukasus on monessakin mielessä ruutitynnyri ja pienikin poksahdus väärässä paikassa väärään aikaan voi aiheuttaa ketjureaktion, joka voisi lennättää ilmaan muutakin kuin yhden kaasuputken talvipakkasilla. (Kuten siis kävi viime talvena Georgian ja Venäjän rajalla, toim. huom. Lämpötilaennätys tbilisiläisessä kerrostalohuoneistossa oli tämän maailmanpoliittisen pikku insidentin jälkeen tekemäni empiirisen tutkimuksen mukaan +7 astetta.)

Ensin oli kuitenkin päästävä vuorten ja rajan yli. Olisi reppureissaushenkistä ja muutenkin enemmän seikkailulta kuulostavaa maalailla tähän tuskan ja vaivojen täyttämiä kiipeilymuistoja, mutta tosiasiassa matka kesti vaivaiset 4,5 tuntia Euroopan komission delegaation ilmastoidussa nelivetomaasturissa istuen. Pissataukojakin pidettiin, ja tie oli Sevan-järvelle asti nelikaistainen motari. Siihen tosin EHKÄ vaikuttaa hieman se, että Armenian presidentti Robert Kocharianin kesäasunto sijaitsee Sevanin rannalla. Sevan-kuvaa voi ihastella toissapäiväisen tarinan yhteydessä.

Vuoristo näytti aika paljon Alpeilta, jopa siinä määrin, että aina kyliin tai pieniin kaupunkeihin tultaessa oli pienoinen järkytys kohdata romahtamaisillaan olevia elementtitaloja, sinne tänne vinksallaan olevia lautahökkeleitä, joita ihmsiasumuksiksi selvästi oli kuitenkin tarkoitus kutsua, sekä surullisia julkisten rakennusten raunioita, joita näkee kaikkialla entisen Suuren ja Mahtavan alueella. Parhaat päivänsä nähneen Volgan takakontista tapahtuvasta kananpoikakaupasta puhumattakaan. Edellinen kokemus tämänkaltaisesta maisemasta kun on ollut nimenomaan Alpeilla, ja pittoreskien ja idyllisten sveitsiläis- ja itävaltalaiskylien jälkeen armenialaiset ja georgialaiset variaatiot teemasta vaikuttivat lievästi sanottuna rähjäisille. Maisemat olivat hienot, silti, vaikka tuskin ne paikallisia asukkaita juurikaan lämmittävät ainakaan talvipakkasilla.

Tbilisissä tuntui kotiinpaluulle. Olen puolueellinen, vaikka ei pitäisi olla, ja tunnustan julkisesti, että rakastan sitä kaupunkia. Se on rähjäinen, kaunis, eurooppalainen, neuvostoliittolainen, romanttinen, hankala, paikoin vaarallinenkin, mutta katsokaa nyt tätäkin:





Eihän noihin parvekkeisiin voi olla hullaantumatta.

Mutta sommaren är kort, joten tää lähtis nyt mökille saunomaan. Ja jatkais raportointia taas joskus. Ehkä syksy tulee ja tuo pitkät sateiset illat mukanaan.

---------

Georgiassa soi itseoikeutetusti Katie Melua. Joka on oikeasti Katevan Batumista.

Lapsia ja lapsenmielisiä

Jotenkin tämä kesäloman raportoiminen tuntuu nyt olennaisemmalta kuin Kaukasuksen matkan. Patience, my tinsel angels.

Tänä iltana voisin kertoa vaikkapa lapsiperheen arjesta. Ei niin, että minä siitä jotain ymmärtäisin, olenpahan vain havainnoinut sellaista parin viime päivän aikana. Lapsia on hauska tarkastella. Tänään tapasin yhden Pesukarhu Peten, jolla oli koko ajan naama korvia myöten naurussa, sata lasissa ja melkoisen hieno seriffinhattu. Sekä hänen sisarensa, keikistelevän kestovaippamannekiinin. Tapasin myös heidän vanhempansa, ohimennen, elossa näyttivät olevan. Lupasin joku kaunis päivä mennä uudestaan heitä tapaamaan. "Joku KAUNIS päivä", vannotti Pesukarhu Pete vielä lähtiessäni, ja jäi pihalle vilkuttamaan seriffinhatussaan.

Eilen minulla oli audienssi Very Important Personin luokse, ja siinä samalla tapasin myös hänen isoveljensä. Tapasin myös näiden kahden vanhemmat, ne, joiden kanssa asuttiin allekkain opiskeluaikana ja viivästytettiin kaikkien opintoja unohtumalla päiväksi sokerinhakureissulle, uittamalla samaa teepussia säästösyistä vähintään kahdessa mukissa, vetämällä kesätöiden kunniaksi paperiliittolaiset perseet ja toteuttamalla kaikenlaista ystäyyttä, yhteistyötä ja avunantoa niin, että vaikka elämät ja tilanteet ja varsinkin elämäntilanteet ovat sittemmin kääntyneet päälaelleen ja muuttuneet hyvinkin erilaisiksi, ystävyys, yhteistyö ja avunanto säilyvät edelleen.

Very Important Personin isoveli on kohta neljä vee, ja antoi suvereenisti äitille ja kyläilevälle tätille ATK-opastusta. Ja kyllä meitä nolotti, kun ei ensin meinattu uskoa opastajaa, joka oli tietenkin oikeassa. Hilpeä pikkumies, joka illalla mökin grillikatoksessa kysyi kuiskaten, haluanko kuulla salaisuuden. Halusin, ja kuulin. En tietenkään voi paljastaa sitä tässä, koska se on salaisuus, mutta sen verran voin kertoa, että se liittyy tulevaisuudensuunnitelmiin ja metsäkoneeseen joka kaataa, katkoo ja karsii. Nykypäivän melkein-nelivuotiaat ovat aika nohevia ATK-asioissa ja joillakin heistä on myös varsin yksityiskohtaisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Mutta Very Important Person, rakas kummitytär, on jostain syystä kaikkein hauskin, kaunein, suloisin, veikein ja ihanin. Sillä on pieni nyrkki koko ajan rannetta myöten suussa, kohti taivasta sojottava punkkaritukka ja tarttuva nauru. Se on vielä ihan pieni, mutta kasvanut silti aina hirmuisesti viime tapaamisesta. Se on tullut kummiinsa ja nukkuu yönsä hyvin eikä se tykkää kun sen melkein-muttei-ihan-ulottuville ripustellaan kiinnostavia esineitä. Se on hauskin, kaunein, suloisin, veikein ja ihanin koska se on oma ihminen. Se on sitä, koska sen vanhemmat päättivät, että minä olen sille sopiva kummi - kaupunkilaistäti maalaistytölle, kosmopoliittikummitus jonka luokse se voidaan lähettää lappu kaulassa lentokoneessa heti kun se oppii vähän nykyistä enemmän puhumaan ja ehkä kävelemäänkin.

Osaisinpa olla sen suojana myrskyssä niin kauan, että sen omat juuret ovat tarpeeksi vahvat.

---------

Tänään on soinut Liisa Akimofin Ihan sama. Koska ajoin taas sen 35 kilometrin matkan edestakaisin ja niiden kilometrien aikana viihdytti c-kasettilaarista löytynyt Alkava pimeä vuodenaika. Aivan Sairaan Hyvä Levy. "Ihan sama se on mulle beibi, mitä sä teet" on aika zeniläinen suhtautumistapa. Esimerkiksi kaikkeen.

On vielä kesä mutta kohta on syksy

Ei vanhempia,
ei lapsia, ei paljon
rahaa. Ei yhtään
toivomusta; mutta en
minä kuollakaan tahdo.

Teiryú

---------

Tänä iltana soi tietysti CMX:n Elokuun kruunu. Koska joka elokuu on aina vähintään yksi sellainen kuutamoyö, jolloin se pitää kuunnella.

Omistuslomailua

Kesälomapäivissä on se sama huono puoli, mikä koko elämän päivissä yleensäkin. Vaikka kuinka yrittäisi ahnehtia, ne livahtavat silti sormien välistä. Vaikka heräisi kuinka aikaisin.

Olen tänään leikkinyt omistavaa luokkaa. Omistamistani asioista lukumääräisesti suurimpia ovat kirjat. Niitä on satoja, mikä on aivan liikaa, joten yritin lajitella niitä luopumistarkoituksessa. Loppujen lopuksi divaripinoon päätyi kaksi Wallander-dekkaria, jotka luultavasti käyn huomenna siirtämässä takaisin laatikkoon, jonka päällä lukee "suomenkielinen kaunokirjallisuus". Niitä laatikoita on puolet kahdestatoista. Tällä menolla voin perustaa oman kirjaston, minne tahansa joskus muutankin.

Omistamistani asioista ehdottomasti rahallisesti arvokkain ja eniten päänvaivaa aiheuttava on auto. Pesin sen tänään, ja imuroin sisältä, ja siirsin muun muassa jalkapallon, kuulosuojaimet, kaksi aurinkotuolia, lukuisia tyhjiä vissypulloja ja yhden henkarin pois auton sisuksista. Auton pitää olla kuin taksi, siellä ei saa olla mitään ylimääräistä. Näin isäni opetti. Valitettavasti perheen kuopus ei ole sisäistänyt asiaa aivan yhtä perinpohjaisesti kuin esikoinen. (Korvaukseksi kivusta ja särystä siirsin kaikki auton lattialta löytämäni kolikot, viitisen euroa, omaan taskuuni.)

Kävin myös syömässä mainiota sipulikeittoa. Ja illalla puutarhajuhlissa, jossa oli koiria, lapsia ja hyvää ruokaa ja juomaa. Mutta vaikka vielä olisi kesää jäljellä, ei lämpötila ole iltaisin ollenkaan keskikesään verrattava. Polvihousuissa paleli.



Harmittaa hitsisti, kun omat mökkikekkerit jäivät Kaukasuksen kiertomatkan takia väliin tänä vuonna. Pahoittelut vielä kerran asianosaisille. Pahoittelut myös Kaukasuksen kiertomatkaraportin viipymisestä. Kyllä se vielä jatkuu, älkää peljätkö. Seuraavassa osassa kertomus siitä, kuinka päädyin Sevan-järven rannalle ja ylitin vuoriston. Tässä valokuva esimaunomaisesti.



--------

Tänä iltana soi Maria McKeen Show Me Heaven. Koska löysin tänään c-kasettivarastoni ja sieltä mm. Days of Thunder -elokuvan soundtrackin. Ah ja voih.

Filantroopin aamuhetki

Tällainen lapsuudenkotilomailu on mukavaa, mutta varsin aamuheräämispainotteista. Eilen piti nousta vastaanottamaan äitin uutta kirjahyllyä vain hieman kukonlaulun jälkeen. Tänään heräsin kello 5.50 bussista myöhästyneen pikkuveljen hätäpuheluun. Isosiskojen ominaisuuksiin kuuluu se, että niillä on taito vyöttää kupeensa ja hypätä autoon minä vuorokaudenaikana tahansa. Nopeaa ja tehokasta kuljetuspalvelua parisuhdeneuvonnalla, olkaa hyvä.

Näin aikaisin aamulla ei vielä haise savu. Eikä tuntunut enää alku- vaan loppukesältä kun kuulas aamuilma kipristeli sandaalivarpaita.

---------

Tänä aamuna soi autoradiossa Robin Williamsin Feel. Niin kai jokainen meistä.

Vieraileva tähti

Tänä iltana blogissani pääsee ääneen vieraileva kirjoittaja. Pyydän suhtautumaan häneen lempeästi ja kärsivällisesti, sillä hän on vielä kovin nuori ja hänen tekstinsäkin kliseiden täplittämä raakile. Raakile hän on vielä itsekin, mutta kovin vakavissaan silti. Hän astuu esiin vain tänään, sillä häntä ei enää ole.

"Tässä kaupungissa sataa aina, ja aina on niin kovin kylmä. Minä kuljen joenrantaa pitkin, tuuli puhaltaa vastaan ja pakottaa minut painamaan pääni alas. Joki on vihaisen harmaa kuten taivaskin, koko maailma on tasaisen synkkä ja harmaa. Minun pieni maailmani, jonka halki joki virtaa päivästä toiseen, vuodesta toiseen, muuttumattomana. Aina vain eteenpäin.

Minä olen kiinni tässä kaupungissa liian vahvoin sitein, teen asioita joita en halua tehdä, olen puettuna vaatteisiin joita en tahdo kantaa. Minun täytyy kuunnella samoja rikkonaisia säveliä loputtomiin ja istua hiljaa vaikka haluaisin huutaa tuskani ulos. Minä tahdon paeta mutta en voi, en vielä tänään.

Astun sisään lasiseen palatsiin jossa kaupungin lapset istuvat aamupäivästä linja-auton lähtöön ja tuijottavat toistensa ohi alistettuina, toivonsa menettäneinä. Kohtaloonsa tyytyneet pojat ja tyttäret jotka ovat kyllästyneet etsimään mitään unohduksesta haettua lohtua suurempaa. Minun katseeni harhailee käytävällä kunnes löydän sen, mitä tulin etsimään. Sinitukkainen poika tuijottaa kahvikuppiinsa joka on ollut tyhjä jo kauan, nostaa katseensa kun kuljen ohi ja hymyilee sekunnin sadasosan verran. Minä tihennän askeleitani ja kävelen ulos, tämän päivän osalta on kaikki jo ohi. Tuuli on kylmä ja armoton mutta muisto hymynhäivähdyksestä lämmittää ja jaksan kulkea pitkän matkan kotiin.

Ilta pimenee täällä jo ennen auringonnousua ja minä sytytän kynttilän kesälle, katoan omien ajatusteni labyrinttiin ja unohdan, että paperiseinien ulkopuolella on olemassa se masentava ja epäystävällinen jota kutsutaan todellisuudeksi. Unelmissa kaikki on onnellista ja kaunista, vain unelmissa. Tänään pääsen pakoon derivaattaa ja ruotsin kielen passiivia, Ranskan vallankumousta ja etiikan peruskäsitteitä, hiivin seinänvieriä pitkin ja piiloudun siniseen hämärään. Minä pystyn olemaa poissa vain korvalappustereioiden paristojen salliman ajan, musiikki rakentaa ympärilleni jyskyttävän, mielettömän suojamuurin jonka läpi ei kukaan pääse. En edes minä itse.

Minä. Suuri ja pieni, vahva ja heikko, voittaja ja häviäjä. Minä rakastun unelmaan ja kieltäydyn uskomasta, ettei elämä voi olla melroseplacea, minä irvistän katkerasti mutta väitän hymyileväni, yritän ilman sanoja kertoa kaikille etten minä oikeasti jaksa eikä kukaan tietenkään ymmärrä. Minä karkotan ihmiset pois luotani ja itken kun olen yksin, ikävöin sellaista mitä ei ole olemassakaan ja voimattomana taon päätäni seinään yhä uudestaan. Minä tiedän kaiken enkä ymmärrä mistään mitään, välitän ihmisistä jotka eivät välitä ja kuljen loputtomalta tuntuvaa Via Dolorosaani tietämättömänä siitä, mitä huominen paiskaa vasten kasvoja. Eilen olin vielä lapsi, huomenna aikuinen ja ylihuomenna jo kuollut. Mitä minä olen tänään? Kukaan ei kerro.

Leijailen jossakin kaukana kunnes aika vetää minut takaisin ja pakottaa uuteen päivään. Aurinko ei paista tänäänkään. Katson jokea ja harmaata kaupunkia ja tiedän lähteväni pian. Täällä ei ole minulle mitään, täällä minä en ole mitään. Tahdon jättää kaiken tänne, itsenikin, ja juosta pois, juosta niin kauas kuin jaksan. Ehkä kohtaan vain saman arjen ja todellisuuden, ehkä en löydä sitä mitä lähdin etsimään, ehkä tulen pettymään maailmaan. Silti minun täytyy lähteä. Minä jaksan vielä uskoa että jossakin on paikka minullekin, jossakin paistaa aurinko eikä tuuli pakota katsetta maaahan. Minä aion löytää sen paikan, ja sitä ennen aion löytää itseni. Minä aion elää, pelkkä olemassaolo ei riitä, minä tahdon olla onnellinen.

Avaan taas oven kylmään harmauteen ja kuljen joen rantaan. Nauran tuulelle, se ei voi minua alistaa. Nauran kaupungille ja joelle, ne eivät saa minua otteeseensa. Kuljen lasisen palatsin läpi ja irvistän sinitukkaiselle pojalle joka ei hymyile tänään, katson säälien kaupungin lapsia jotka ovat jo menettäneet kaiken sen, mitä eivät koskaan edes tienneet omistaneensa. He jäävät tänne kun minä lähden, eivätkä he kaipaa minua takaisin. Minäkään en tule ikävöimään heitä, en mitään tässä kaupungissa.

Ehkä kevät joskus saapuu tännekin ja herättää lasipalatsin lapset, maalaa taivaan siniseksi ja kesyttää tuulen. Ehkä aurinko joskus paistaa täälläkin, mutta minä olen silloin jo mennyt."

Jotkut asiat muuttuvat, kun vanhenee. Joskus sitä kuvittelee viisastuneensa, kunnes huomaa joidenkin asioiden pysyvän ennallaan vuosista huolimatta. Ei kai ihmisen perusluonne enää lukion tokaluokan kevään jälkeen niin suuresti muutu, sillä niinkuin Sonja O. toteaa, "Ja sitten minä pakenin, sillä pako on minulle aina ollu jotenkin identtinen sana vapauden kanssa. Pako on minun vapauteni, ilkeästi kirskahtava takaportti on minulle vapaudenportti."

---------

Tänä iltana soi Blackin Wonderful life.

"Ja ilta tulee,
sydämeni lävitse
käy syksyn tuuli,
viiriäisten valitus
kentillä nuoruuteni."

-Shunzei-

Suvun vanhin

Suruviesti savunhajuiseen aamuun. Yksi elämä, jo kauan sitten ulkoiset tunnusmerkkinsä menettänyt, kohautti hiljaa olkapäitään, totesi saaneensa tarpeeksi ja poistui ilman sen kummempaa meteliä takavasemmalle. Äiti sytytti kynttilän, pikkuveli jatkoi yövuoroa, minä haukottelin ja käänsin kylkeä.

Jos minun tänään pitäisi antaa sijoitusneuvontaa, neuvoisin sijoittamaan läheisten ihmisten lähellä pitämiseen. Neuvoisin elämään niin, että oma kuolema koskettaisi ja tuntuisi menetyksenä edes muutaman kanssaihmisen sydänalassa. En siksi, että siitä olisi iloa tai hyötyä kenellekään, ei toki enää siinä vaiheessa. Yksinomaan siksi, että sellainen kertoo minun mittapuuni mukaan hyvin eletystä elämästä. Ei vieraan ihmisen poismeno voi koskettaa. Ja läheinen ihminen, kirkkoherranvirastosta saatavan virkatodistuksen mukaankin läheinen, voi olla täysin vieras. Se on surullista, ja toisaalta ei, koska ei vieraiden ihmisten elämissä tai kuolemissa ole mitään suurempaa surua tai iloa herättävää. Se kertoo ehkä yksinomaan siitä, että jossain kohtaa joku on mennyt pieleen ja sillä tavalla rikki, ettei korjaamiseen ole riittänyt aikaa, voimia eikä mielenkiintoa. Ja niin sitten vain kävi, että yhdestä tuli kahdelle vieras, niin vieras, ettei edes velvollisuudentunto riittänyt sitä vierautta läheisyydeksi muuttamaan.

Jokaisessa meissä kohtaa kaksi sukua, kaksi erilaista linjaa. Minusta tuli viime yönä toisen sukuni vanhin. Minun edelläni ei ole enää ketään, minun jäljessäni ei tule vielä kukaan. Surullinen ajatus sekin. Melkein kuin olisi yksin.

---------

Tänä aamuna soi Edu Kettusen Retki merenrantaan.

"Isä jäi puuksi merenrantaan
meren raivopäisen rantaan
Isä jähmettyi ja juuttui
kunnes tuuleksi muuttui.
Minä perin kartanot ja kunnaat
perin joen kuivan uoman
Ja pian kunniaani kuivun - minäkin."

Kesälomapäivä, numero yksi

Tiedäntiedäntiedän. Kaukasus-raportoinnin jatkoa odotetaan siellä sun täällä kuin kuuta nousevaa. Malttakaa, sielut, aikamme on kallis. Kyllä se jatkuu. Ehkä jo huomenna.

Nyt aion kuitenkin raportoida ensimmäisestä kesälomapäivästäni. Se oli hyvä päivä. Tulin junalla lapsuusmaisemiin enkä joutunut lasten leikkipaikan välittömään läheisyyteen. (Yleensä aina joudun, ja mitä enemmän haluaisin nukkua/lukea/kirjoittaa rauhassa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä matkustavat lapset ovat kovaäänisiä häirikköriiviöitä jotka paiskovat eväitä, leluja ja toisiaan ympäri vaunuosastoa.) Eteläkarjalainen kesälomasää oli täydellisen miellyttävä Kaukasuksen paahteen jälkeen. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa jalkahoidossa ja käytin tammikuussa synttärilahjaksi saamani lahjakortin vain 7 vuorokautta sen voimassaolon päättymisen jälkeen. (Jalkahoito oli siedettävää, vaikka en siedäkään kynsilakkaa varpaankynsissä. Yäk.) Ostin kengät 12,90 eurolla ja venäläinen myyjä luuli minua maannaisekseen ja suostui kommunikoimaan kanssani ainoastaan äidinkielellään. Tervetuloa itärajalle. Jonkinlaisena meriittinä voitaneen pitää sitä, että hän oli ostotapahtuman loppuun asti siinä vakaassa uskossa, että minä todella OLEN venäläinen. (Ostin myös täysin tarpeettomat valkoiset verkkarit, eri kaupasta tosin, ja eksoottisesti suomen kielellä.) Söin hyvän savulohta, perunoita ja porkkanamuhennosta sekä köyhiä ritareita -illallisen ja kuuntelin samalla sijoitusneuvontaluentoa. (Eilen annoin itse ad hoc -sijoitusneuvontaa, jonka allekirjoitan edelleen tämäniltaisen ja varsin asiantuntevan sijoitusneuvontaluennon jälkeenkin. Ts. miksi jättää törsäämättä tänään kun huomenna voit olla kuollut.) Päätin jättää edelleen omistusasunnon ostamatta. Illan päätteeksi massamurhasimme muurahaisia koko suvun voimin, koska ne meinasivat pistellä suihinsa erään omistusasunnon.

Nyt on saunan jälkeinen raukeus ja miellyttävä tietoisuus edessä olevista lomaviikoista. Siis kyl tää elämä on joskus NIIN siistii.

---------

Tänään soi sisäänrakennetuissa korvalappustereoissa Jaakko Tepon Tuupovaaran yössä. Terveisiä murteellisten laulujen maasta, vaimitensenytoli.

Suuri Kaukasuksen kiertomatka, osa 1

Työpaikkani hyviin puoliin kuuluu se, että aika ajoin löydän itseni tekemästä matkavalmisteluja erääseen hyvin kummalliseen maailmankolkkaan. Tämä piskuinen, vuorten, Mustanmeren ja Kaspianmeren (joka kuulemma on oikeasti järvi, mutta kieltäydyn sitkeästi uskomasta moista harhakuvitelmaa, vaikka sen esittäisi minkälainen seilori…) rajaama kolmen maan, kymmenien etnisten ryhmien, jäätyneiden konfliktien, kansainvälisen rikollisuuden, tajuttoman köyhyyden, öljybuumin, EU-integraation, neukkumenneisyyden, korruption ja vieraanvaraisuuden kaoottinen sekamelska on nimeltään Etelä-Kaukasus.

Ensimmäinen etappi oli tällä kertaa Jerevan. Siellä oli ennen muuta kuuma, jatkuvasti 40-45 astetta kuivalla, vuorten ympäröimällä ylängöllä. Ilmastoiduista tiloista ulos astuminen aiheutti väistämättä halolla päähän –efektin: helle kirjaimellisesti tainnutti. Ohutpohjaisissa sandaaleissa ei voinut jäädä seisoskelemaan aurinkoon, koska jalkapohjia poltti. Ainoa järkevä ajankohta ulkona liikkumiseen oli klo 22 jälkeen, jolloin ilma muuttui siedettävän lämpimäksi ja yleensä alkoi myös tuulla. Toisaalta työperäinen minuuttiaikataulu ei juuri muuta olisi sallinutkaan.

Armeniaan matkustamista kannattaa välttää heinäkuun kolmantena sunnuntaina, koska silloin siellä vietetään hassunhauskaa juhlaa nimeltä Vardavar. Juhlalla lienee jonkinlaiset kristilliset alkujuuret, mutta suurempaa symboliikkaa noudattamatta sen ainoa näkyvä viettotapa on kaataa ämpäritolkulla vettä viattomien ohikulkijoiden niskaan. Olin kuullut tästä juhlasta saapumisiltana, mutta unohdin koko jutun ja lähdin sunnuntaiaamuna kaikessa rauhassa pahaa-aavistamattomalle aamukävelylle. Ensimmäisen kadunkulman ympäri kierrettyäni sain niskaani ämpärillisen, siis täyden ämpärillisen, kylmää vettä. Ja hyväntahtoisen selityksen kaupan päälle: juhla on juhla, eikä kenenkään sovi kimpaantua kastumisesta, ei varsinkaan hampaitaan kiristelevän ulkomaalaisen. Sama toistui vielä kahteen kertaan kunnes pakenin hotellin suojiin. Myöhemmin päivällä todistin muun muassa sitä, kuinka avoimesta Mersun ikkunasta kipattiin sisälle autoon saavillinen vettä. Hilpeää, varmasti myös auton omistajan mielestä.

Ehdin sentään olemaan sen verran turisti kaiken Euroopan unionin naapuruuspolitiikan ja paikallisen yhteistyön määrärahahallinnoinnin sun muun sotkun keskellä, että kävin Etchmiadzinissa ja Geghartin luostarissa. Etchmiadzin on Armenian kirkon Vatikaani, jossa Harry Potter –klubilaisten näköiset munkit ja itse Katolikos pitävät majaansa. Turistirysäksi siellä oli vaikuttavan rauhallista ja hiljaista. Armenian kirkosta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin sen vuosisatoja vanha kirkkolauluperinne on hieno.

Geghart puolestaan oli juuri se kuva, joka minulla Armeniasta olikin:



Sininen taivas. Vuoret. Vuosisatoja niiden sylissä uinunut luostari. Lukekaa Andreï Makinen Idän sielunmessu, hyvät ihmiset, niin ymmärrätte kuinka kaunis vuoristo Kaukasus on, ja kuinka julmaa siellä eläneiden ja edelleen elävien ihmisten elämä.

Muita mieleen jääneitä hetkiä: kuusikymppisen armenialaisen ihmisoikeusmummon omasta sormestaan lahjoittama sormus, jossa on musta kivi. Matkamuistomyymälä-ravintolassa dudukin ääntä ihastelevalle turistille sanottu toteamus: ääni on surullinen kuin meidän elämämme täällä. Kummallinen maa, josta suunnilleen kaikki kynnelle kykenevät haluavat muuttaa pois.

---------

Armeniassa soi duduk. Tai Charles Aznavour, tai Cher, tai System Of A Down. Diasporasta on moneksi.

Superpallopäivä

Päivän miinus: On ihan käsittämättömän mänttiä olla jatkuvasti kipeä.

Päivän plus: Sain peilipallon. Übercoolia.



---------

Tänään soi Jose Gonzalezin Heartbeats. Koska olen niin lapsenmielisen herkkäsieluinen ja viattoman naiivi, että liikutun ylikansallisen elektroniikkakorporaation mainosvideosta.

Vähemmän kunniakas kotiinpaluu

Rakas blogini,

ja sen vielä rakkaammat lukijat. Pahoitteluni, että edellisen epäihmissuhdepurkauksen jälkeen tornikamari on pysynyt vaiti tänne asti. Siihen on hyvä syy ja lupaan, että tulen vielä kertomaan miksi niskaani heitettiin kolme ämpärillistä vettä keskellä kirkasta päivää keskellä Jerevania, miltä mantelit maistuvat kun niitä syö suoraan puusta, millaista oli tavata puolet Georgian valtionhallinnosta keskellä Kodorin solan kriisiä ja miten nukutti nähdäkseni neljälle hengelle suunnitellussa Marriott-sängyssä Rustavelin varrella. Ja vielä paljon muuta.

Mutta tänään kerron vain sen, että kotiin on ihana tulla huolimatta siitä, että kukaan ei ole lentoasemalla vastassa. Ja huolimatta siitä, että sekä Moskovan välilaskun että Helsinki-Vantaalle laskeutumisen aikana tuntui siltä, että poloinen ja paljon kärsinyt pääkoppani räjähtää tuusan nuuskaksi. Siihen sentään löytyi selitys: määrittelemätön välikorvan tulehdus. On kohtalon ivaa, että sairastan tänä vuonna ilmeisesti kaikki ne lastentaudit, jotka jätin lapsena sairastamatta. Seuraavana lienee sikotauti. Sitä ehkä seuraa murrosikä.

On myös kohtalon ivaa, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä sairastun määrittelemättömään korvatulehdukseen. Minä, joka kaikesta huolimatta haluan aina määritellä aivan kaiken.

Nyt menen toipumaan jet lagista, univelasta ja korvatulehduksesta. Malttakaa hetki niin saatte vuosisadan matkakertomuksen luettavaksenne.

---------

Tänään soi Zen Cafén Rakastele mua. Syyllinen ilmoittautukoon välittömästi.