Vieraileva tähti

Tänä iltana blogissani pääsee ääneen vieraileva kirjoittaja. Pyydän suhtautumaan häneen lempeästi ja kärsivällisesti, sillä hän on vielä kovin nuori ja hänen tekstinsäkin kliseiden täplittämä raakile. Raakile hän on vielä itsekin, mutta kovin vakavissaan silti. Hän astuu esiin vain tänään, sillä häntä ei enää ole.

"Tässä kaupungissa sataa aina, ja aina on niin kovin kylmä. Minä kuljen joenrantaa pitkin, tuuli puhaltaa vastaan ja pakottaa minut painamaan pääni alas. Joki on vihaisen harmaa kuten taivaskin, koko maailma on tasaisen synkkä ja harmaa. Minun pieni maailmani, jonka halki joki virtaa päivästä toiseen, vuodesta toiseen, muuttumattomana. Aina vain eteenpäin.

Minä olen kiinni tässä kaupungissa liian vahvoin sitein, teen asioita joita en halua tehdä, olen puettuna vaatteisiin joita en tahdo kantaa. Minun täytyy kuunnella samoja rikkonaisia säveliä loputtomiin ja istua hiljaa vaikka haluaisin huutaa tuskani ulos. Minä tahdon paeta mutta en voi, en vielä tänään.

Astun sisään lasiseen palatsiin jossa kaupungin lapset istuvat aamupäivästä linja-auton lähtöön ja tuijottavat toistensa ohi alistettuina, toivonsa menettäneinä. Kohtaloonsa tyytyneet pojat ja tyttäret jotka ovat kyllästyneet etsimään mitään unohduksesta haettua lohtua suurempaa. Minun katseeni harhailee käytävällä kunnes löydän sen, mitä tulin etsimään. Sinitukkainen poika tuijottaa kahvikuppiinsa joka on ollut tyhjä jo kauan, nostaa katseensa kun kuljen ohi ja hymyilee sekunnin sadasosan verran. Minä tihennän askeleitani ja kävelen ulos, tämän päivän osalta on kaikki jo ohi. Tuuli on kylmä ja armoton mutta muisto hymynhäivähdyksestä lämmittää ja jaksan kulkea pitkän matkan kotiin.

Ilta pimenee täällä jo ennen auringonnousua ja minä sytytän kynttilän kesälle, katoan omien ajatusteni labyrinttiin ja unohdan, että paperiseinien ulkopuolella on olemassa se masentava ja epäystävällinen jota kutsutaan todellisuudeksi. Unelmissa kaikki on onnellista ja kaunista, vain unelmissa. Tänään pääsen pakoon derivaattaa ja ruotsin kielen passiivia, Ranskan vallankumousta ja etiikan peruskäsitteitä, hiivin seinänvieriä pitkin ja piiloudun siniseen hämärään. Minä pystyn olemaa poissa vain korvalappustereioiden paristojen salliman ajan, musiikki rakentaa ympärilleni jyskyttävän, mielettömän suojamuurin jonka läpi ei kukaan pääse. En edes minä itse.

Minä. Suuri ja pieni, vahva ja heikko, voittaja ja häviäjä. Minä rakastun unelmaan ja kieltäydyn uskomasta, ettei elämä voi olla melroseplacea, minä irvistän katkerasti mutta väitän hymyileväni, yritän ilman sanoja kertoa kaikille etten minä oikeasti jaksa eikä kukaan tietenkään ymmärrä. Minä karkotan ihmiset pois luotani ja itken kun olen yksin, ikävöin sellaista mitä ei ole olemassakaan ja voimattomana taon päätäni seinään yhä uudestaan. Minä tiedän kaiken enkä ymmärrä mistään mitään, välitän ihmisistä jotka eivät välitä ja kuljen loputtomalta tuntuvaa Via Dolorosaani tietämättömänä siitä, mitä huominen paiskaa vasten kasvoja. Eilen olin vielä lapsi, huomenna aikuinen ja ylihuomenna jo kuollut. Mitä minä olen tänään? Kukaan ei kerro.

Leijailen jossakin kaukana kunnes aika vetää minut takaisin ja pakottaa uuteen päivään. Aurinko ei paista tänäänkään. Katson jokea ja harmaata kaupunkia ja tiedän lähteväni pian. Täällä ei ole minulle mitään, täällä minä en ole mitään. Tahdon jättää kaiken tänne, itsenikin, ja juosta pois, juosta niin kauas kuin jaksan. Ehkä kohtaan vain saman arjen ja todellisuuden, ehkä en löydä sitä mitä lähdin etsimään, ehkä tulen pettymään maailmaan. Silti minun täytyy lähteä. Minä jaksan vielä uskoa että jossakin on paikka minullekin, jossakin paistaa aurinko eikä tuuli pakota katsetta maaahan. Minä aion löytää sen paikan, ja sitä ennen aion löytää itseni. Minä aion elää, pelkkä olemassaolo ei riitä, minä tahdon olla onnellinen.

Avaan taas oven kylmään harmauteen ja kuljen joen rantaan. Nauran tuulelle, se ei voi minua alistaa. Nauran kaupungille ja joelle, ne eivät saa minua otteeseensa. Kuljen lasisen palatsin läpi ja irvistän sinitukkaiselle pojalle joka ei hymyile tänään, katson säälien kaupungin lapsia jotka ovat jo menettäneet kaiken sen, mitä eivät koskaan edes tienneet omistaneensa. He jäävät tänne kun minä lähden, eivätkä he kaipaa minua takaisin. Minäkään en tule ikävöimään heitä, en mitään tässä kaupungissa.

Ehkä kevät joskus saapuu tännekin ja herättää lasipalatsin lapset, maalaa taivaan siniseksi ja kesyttää tuulen. Ehkä aurinko joskus paistaa täälläkin, mutta minä olen silloin jo mennyt."

Jotkut asiat muuttuvat, kun vanhenee. Joskus sitä kuvittelee viisastuneensa, kunnes huomaa joidenkin asioiden pysyvän ennallaan vuosista huolimatta. Ei kai ihmisen perusluonne enää lukion tokaluokan kevään jälkeen niin suuresti muutu, sillä niinkuin Sonja O. toteaa, "Ja sitten minä pakenin, sillä pako on minulle aina ollu jotenkin identtinen sana vapauden kanssa. Pako on minun vapauteni, ilkeästi kirskahtava takaportti on minulle vapaudenportti."

---------

Tänä iltana soi Blackin Wonderful life.

"Ja ilta tulee,
sydämeni lävitse
käy syksyn tuuli,
viiriäisten valitus
kentillä nuoruuteni."

-Shunzei-