Suuri Kaukasuksen kiertomatka, osa 1

Työpaikkani hyviin puoliin kuuluu se, että aika ajoin löydän itseni tekemästä matkavalmisteluja erääseen hyvin kummalliseen maailmankolkkaan. Tämä piskuinen, vuorten, Mustanmeren ja Kaspianmeren (joka kuulemma on oikeasti järvi, mutta kieltäydyn sitkeästi uskomasta moista harhakuvitelmaa, vaikka sen esittäisi minkälainen seilori…) rajaama kolmen maan, kymmenien etnisten ryhmien, jäätyneiden konfliktien, kansainvälisen rikollisuuden, tajuttoman köyhyyden, öljybuumin, EU-integraation, neukkumenneisyyden, korruption ja vieraanvaraisuuden kaoottinen sekamelska on nimeltään Etelä-Kaukasus.

Ensimmäinen etappi oli tällä kertaa Jerevan. Siellä oli ennen muuta kuuma, jatkuvasti 40-45 astetta kuivalla, vuorten ympäröimällä ylängöllä. Ilmastoiduista tiloista ulos astuminen aiheutti väistämättä halolla päähän –efektin: helle kirjaimellisesti tainnutti. Ohutpohjaisissa sandaaleissa ei voinut jäädä seisoskelemaan aurinkoon, koska jalkapohjia poltti. Ainoa järkevä ajankohta ulkona liikkumiseen oli klo 22 jälkeen, jolloin ilma muuttui siedettävän lämpimäksi ja yleensä alkoi myös tuulla. Toisaalta työperäinen minuuttiaikataulu ei juuri muuta olisi sallinutkaan.

Armeniaan matkustamista kannattaa välttää heinäkuun kolmantena sunnuntaina, koska silloin siellä vietetään hassunhauskaa juhlaa nimeltä Vardavar. Juhlalla lienee jonkinlaiset kristilliset alkujuuret, mutta suurempaa symboliikkaa noudattamatta sen ainoa näkyvä viettotapa on kaataa ämpäritolkulla vettä viattomien ohikulkijoiden niskaan. Olin kuullut tästä juhlasta saapumisiltana, mutta unohdin koko jutun ja lähdin sunnuntaiaamuna kaikessa rauhassa pahaa-aavistamattomalle aamukävelylle. Ensimmäisen kadunkulman ympäri kierrettyäni sain niskaani ämpärillisen, siis täyden ämpärillisen, kylmää vettä. Ja hyväntahtoisen selityksen kaupan päälle: juhla on juhla, eikä kenenkään sovi kimpaantua kastumisesta, ei varsinkaan hampaitaan kiristelevän ulkomaalaisen. Sama toistui vielä kahteen kertaan kunnes pakenin hotellin suojiin. Myöhemmin päivällä todistin muun muassa sitä, kuinka avoimesta Mersun ikkunasta kipattiin sisälle autoon saavillinen vettä. Hilpeää, varmasti myös auton omistajan mielestä.

Ehdin sentään olemaan sen verran turisti kaiken Euroopan unionin naapuruuspolitiikan ja paikallisen yhteistyön määrärahahallinnoinnin sun muun sotkun keskellä, että kävin Etchmiadzinissa ja Geghartin luostarissa. Etchmiadzin on Armenian kirkon Vatikaani, jossa Harry Potter –klubilaisten näköiset munkit ja itse Katolikos pitävät majaansa. Turistirysäksi siellä oli vaikuttavan rauhallista ja hiljaista. Armenian kirkosta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin sen vuosisatoja vanha kirkkolauluperinne on hieno.

Geghart puolestaan oli juuri se kuva, joka minulla Armeniasta olikin:



Sininen taivas. Vuoret. Vuosisatoja niiden sylissä uinunut luostari. Lukekaa Andreï Makinen Idän sielunmessu, hyvät ihmiset, niin ymmärrätte kuinka kaunis vuoristo Kaukasus on, ja kuinka julmaa siellä eläneiden ja edelleen elävien ihmisten elämä.

Muita mieleen jääneitä hetkiä: kuusikymppisen armenialaisen ihmisoikeusmummon omasta sormestaan lahjoittama sormus, jossa on musta kivi. Matkamuistomyymälä-ravintolassa dudukin ääntä ihastelevalle turistille sanottu toteamus: ääni on surullinen kuin meidän elämämme täällä. Kummallinen maa, josta suunnilleen kaikki kynnelle kykenevät haluavat muuttaa pois.

---------

Armeniassa soi duduk. Tai Charles Aznavour, tai Cher, tai System Of A Down. Diasporasta on moneksi.