Suvun vanhin

Suruviesti savunhajuiseen aamuun. Yksi elämä, jo kauan sitten ulkoiset tunnusmerkkinsä menettänyt, kohautti hiljaa olkapäitään, totesi saaneensa tarpeeksi ja poistui ilman sen kummempaa meteliä takavasemmalle. Äiti sytytti kynttilän, pikkuveli jatkoi yövuoroa, minä haukottelin ja käänsin kylkeä.

Jos minun tänään pitäisi antaa sijoitusneuvontaa, neuvoisin sijoittamaan läheisten ihmisten lähellä pitämiseen. Neuvoisin elämään niin, että oma kuolema koskettaisi ja tuntuisi menetyksenä edes muutaman kanssaihmisen sydänalassa. En siksi, että siitä olisi iloa tai hyötyä kenellekään, ei toki enää siinä vaiheessa. Yksinomaan siksi, että sellainen kertoo minun mittapuuni mukaan hyvin eletystä elämästä. Ei vieraan ihmisen poismeno voi koskettaa. Ja läheinen ihminen, kirkkoherranvirastosta saatavan virkatodistuksen mukaankin läheinen, voi olla täysin vieras. Se on surullista, ja toisaalta ei, koska ei vieraiden ihmisten elämissä tai kuolemissa ole mitään suurempaa surua tai iloa herättävää. Se kertoo ehkä yksinomaan siitä, että jossain kohtaa joku on mennyt pieleen ja sillä tavalla rikki, ettei korjaamiseen ole riittänyt aikaa, voimia eikä mielenkiintoa. Ja niin sitten vain kävi, että yhdestä tuli kahdelle vieras, niin vieras, ettei edes velvollisuudentunto riittänyt sitä vierautta läheisyydeksi muuttamaan.

Jokaisessa meissä kohtaa kaksi sukua, kaksi erilaista linjaa. Minusta tuli viime yönä toisen sukuni vanhin. Minun edelläni ei ole enää ketään, minun jäljessäni ei tule vielä kukaan. Surullinen ajatus sekin. Melkein kuin olisi yksin.

---------

Tänä aamuna soi Edu Kettusen Retki merenrantaan.

"Isä jäi puuksi merenrantaan
meren raivopäisen rantaan
Isä jähmettyi ja juuttui
kunnes tuuleksi muuttui.
Minä perin kartanot ja kunnaat
perin joen kuivan uoman
Ja pian kunniaani kuivun - minäkin."