Maailmanlopun meininkiä

Minulla oli ennen sininen perässä vedettävä laukku, jonka azerbaidzhanilainen, Pietarissa suutarinverstasta pitävä setä oli useaan kertaan korjannut. Viimeistä edellisellä Tampereen matkalla sininen vetolaukku herätti niin suurta ärtymystä laukkua asemalta ja asemalle vetelevissä gentlemanneissa, että heitin sen Helsinkiin palattua roskikseen.

Ei olisi kannattanut.

Äiti osti reissussa rähjääntyneen sinisen laukun korvaajaksi viime joulukuussa punaisen, hienon, Samsonite-merkkisen perässä vedettävän laukun. Syntymäpäivälahjaksi. Olin siitä iloinen. Varsin kiivaasta matkustuksesta ja näin ollen perässä vetelystä laukku ei kuitenkaan tykännyt, vaan sen melko pehmeästä materiaalista valmistetut pyörät kuluivat ennätysajassa olemattomiin. Olemattomilla pyörillä varustettua laukkua ei voinut vetää perässä. Päätin siksi viedä laukun korjattavaksi.

Kävin ensin iloisin mielin luottolaukkukorjaamossani Makkaratalossa. Emme korjaa rengasrikkoja, sanoi luottolaukkukorjaaja, ja suositteli Museokadulla sijaitsevaa Samsoniten merkkihuoltoa. Lievästi ärtyneenä lähdin hinaaman laukkua Töölöön, vain huomatakseni, että perillesaapumisajankohtani osui keskelle merkkihuoltajan lounastaukoa. Ajattelin käyttää odotusajan hyödyksi lounastamalla. Helpommin sanottu kuin tehty: Töölössä ei ole ravintoloita. Lopulta löysin noin viiden korttelin päästä piskuisen kebab-paikan, jonka jono ymmärrettävästi muistutti osapuilleen sitä, jos Neuvostoliitossa olisi jonain kauniina päivänä kaupattu Leviksiä. Liityin nälänhätää kärsivien töölöläisten rintamaan ja noin puolen tunnin ja puolentoista Hesarin jälkeen sain eteeni kauan kaivatun ruoka-annoksen. Ei se ollut edes hyvää, mutta toisaalta, miksi suotta satsata laatuun jos nauttii monopoliasemasta ainoana töölöläisten ruokkijana. Jos haluaa kokemuksesta välttämättä jotain positiivista esille kaivella, oli Samsonite-huoltajan ruokatunti taatusti päättynyt kun hinauduin laukkuineni takaisin hänen ovensa taakse.

Astuin sisään, esittelin rengasrikon, katsoa tapitin huoltajaa toiveikkaasti. Tämä mumisi jotain hetkisestä ja katosi pienen, matkalaukkuja pullistelevan liikehuoneiston takaosassa roikkuvan verhon taakse, ylimmäisen laukunkorjaajan luo, kuten matalasta puheensorinasta ymmärsin. Hetkeä myöhemmin noviisihuoltaja sukelsi taas esiin ja totesi yksikantaan: "Emme korjaa. Ei saa varaosia."

Ilmeisesti tyrmistykseni oli kohtalaisen ilmeistä, koska hätäinen kimitykseni sai myös ylimmäisen laukunkorjaajan vääntäytymään verhon takaa yleisöpuolelle ja toteamaan, että muuten kyllä korjattaisiin, mutta kun Samsonite ei toimita varaosia näin vanhoihin malleihin. Asiaa oli heiltä tiedusteltu viimeiksi toissa viikolla. Sain tuohtumukseltani sen verran sanotuksi, että pyysin Samsoniten maahantuojan numeron, ja sen jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä hinaamaan laukkua takaisin työpaikalle, josta olin poistunut noin tunti ja 45 minuuttia aikaisemmin vakaana aikomuksenani hoitaa noin tunnin ruokatauon aikana sekä laukunkorjaus, lounastus että virallisten passikuvien ottaminen. Maahantuoja ei onnekseen vastannut puhelimeen, kun yritin häntä tavoitella, äiti sen sijaan vastasi, mikä oli onni onnettomuudessa, sillä muutoin olisin luultavasti potkinut jonkun viattoman ohikulkijamummon säpäleiksi kiukunpuuskassani.

Summa summarum: Samsonite valmistaa perässä vedettäviä laukkuja, joita ei voi vetää perässä, koska niiden pyörät eivät kestä sitä. Jos tästä huolimatta kuitenkin on niin typerä, että vetää laukkua perässään, täytyy varautua ostamaan uusi, yli sata euroa maksava laukku kerran neljässä kuukaudessa tai kenties vielä useammin, koska korjausmahdollisuutta viiden kuukauden ikäisille laukuille ei enää ole olemassa.

Joku voisi sanoa tätä kohtuullisen hyväksi bisnekseksi. Minä puolestani sanon, että maailma ei pelastu.

---------

Tänään soi YUP:n Tavaroiden taikamaailma. Mainioilla ostosvainioilla onni asustaa.