Olemisen sietämätön raskaus

Elämä on kovin ennalta-arvaamatonta. Vasta vähän aikaa sitten oli aika, jolloin olin vakavasti sitä mieltä, että onnellisena oleminen on helppoa.

Ei se ole. Elämä on sitä, että pimeässä hapuillessaan astuu lattialla olevien silmälasien päälle niin, että ne hajoavat ja saa kaupanpäälliseksi haavan jalkapohjaan.

Tänään en halua Moskovaan. Haluan omakotitalon ja omenapuun, tai omistusasunnon ainakin, työpaikan Helsingistä, kaksi kassajonossa kirkuvaa kakaraa ja jonkun, joka olisi sitä mieltä että niiden lasten äiti on sen elämän nainen.

Kunnes huomenna taas luultavasti haluan Moskovaan.

"Jos olisin onnellinen
olisi maailma toisenlainen paikka."

A.W. Yrjänä

---------

Nyt soi Liekin Korppi. Eikä koskaan.

Byrokraatin oivallus

Olen eilen kiteyttänyt Suomen EU-puheenjohtajuuskauden konkretian seuraavasti:

Suomen EU-puheenjohtajuudessa on kyse siitä, että minä teen viime tingassa, höseltäen ja kamalalla kiireellä sellaisia asioita, jotka jonkun direktiivin tai sopimuksen tai yleisen käytännön mukaan jonkun muun instanssin pitäisi hoitaa, mutta tämä instanssi ei niitä jostain syystä kuitenkaan hoida. Loppuisi jo tämä ralli, niin voisin alkaa taas tekemään töitäni alusta lähtien itse juuri niin aikataulutetusti, tehokkaasti ja hyvin kuin tapana on ollut ennen tätä rumbaa.

Hyviä asioita vihkosta:

- ystävälliset bussikuskit (heitäkin on!)
- yhdet tulossa olevat häät
- Moskovan palkka
- ajoittainen töissä päteminen

Huonoja asioita vihkon ulkopuolelta:

- tähän aikaan aamusta on jo pimeää.

---------

Tämän aamun biisi on Juice Leskisen Syys. Siinä kysytään muun muassa sitä, onko onnellisuus silkka mahdottomuus. On, kai.

Olosuhde

Tornikamarin akkunan alla ratikkakiskoilla suoritetaan jotain sellaista, mistä lähtee kova meteli ja kolina, ja minkä suorittaminen päiväsaikaan on mahdotonta. HKL pahoittelee. Minäkin pahoittelen, koska en saa kolinalta nukutuksi.

Joskus kun katson kaupungilla rattaissa istuvia lapsia, olen kateellinen. Haluaisin mukavaan pehmustettuun kärryyn istumaan, tarkkailemaan ympärillä vaihtuvia maisemia. Ehkä uhraten ajatuksen toisinaan sille, mihin seuraavaksi suunnataan, kuitenkin varmana siitä että rattaita ohjaa joku joka haluaa vain minun parastani ja päättää kyllä mielipidettäni sen suuremmin kyselemättä minun edukseni, mennäänkö seuraavasta risteyksestä oikealle vai vasemmalle vai kenties jatketaan suoraan.

Olen ollut ain hyvä sopeutumaan annettuihin olosuhteisiin. Ja vähintään yhtä huono luomaan itse omia olosuhteitani. Ei minulle tuota ongelmaa sovitella taulujani edellisten vuokralaisten valitsemille paikoille, mennä siihen kahvilaan mikä seuralaista eniten miellyttää tai vaihtaa kotikieli toiseen. Kunnes sitten lopulta aina saan tarpeekseni, teen vallankumouksen, siirrän nappulat alkuun ja nollaan tilanteen.

Jos tavoittelee elämässä onnellisuutta, kannattaa ehdottomasti pyrkiä evoluutiotyyppisempään asennoitumiseen. Revoluutio on pitemmän päälle aika raastavaa.

---------

Tänään soi Happoradion Ikävä ihollesi. Ja pelko pieluksella valvon yötäni pois.

Kaljaa ja cappuccinoa

Olin taas vaihteen vuoksi viikonlopun rakkaassa Pietarissa. Pikkubussilastillinen sekalaista ummikkoseurakuntaa matkaopastettavana on sellainen "ihan kiva" urakka normaalioloissakin, saati jos on edellisviikolla jäänyt mennen tullen elämä-nimisen jyrän alle. Kivaa oli, silti, kun muisti tilata riittävän usein kaljan ja cappuccinon. Pysyi mieliala kohdallaan ja vireystila korkealla.

Tänään päätin jatkaa viime viikolla alkanutta elämänhallintakampanjaani. Siitäkin huolimatta, etten usko elämän olevan hallittavissa. Otin yhden EU-puheenjohtajuusvihkon ja aloin kirjoittaa siihen asioita, jotka kaiken itkun ja hammastenkiristyksen keskellä kuitenkin tuottavat iloa. Vihkon etusivulla lukee nyt näin, mieleentulojärjestyksessä:

- lista
- Ulla
- Matti
- perunamuussi

Onhan sitä siinäkin. Ilonaiheita kerrakseen.

Illalla pidettiin länsimetrovaalivalvojaiset tomaatti-mozzarellasalaatin, Pirkka-pestopatongin ja granaattiomenoiden seurassa. Parhaat asiat ovat yksinkertaisia. Entinen anoppikin soitti.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Ei mun oo hyvä olla yksin. Koska ei mun oo.

Yngh

Voi helvetti sentään mikä viikko. Jos näitä tulee vielä lisää, en vastaa seurauksista.

---------

Tänään soi se kakofoninen ääni, mikä kuuluu kun sinfoniaorkesteri virittää itseään.

Back to basics

Ihmisenä oleminen toiselle ihmiselle on loppujen lopuksi aika helppoa.

Joskus siihen riittää se, että lupaa siirtää parikymmentä kilometriä väärään suuntaan sijaitsevan makuupussin lähemmäs omaa olinpaikkaa. Ja sitten hyppää sen makuupussin kanssa bussiin ja siirtää. Ja valitsee sen kahvilan, missä on mukavammat penkit, ja isoimman muffinssin ja tiramisupalan, ja katsoo nappisilmillä, ja lausuu aidolla länsimurteella Heli Laaksosen runon.

Ei sen enempää.

---------

Tänään soi CMX:n Ei yksikään. Koska ainakaan tämä ihmisten kuningas ei ole tunteidensa valtias.

PMS

Elämässäni on olemassa sellainenkin olennainen käsite kuin Lista. Lista on nimensä mukaisesti sähköpostilista, jonne on kerääntynyt erinäisten sattumien kautta joukko ihmisiä. Meitä yhdistää ennen muuta Pietari, sillä vaikka valtaosa meistä on jättänyt sen ainakin hetkellisesti taakseen, asuu se meissä edelleen.

Lista tarjoaa tietoa, lohtua, neuvoja ja huvitusta. Olkapäitä, komppaajia, symppaajia ja tsemppaajia. Hyvän syyn pitää breikki töissä, foorumin avautua työasioista, miesasioista, naisasioista, juoruilla, höpistä ja jupista. Listan arvovaltaisen asiantuntijaraadin arvioitavaksi voi alistaa niin laihdutusvinkit, uudet kampaukset, uudet ihmissuhdekandidaatit kuin urasuunnitelmatkin. Asiantuntemusta riittää, ja ainakin hyvää tarkoitusta.

Sukupuolijakaumamme on sen verran vääristynyt, että listan ainoa mieshenkilö saa välillä niskaansa kaikkien maailman miesten synnit ja pahat teot. Toisaalta hän saa myös sisäpiirin tietoa asioista, joista moni mieshenkilö ei tiedä hölkäsen pöläystä.

Tänään käsittelysä olivat muun muassa PMS, verotuksen epäreiluus ekspatriaatteja kohtaan sekä venäläiset maitotilat. Elämän koko kirjo.

---------

Tänään soi korvat, ja intialainen Värttinä. Kovaa ja korkealta.

Omituisten otusten kerho

Kävin tänään työpäivän jälkeen kaupungilla ostamassa yhden keikkalipun ja yhden teatterilipun. Olisin ostanut yhden junalipunkin, mutta kansainvälinen lipunmyynti oli jo mennyt kiinni. Kulttuurisyksy 2006 käynnistyy, joka tapauksessa.

Näin kaupunkikierrokseni aikana niin monta niin ihmeellistä ihmisolentoa, että välillä piti suorastaan nipistää itseään. Kummallisesti pukeutuvia ihmisiä. Kummalliset maskit naamassa kulkevia ihmisiä. Kummallisesti itsekseen puhuvia ihmisiä. Kummia seuralaistensa kanssa juttelevia ihmisiä. Ainakin kymmenen julkkista. Ihmeellisillä kulkuneuvoilla liikkuvia ihmisiä. Aika paljon ihan tavallisiakin ihmisiä, mutta kyllä nekin kaikki toisistaan jotenkin poikkesivat, paitsi yksi, jota luulin meidän työpaikan Anneliksi mutta ei se ollutkaan. Tismalleen saman näköinen kyllä.

Ja sitten vielä minä, kaikkien niiden ihmisten joukossa. Oma kaupunki tuntuu kipeän rakkaalta kun tietää, että sen on jättämässä taakseen.

---------

Levylautaselle on palannut Zen Cafén Stop ja kappale nimeltä Stop. Minä kyllä henkilökohtaisesti uskon enemmän siihen, että laukausta on turha pelätä sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa.

Päätös

Tyttäreni
ehkä tulin kasvattaneeksi sinusta paimentolaisen
valmiina lähtemään
ja pystyttämään leirisi
joksi riittää
vuode muutama kirja ja ihmishellyys

Miksi rakentaisit pysyvän talon
maailma on niin avara

Kyllikki Villa

En osaa sitä itse tuon paremmin sanoa.

Tornikamari muuttaa Moskovaan.

---------

Tänään soi PMMP:n Mummola. Koska en tiedä mitä maksaisi tasaisempi kyyti mutta omapa on syyni.

Pari kiveä lisää

Kiersin tänäkin aamuna saaren. Myötäpäivään, tällä kertaa. Kivi kiveltä, askel askeleelta. Jotenkin se filosofia miellyttää minua nyt kovin. Kivi kiveltä, askel askeleelta, jalan alle uutta sijaa etsien, revähtäneiden nivelsiteiden hahmossa esiintyvän kohtalon kanssa häpeilemättä flirttaillen.

Näin isän ja pienen tytön ja vielä pienemmän pojan lennättämässä leijaa syystuulessa sillä samalla paikalla, missä eräs toinen isä ja eräs toinen pieni tyttö ja eräs toinen vielä pienempi poika lennättivät leijaa joskus kauan sitten, jossain toisessa maailmassa. Syksyiset uimarannat ovat haikeimpia paikkoja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

Mutta se pieni poika, jonka toivotin tervetulleeksi juuri tähän maailmaan kolme viikkoa sitten, laskettiin eilen syliini ja kysyttiin, onko kummilapsikiintiöni jo täynnä. Very Important Personeita ei voi olla koskaan liikaa. Kummiksi pyytäminen tuntuu suurelta kunnialta jo pelkästään sen pienen ihmisentaimen vuoksi, tietysti. Mutta vieläkin suuremmaksi sen tekee ajatus siitä, että joku sellainen, jonka on tuntenut jo kauan ja jonka kanssa ollut ystävä yhtä pitkään, haluaa sinetöidä sen ystävyyden sillä tavoin. Ikään kuin sanoa, että kauan olemme jo yhdessä taapertaneet, taaperra tästä eteenpäinkin yhtä matkaa meidän kanssa. Ja samalla sitä tulee osaksi kokonaisuutta, melkein niinkuin perheenjäseneksi. Kun ei omaa perhettä ole eikä ole aina ihan varma siitä, voiko sitä koskaan edes tullakaan, on aika lohdullista päästä kummi-sputnikiksi rakkaiden vanhojen ystävien perheisiin.

Sen pienen pojan isän kanssa ollaan paukutettu toisiamme lapioilla päähän jo hiekkalaatikolla ja sen kanssa meitä on kuljetettu päiväkotiin vuoroviikoin niiden ukin kuplavolkkarin ja meidän ukin ysikutosen Saabin takapenkillä. Sen kanssa aloitettiin koulu ja jatkettiin sitä lukioon ja fillaroitiin yhdessä koulumatkat ja muutettiin sitten samaan kaupunkiin opiskelemaan. Sen kanssa ollaan kasvettu yhdessä ja aiheutettu hämmennystä "kun ette te seurustele ettekä ole sisaruksia ettekä edes serkkuja niin mitä te sitten olette" ja oltu välillä erossa ja välillä paljonkin yhdessä. Ja kuitenkin jollain tavalla aina tiedetty, että kun ollaan oltu toisillemme olemassa aina, tullaan sitä aina olemaankin.

---------

Tänään soi Agentsien ja Jorma Kääriäisen Uhkapeluri. Syksyn viimeisissä lavatanssitunnelmissa.

Kivi ja toinenkin

Kiersin aamulla saaren. Saimaassa on vesi niin alhaalla, että saaren pystyi kiertämään rantakiveltä toiselle hyppimällä. Meinasin taittaa nilkkani useasti ja niskanikin pariin otteeseen, mutta kiersinpä saaren kuitenkin. Tunti siihen meni. Selän puolella tuuli niin, että tuntui melkein purjehtimiselle. Joku Liisa Laukkarinen on sanonut, että "Turha tuulelle on huutaa - parempi on asettua siihen nähden oikeaan kulmaan."

Kivi kiveltä, askel askeleelta. Minun on pakko ruveta taas kirjoittamaan. Kirjoittamaan oikeasti, muutakin kuin tätä senssiblogia.

---------

Tänään soi Marja Mattlarin Elinkautinen. Koska kukaan ei vapauta sellaista vankia jonka ovi ei ole lukossa.

Öljy loppuu!

Menkää kaikki ihmiset nyt heti tänään tai viimeistään huomenna tai force majeuren sattuessa sunnuntai-iltapäivänä ainakin katsomaan Al Goren epämiellyttävästä totuudesta kertova An Inconvenient Truth -dokumentti. Se taitaa olla käännetty suomeksi ihan noin. Hop hop. Leffateatteria kohti, niinku olis jo.

Koska olen, kröhöm, keskimääräistä valveutuneempi kansalainen, bongasin elokuvan jo Espoo Cinéssä. Itse asiassa se bongaus ei ollut niinkään valveutunutta vaan se, että valitsen seurani valveutuneesti ja valveutuneesti valittu valveutunut seura johdatti sitten minut tämän mainion dokumentin äärelle. Dokumentissa on aika paljon Al Gorea ja aika tömäkkä amerikkalaisuuden sivumaku varsinkin alussa, mutta siihen tottuu. Sen jälkeen siinä on hyvin paljon mielenkiintoisesti, tosissaan ja painavasti esitettyä asiaa ilmastonmuutoksesta vailla hihhuli-, kauhistelu- tai saarnausmeininkiä. Vaikka asia on synkkä, jää dokumentista silti sellainen olo että kaik ei ole vielä mänt, ei edes Viipuri.

Kuriositeettina mainittakoon, että meillä on ollut jo pidemmän aikaa Öljy loppuu! -kerho. Kerhon kokoukset päätyvät yleensä turhautuneen ympäristöuhkapäivittelyn kautta henkeä ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan, paniikinomaiseen tunnelmaan "ku ei myö kuitenkaa voija tehä tälle asialle YHTÄÄ MITÄÄ", ja sitten hoetaan kuorossa että öljy loppuu, öljy loppuu, öljy loppuu ja pukeudutaan säkkiin ja ripotellaan yllemme tuhkaa ja murehditaan kaikkien niiden miljoonien tyhjentämiemme raejuustopurkkien kohtaloa. Lisäksi jompi kumpi kerhon jäsenistä livauttaa aina jossakin vaiheessa ilmoille itkuisen tunnustuksen: "Mut oikeesti mie kyllä silti haluaisin sen citymaasturin vaik mie tiijän ettei sais..."

Akateemista viikonloppua itse kullekin säädylle täältä nerouden kehdosta.

---------

Eihän tämä vain käy tylsäksi? Tänään jatkaa soittolistallamme Zen Cafén "10 pientä rakkauslaulua ja pari muuta biisiä" -teemainen Stop-albumi.

My Grain

Sen huomaa siitä, kun aamulla sängystä ylös kivutessa on raskaan tuntuinen pää. Sellainen, että sitä tekee mieli ravistella.

Seuraava merkki on orastava, pieni "kaikki ei ole nyt aivan hyvin" -tunne vasemman silmän takana. Vaaran aistii jo selvästi kun näkee auran, salaman kaltaisen värisevän valoilmiön jossakin näkökentän laitamilla. Sen jälkeen alkaa koko näkökenttä kapenemaan, ensin niin hitaasti että sitä tuskin huomaa, kunnes yllättäen eteen katsoessaan ei näe vasemmalla puolellaan mitään. Täytyy kääntää päätä. Päätä, joka on muuttunut kihelmöiväksi, tikittäväksi aikapommiksi.

Sitten se iskee. Ja se iskee aina silloin, kun särkylääkepurkki on unohtunut siihen toiseen käsilaukkuun. Se alkaa salakavalasti kuin Sibeliuksen Karelia-sarja ja ennen kuin sitä ehtii edes kunnolla huomata, kuuluu jysähdys jonka jälkeen mikään ei vuorokauteen ole ennallaan.

Päänsärky on väärä sana kuvaamaan sitä. Särky ei anna oikeutta sille tunteelle, kun päätä moukaroidaan sisältäpäin jonkinlaisilla tylpillä, raskailla esineillä ja samanaikaisesti siihen kohtaan, mistä kaikki alkoi, vasemman silmän taakse, pistellään oikein ohuella ja terävällä sukkapuikolla. Ei se ole särkyä, se on maanpäällinen helvetti. Pää tuntuu siltä kuin se olisi tehty paperinohuesta lasista ja sälähtäisi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä - ja kun se on kuitenkin ainut olemassaoleva pää, on tunne varsin epämiellyttävä.

Lisäksi valo koskee silmiin, kaikki hajut kuvottavat, ruokaa tai liikkumista ei pysty ajattelemaankaan, MITÄÄN ei pysty ajattelemaan kun voi vain keskittyä pitelemään paperinohuesta lasista valmistettua pääpoloista koossa.

Myöhemmin on samanlainen olo kuin sen astetta liian kovatahtisen jumpan jälkeen. Tai liian pitkän lenkin, tai jonkun muun oikein raskaan fyysisen suorituksen. Moukaroinnin kohteeksi joutunut pää tuntuu pumpuliselta ja sumealta, silmiä särkee edelleen kaikki vähänkin kirkkaammat valot, tekee mieli ryömiä johonkin pimeään soppeen missä on hiljaista ja viileää ja hajutonta ja nukkua siellä väsymyksensä ja pääkivun rippeet pois.

Kaiken jälkeen tämä on varsin laiha lohtu: "Migreenin on uskottu esiintyvän tyypillisesti älykkäillä, jännittyneillä, pikkutarkoilla ja täydellisyyteen pyrkivillä ihmisillä." Mieluummin olisin hieman vähemmän älykäs.

---------

Tänään soi noin tuhannetta kertaa Zen Cafén hyvänhuono, hapanimelä, katkeransuloinen, uudenkarhea Stop-albumi. Erityisesti kappale nimeltä Ja mulle nauraa variksetkin, omistettuna yhteiskunnan yksinäisimmälle jätkälle jolle nauraa variksetkin. Mutta aika hyväntahtoisesti, yleensä.

Syyssiivous

Pesin tänään tornikamarin ikkunan ja lattian. Olinpa reipas.

Päivän filosofinen anti kiteytyy lauseeseen "Pysyt mussa niin kuin allergia aikuisiällä." Hyvä Samuli.

---------

Tänään soi luvattomasti ja tiskin alta Zen Cafén Stop. Koska suhteilla tämä maailma pyörii.

Maailman kaunein kuva

Istumme isän kanssa pitkällä laiturilla joka on takanamme puoliksi vajonnut veteen. On alkusyksy, järven rannalla olevat koivut kellertävät jo aavistuksen verran. Minulla on Marimekon iloinen takki ja paljaat, likaiset varpaat joita kipristän. Isällä on ruskearaidallinen maripaita ja farkut ja vaaleanruskeat nahkakengät. Minulla on vitivalkoinen polkkatukka, isällä niskasta ja sivuilta pitkä jossa ei ole vielä yhtään harmaata. Syön lusikalla vaniljajäätelöä pienestä pahvipurkista jollaisia ei enää myydä, isän purkki on jo tyhjä ja nököttää isän jalkojen juuressa. Isälläkin on lusikka, isä yrittää päästä osingoille minun jäätelöstäni. Olemme ajaneet järven rannalle kullanvärisellä kuplavolkkarilla. Järven pinta on peilityyni.

Isä katsoo minua. Minulla on hassu, puoliksi naurava ilme, jäätelöä suussa, tyytyväinen. Isä hymyilee mutta sillä tavalla väkinäisesti, että näyttää niin kuin olisi paha mieli. Isä näyttää siltä, että minun katsomiseni itkettää ja tekee kipeää. Me istumme ihan vierekkäin, isä jalat ristissä matalalla laiturilla, minä isän vieressä varpaat kippurassa. Isä katsoo minua niin kuin katsotaan jotain sellaista, joka on niin rakasta että sieluun koskee. Minä en ymmärrä muuta kuin että on vielä vähän aikaa kesä, pahvipurkissa jäljellä jäätelöä, isä istuu vieressäni ja puoliksi kulottunut ruoho kutittaa jalkapohjia.

Tämä ei ole uni. Tämä on kohtaus sunnuntailapsen elämästä. Tämä on ainoa äitini koskaan ottama valokuva jossa kuvattavalta kohteelta ei puutu pää.

---------

Tänään soi Mikael Wiehen Lindansaren. Koska joskus livet måste levas också när man inte längre vill.

Sail away

Nukuttaa ja keinuttaa ja on iltapalanälkä. Ei kykene omaan tuotantoon, täytyy lainata:

"Maailmassa ei ole olemassa mitään - ei todellakaan mitään - mikä olisi puoliksikaan yhtä mukavaa kuin puuhastelu aikansa kuluksi veneissä."

Kenneth Grahame, Kaislikossa suhisee

---------

Tänään soi tuulen suhina ja aaltojen kohina. Parasta musiikkia.

Ylivoimainen, voittamaton este

Purjehtiminen on ihan tyhmää. Jos tuulee liikaa ja sataa, sitä ei voi harrastaa.

Sohvaöhnötystä siis perjantai-illan ratoksi.

---------

Teemaviikon loppu: Zen Cafén Älä mee. Omaperäisestä nimestä huolimatta kaunis tekele. Samuli Putroa lainaten: "Elämä on saatanan kaunista".

Syyskuu, syykuu

Täydellinen ilta istua kahvilassa, katsoa harmaata taivasta ja harmaata merta (ja paria hullua purjehtijaa) ja ikkunalasia pitkin valuvia sadepisaroita. Puhua itsestään pois niitä tunnistamattomia möykkyjä, jotka painavat mieltä, nähdä miten ne muuttuvat muodottomista möykyistä selvärajaisiksi palikoiksi jotka ovat möykkyjä huomattavasti helpompia käsitellä.

Olin kerran, taas kerran, pistänyt elämäni mutkat suoriksi ja kuviot uusiksi, siinä minä olen hyvä. Viettänyt kesän uusien ihmisten parissa uudessa työssä vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa. Sitten matkustin tuttuun kaupunkiin viikonlopuksi tapaamaan muutamaa vanhaa ystävää joiden kanssa oli taaperrettu jo useampi vuosi samaan suuntaan. Se oli hyvä kokemus. Tuntui suunnilleen samalta kuin tällaisena iltana tulla kotiin, vetää villasukat jalkaan ja huokaista. Kun tietää ja tuntee jo niin hyvin, ettei kaikkea tai oikeastaan juuri mitään tarvitse selittää tai taustoittaa puolen tunnin alkupuheenvuorolla ennen kuin pääsee itse asiaan. Kun ei voi esittää yhtään mitään muuta kuin sitä, mitä oikeasti on, koska näkyy läpi kuitenkin. Eikä edes halua.

Vanhat ystävät, villasukkina suojaamassa elämän vilua vastaan.

---------

Miksipä sitä hyvää teemaviikkoa tässä vaiheessa pilaamaan. Tänään soi Zen Cafén Uuvuttaa. Mitä minä sanoin siitä, että ne tekevät levynsä minun elämästäni, vaikkei opintolainaa olekaan.

Desinfektiomiehen porkkanadisko

Mitä saadaan kun yhdistetään pieleen mennyt viisaudenhampaanpoisto ja tilannetta korjaamaan asennettu jodituppo hampaankolossa?

Vastaus: Perinpohjaisesti desinfioidulta tuoksahtava espoolainen insinööri.

Entä mitä saadaan kun yhdistetään edellä mainittu espoolainen insinööri, porkkanakakkuohje ja uusi yleiskone?

Vastaus: Pitkin keittiötä tanssahtelevia porkkanoita.

---------

Tänään jatkamme hyväksi havaittua Zen Café -linjaa. Päivän kappale on Rysty. Koska "Olen sinun oma kun muut ei pysty" on suomalaisen rock-lyriikan rakkaudentunnustuksista parhaita.

Stressi, kokoluokkaa Lordin euroviisuvoitto

Hups.

Aloin tänään miettiä syytä siihen, miksi olen koko ajan kuolemanväsynyt ja tunnen oloni nahjukseksi. Kävin ensin kiukkuisella sauvakävelylenkillä ja tein sitten listan asioista, joita viimeisen vuoden aikana on tapahtunut. Olin hieman hölmistynyt lopputuloksesta. Aikamoinen vuosi, näin jälkikäteen tarkasteltuna.

Sitten keksin stressipisteet. Niitä laskiessa ruksitaan valmiilta listalta ne elämäntilanteet, joita on päin naamaa tömähdellyt viimeisen vuoden tai kahden aikana. Pisteiden ylittäessä 200 on oheisen linkin mukaan syytä harkita stressinhallintastrategiaa.

Sain 528 pistettä. Strategia tänne ja heti!

---------

Zen Café jatkaa filosofisella kappaleella Antaa vituttaa. Ettei elämästä katoaisi se todellinen puoli.

Stop

On olemassa muutamia sellaisia häkellyttäviä asioita, joita aina palaa miettimään uudestaan ja uudestaan. Esimerkiksi se, miksi äitillä pettää polvet kun se kulkee sähkölinjan alta tietyllä säällä tai täti näkee hammasunia kun joku sukulainen on kuolemassa.

Häkellyttävä asia on myös se, miksi Zen Café onnistuu aina tekemään levyllisen minun senhetkisestä elämästäni kertovia biisejä. Tai vähintään muutaman biisin joka levylle. Niinkuin vaikka Taakka, silloin kun sitä ihmeteltiin että minne kaikki värit lähti vaikka niiden piti pysyä koko loppuelämän. Tai Eipä tiennyt tyttö silloin, kun tyttö ei vielä tiennyt kuinka liikkuu aika pitkin Pohjanmaata. Tai Auto parkissa, sitten kun tyttö jo tiesi ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin taivaankansi tähtiloistossa. Tai kun viimeistä edellistä kertaa oli Rakastunut taas ja vaikka oikeasti tiesi paremmin, antoi silti kaiken mennä päin helvettiä.

Tai nyt.

---------

Tänään soi Zen Cafén Stop. Koska se tietää vain surua.

Nu när hösten kommer

Pöydillätanssimiskesä sai arvoisensa lopun. Ensin yöjunakapinoitiin itsemme Nelosen myöhäisuutisiin, sitten päädyttiin tuhannen kapakan kautta Bottan lavalle tanssimaan. Ei ollut pöytää, mutta olipa shöy.

Sunnuntaipäivän ratoksi vapaa-ajanmatkailua Vantaalla. Tapasimme junassa Olavin, joka teki lähtemättömän vaikutuksen karhealla filosofiallaan Helsingin ja Tikkurilan välillä. Sillä eiväthän ihmiset pahoja ole, ja pojista pitää pitää huolta. Älä suotta murehdi, Olavi. Kyllä minä huolta pidän. Ruokin ja lääkitsen ja vaatetankin tarpeen vaatiessa.

Tornikamarin asukki on satunnaisista viimeaikaisista Espoo-vierailuistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi...) muuttunut niin elitistiseksi eiralaiseksi, että vantaalaislähiössä vierailu hirvitti. EU-rahalla tehty facelift ei vakuuttanut ja pihalla parveileva spurguarmeija sekä parkkipaikalle kerääntynyt virolaismafia nostivat niskakarvat pystyyn. Kirsikkana kakun päällä oli ex tempore -vierailu kirpputorille. Kadehdittavan kansainvälistä basaarimeininkiä Vantaan ytimessä.

---------

Tänään soi Eva Dahlgrenin Bara ibland. Koska sateen ropinasta päätellen nyt on syksy tullut.

Hei pojat, nyt tarkkana!

Sormi suussa ja kulmat kurtussa.

Olin tänään katsomassa yhden tukevasti raskaana olijan kanssa puulaakipotkupalloa. Harvoin olen joutunut perimmäisten kysymysten äärelle tekonurmella futiskentän laidalla loppukesän auringossa istuessa. Tänään jouduin. Enkä tiennyt vastauksia.

Ei kai tätä kukaan missään vaiheessa helpoksi väittänytkään.

--------

Tänään soi Stellan Aamun kuiskaus. Koska toiset päivät ovat parempia kuin toiset.