Maailman kaunein kuva

Istumme isän kanssa pitkällä laiturilla joka on takanamme puoliksi vajonnut veteen. On alkusyksy, järven rannalla olevat koivut kellertävät jo aavistuksen verran. Minulla on Marimekon iloinen takki ja paljaat, likaiset varpaat joita kipristän. Isällä on ruskearaidallinen maripaita ja farkut ja vaaleanruskeat nahkakengät. Minulla on vitivalkoinen polkkatukka, isällä niskasta ja sivuilta pitkä jossa ei ole vielä yhtään harmaata. Syön lusikalla vaniljajäätelöä pienestä pahvipurkista jollaisia ei enää myydä, isän purkki on jo tyhjä ja nököttää isän jalkojen juuressa. Isälläkin on lusikka, isä yrittää päästä osingoille minun jäätelöstäni. Olemme ajaneet järven rannalle kullanvärisellä kuplavolkkarilla. Järven pinta on peilityyni.

Isä katsoo minua. Minulla on hassu, puoliksi naurava ilme, jäätelöä suussa, tyytyväinen. Isä hymyilee mutta sillä tavalla väkinäisesti, että näyttää niin kuin olisi paha mieli. Isä näyttää siltä, että minun katsomiseni itkettää ja tekee kipeää. Me istumme ihan vierekkäin, isä jalat ristissä matalalla laiturilla, minä isän vieressä varpaat kippurassa. Isä katsoo minua niin kuin katsotaan jotain sellaista, joka on niin rakasta että sieluun koskee. Minä en ymmärrä muuta kuin että on vielä vähän aikaa kesä, pahvipurkissa jäljellä jäätelöä, isä istuu vieressäni ja puoliksi kulottunut ruoho kutittaa jalkapohjia.

Tämä ei ole uni. Tämä on kohtaus sunnuntailapsen elämästä. Tämä on ainoa äitini koskaan ottama valokuva jossa kuvattavalta kohteelta ei puutu pää.

---------

Tänään soi Mikael Wiehen Lindansaren. Koska joskus livet måste levas också när man inte längre vill.