Kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita

Mitä pidemmälle kevät sinä vuonna eteni, sen lyhyemmäksi kävi minun kirjallinen ilmaisuni. Sinun yhden sanan lauseisiisi en kuitenkaan suostunut taipumaan, vähintään predikaattiverbin ja subjektin halusin omiini. En onnistunut siinä läheskään aina. Joskus sentään. Lopulta lakkasin kirjoittamasta viesteihini muuta kuin otsikon.

Ensitapaamisella me joimme kiireesti kaakaota ja keskustelimme huoraamisesta. Takissasi oli huppu ja muistan ajatelleeni sinun näyttävän päiväkotilapselta takaapäin. Sinulla oli lenkkitossut ja muistan miettineeni, etten koskaan voisi ottaa vakavasti miestä, joka kulkee keskitalvella lenkkareissa. Minä väitin silloin ja myöhemminkin, ettei meistä koskaan voisi tulla traditionaalista pariskuntaa. Sinä et väittänyt mitään. Et silloin, etkä varsinkaan myöhemmin.

Sinä et ymmärtänyt minua, minä en edes yrittänyt ymmärtää sinua muutamia heikkoja hetkiä lukuun ottamatta. Sinä loukkasit minua, minä yritin loukata sinua ja sain aikaan vain sen, että koit itsesi imarrelluksi. Sinä et suostunut mahtumaan minkään määritelmän alle, minä yritin sitkeästi määritellä sinua ja minua ja kaikkea sitä, mitä oli. Sinä pidit minun määritelmiäni pilkkanasi vaikka tivasit minulta määritelmää melkein kaikkeen.

Sinä varastit minulta suosikkiyhtyeeni, annoit uuden tilalle. Sinä olit liian hullu ja täysin sekaisin, minä en ollut tarpeeksi hullu mennäkseni sinun takiasi kokonaan sekaisin. Sinä olit ilkeä ja minua itketti. Minä olin ilkeä ja kun sinä kysyit miksi, tulkitsin senkin silkaksi ilkeydeksi. Sinä väitit ettet ole ilkeä ilkeyttäsi, muttet koskaan selittänyt, miksi sitten. Minä selitin sinulle kaiken ja sain aikaan vain sotkua siellä päässä ja täällä päässä. Ja molemmissa päissä oli jo lähtökohtaisesti sotkua enemmän kuin siivota ehti.

Sinä et koskaan rakastunut minuun enkä minä koskaan rakastunut sinuun, koska rakkaus ei vain ole se sana mikä mitenkään sopisi siihen, mitä sinä ja minä sinä keväänä olimme. Sinä et koskaan päästänyt minua menemään enkä minä koskaan pyytänytkään sinua tekemään niin. Minä rimpuilin sinusta irti ja sinä seurasit muutaman askeleen päässä ja puolihuolimattomasti otit minut uudestaan kiinni. Sinä olit minulle niin välinpitämätön ja minä pidin sinusta välillä niin.

Kun sinä olit humalassa, minä olin selvin päin. Kun minä olin humalassa, sinäkin olit. Kun sinä halusit nähdä minut, minulla oli aina muuta tekemistä. Kun minä halusin nähdä sinut, sinä et koskaan vastannut puhelimeen. Kun sinä keksit haluta olla kaverini, se oli minusta toteuttamiskelvoton idea. Kun minä keksin haluta olla kaverisi, sinusta ei ottanut selvää. Minä yritin deletoida sinua elämästäni sähköposti, tekstiviesti, vastaamaton, soitettu ja vastattu puhelu kerrallaan, mutta kun olin deletoinut kaiken, kaipasin tilalle vain uutta deletoitavaa.

Sinä puhuit minulle neekerinsuukoista ja minä kerroin sinulle kaikista miehistä jotka kulkeutuivat ohitseni sinä keväänä. Minä en koskaan oppinut tietämään mitä sinä halusit, sinä et kertonut minulle muusta kuin neekerinsuukoista. Minäkään en kertonut sinulle että ajattelin sinua joskus niiden muiden kanssa. Sinä et kertonut, minä en kertonut. Jonkun olisi ehkä pitänyt kertoa meille, että meidän olisi pitänyt kertoa. Olisimme saattaneet säästyä paljolta. Tai menettää paljon. Sillä kun me joskus, harvoin, istahdimme hetkeksi samalle aaltopituudelle, sinulla oli kivaa ja minullakin oli.

Sinä. Minä. Meistä ei voinut koskaan puhua kuin yksikkömuodossa. Ja silloinkin enimmäkseen erikseen.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Tällaisena kesäyönä. Koska kukaan ei ikinä eikä koskaan tottavieköön ollut yhtään niinkuin sinä. Luojan kiitos.

Ilosaarirock 2006, dagen efter

Tuli nukuttua yö hyvin. Tuli ihasteltua hienonhienoa kasvimaata ja parannettua taas koko aamupäivä maailmaa keittiön pöydän ääressä. Tuli päätettyä Joensuu-visiitti siihen oikeaan ja alkuperäiseen Ilosaareen, terassilounaalle. Muikkuja ja perunamuussia ja akvaviittia ruokajuomaksi. Nam:



Ja sitten junamatka kotiin hyvin hyvin väsyneiden, hyvin hyvin krapulaisten, hyvin hyvin huonoja juttuja kertovien ja jotenkin hyvin nuorilta vaikuttavien festareilta kotiin palaajien kanssa. Alkoi tuntua olo taas kovin aikuiselta.

Lopputulos: ei kaduta. Vaikka kesäflunssa ei todellakaan lähde festarielämällä, se päinvastoin pahenee. Mutta onko sillä loppujen lopuksi niin väliä. Kun oli taas kerran ihan kamalan kiva Ilosaarirock.

---------

Tänään soi Anita Hegerlandin Mitt Sommarlov. Ruotsinmaikka soitti sitä yläasteella joka kevät kelanauhurilta. Koska se tuli radiosta Ilosaarirock-aamuna numero yksi ja jäi tehokkaasti päähän soimaan.

Ilosaarirock 2006, päivä kaksi

Aamulla oli pakko hyväksyä se julma totuus, että raumanmereläistä alkuperää oleva kesäflunssa ei ennakko-oletuksista huolimatta parane festarielämällä, joten aamupäivä sujui toipilaselämää viettämällä. Rintamamiestalomajoitusisäntäperhe meni meripelastamaan festarikansaa Linnunlahdelle ja vieras notkui yöpuvussa pitkälle iltapäivään, kunnes oli taas aika kirmata Laulurinteelle. Alamaailman Vasarat siinä kärsivät tappion, mutta Eläkeläisten humppasessioon ehdittiin hyvin.

Välillä tuli ripaus vettä, mutta eipä tuo haitannut. Päivä kakkonen sujui kyllä vähemmän virkamiesmäisellä bändiseurannalla kuin edellinen. Chillailua rannassa, hyviä ihmisiä, hyviä juttuja, hyvää olutta ja siideriä, rokkikahvia ja jätskiä. Hyvää elämää. Varpaat ja sormetkin harmoniassa:



Festareissa on ikävää se, että jos on kolme erillistä festariseuruetta, vähintään yksi on jatkuvasti hukassa. Kännykkä on varsin olennainen tarvike, siis:



Lisäksi festareilla tulee nälkä. (Ja jano, tottakai.) Ilosaarirockissa on perinteisesti varsin monipuolinen menyy, mikä sai kyllä ihmettelemään, miksi ihmeessä sorruin ällökamalaan pseudokebabviritelmään. Mutta ehkä rokkiruuan kuuluukin olla hieman rosoista:



Nicole Willis & The Soul Investigators kuvasi oikeastaan täydellisesti koko festaripäivää numero kaksi. Rentoa, ennen muuta. Vaikka se jäikin vähän puolella korvalla kuunneltavaksi kun piti olla välillä baywatchina:



Sitten vielä vähän Seattlea Mudhoneyn muodossa, uusia käyttötarkoituksia Pohjanlahteen eksyneelle valaalle ja lopuksi joensuulaisnostalgiaa Neljän Ruusun muodossa, ja Ilosaarirokki oli ohi kun flunssainen ja väsynyt juhlija kaipasi enää rintamamiestalomajoitukseen Nalle Puh -lakanoiden väliin ja skippasi siten kaikki päätösklubit ja muut kinkerit. Olo oli vähän niinkuin festarikengillä: reissussa rähjääntynyt mutta silti niin mukava:



---------

Päivänä numero kaksi soi Poets of The Fallin Late Goodbye. Koska se oli niin katkera pettymys liveversiona, että itku meinasi päästä.

Ilosaarirock 2006, päivä yksi

Pahoittelen rakkaille lukijoilleni tuottamaani pettymystä eilisen rokkiraporttiosuuden ilmestymisen viivästymisen johdosta. Oli niin sanotusti parempaa tekemistä. TOSI paljon parempaa tekemistä.

Nyt siis raportointi jatkuu:

Helsingissä asuminen on järjetöntä. Ainakin omistusasuminen. Tämä ajatus tuli mieleen, kun heräsin viiden tähden rintamamiestalomajoituksessani Joensuun keskustassa. Samalla hinnalla saisi ehkä hädin tuskin koirankopin pääkaupungista, maakunnassa voi asua tilavassa omakotitalossa kivenheiton päässä kaikesta ison pihan kera. Mutta asioilla on puolensa ja puolensa. Ja tornikamaria en vaihda.

Kuulumisten päivittäminen rintamamiestalomajoituksen keittiön pöydän ääressä vei kuitenkin niin kauan, että loppujen lopuksi meinasi tulla kiirus rokkaamaan. Tosin ensin piti taistella tiensä itse festarialueelle. Miksi kaikki 20 000 ihmistä haluavat aina mennä Ilosaarirockiin yhtä aikaa? Joka kerta sama juttu.

Kyynärpäätaktikoinnin ja puikkelehtimisen jälkeen toinen, vähemmän kirjaimellinen törmääminen Lasse Kurkeen yhtyeineen tapahtui päälavan aloituskeikalla. Lemonator oli ihana ja kun aurinko paistoi ja rokki soi, tuli hyvin vahvasti sellainen olo että minä en ikinä enkä koskaan ole liian vanha tai aikuinen tähän. Siis siihen, että on kesä, aurinko, festarit ja rokki soi. Eikä tartte ollakaan.

Sitten oli M.A.Numminen ja kielletyt laulut. Joista jäi mieleen seuraava totuus: "Miehet saattavat kohdella partneriaan kaltoin, oli partneri sitten nainen taikka orava." Missään muualla kuin Ilosaarirockissa tämänkaltainen performanssi tuskin olisi mahdollinen. Samaa mietin, kun olin sunnuntaina kuuntelemassa The Five Corners Quintetin jatsia. Siis jatsia, rokkifestareilla. Kaunis ajatus, toteutuskin toimi.

Virkamiesmäinen ohjelma kourassa lavalta toiselle juoksemiseni jatkui Happoradiolla. Joka toimi. Kaikilla tasoilla. Ja soittivat sen Pois Kalliosta -viisunkin encorena. Taas se jäi soimaan päähän.

Soitinrepertuaariin ilmestyi jossakin vaiheessa päivää rytmimuna:



Sitten oli Mokoma, joka oli hyvä, ja Maija, joka oli hyvä. Siinä välissä oli Stam1na, joka oli kuulemma tosi elämys, mutta nimimerkki huono ääreisverenkierto oli sillä aikaa hakemassa takkiaan ja missasi sen aika totaalisesti. Stam1nan paidat koristivat noin joka toisen nuoren herrahenkilön yläruumista keikan jälkeen. Paita itsessään oli kannanotto sillekin yhdelle bloginlukijalle, joka on sitä mieltä että naisia sopii kutsua koiriksi:



Jäh jäh.

Cleaning Woman puski läpi jopa eareista niin ettei sitä kestänyt kuunnella loppuun, mutta ruotsalainen Katatonia-hevi olikin suureksi yllätyksekseni ihan hyvää. Mutta lopullisesti tajunnan kyllä räjäytti The Darkness ja ilotulitus. "Voi kun tää ei loppuis koskaan." Eikä se loppunutkaan, ainakaan ilotulitus.

Että semmonen päivä.

---------

Päivänä numero kaksi soi vaikka mikä, mutta juuri NYT soi Musen uusin, Black Holes & Revelations. Koska se on aivan käsittämättömän hyvä levy, mutta sitä nyt Muselta sopi odottaakin.

Ilosaarirock 2006, päivä nolla

Näin hyödynnät blogiasi -vinkki: jos kaikki kaverit kyselevät, miten meni festariviikonloppu, siitä voi kirjoittaa raportin blogiin ja keskittyä johonkin muuhun kuin samojen asioiden toisteluun. Äärettömän kustannustehokasta. Nyt se siis alkaa, Suuri Rokkiraportti. Jatkoa seuraa huomenna, ylihuomenna ja ehkä vähän perjantainakin.

Jos valtionhallinnossa ei maksettaisi lomarahoja heinäkuun puolivälissä, koko Ilosaarirock olisi luultavasti jäänyt väliin. Sen verran ahtautumisennätyksen makua oli ilmassa Valion parkkipaikalla perjantai-iltapäivänä kun neljä sielua ja niiden festarikamat sulloutuivat VW Poloon. Pitkien ja vielä pidempien säärten laskostaminen siistiin ja vähän tilaa vievään nippuun on tekniikkalaji jos mikä. Kiitos siis vaan sille viidennelle lomarahavaurastuneelle, joka päätti viime tipassa maksimoida matkustusmukavuutensa, jättää automatkan väliin ja pendelöidä Joensuuhun.

Mukavasti se Polo-matkailukin sujui, silti. Karjalan murteen ylivertaisuutta hehkuttamalla ja kuunetelemalla kaskuja Anal Thunder –nimisen orkesterin edesottamuksista. Lappeenrantalaiset ovat aivan omaa luokkaansa, se tuli taas kerran todettua. Ja Varkauden ABC:llä melkein kirjaimellisesti törmättiin Lasse Kurkeen ja siitä viimeistään tuli ihan rokkifiilis. Tai sitten Varkauden ABC:ltä ostetuilla miedoilla alkoholijuomilla oli osuutensa asiaan. Rokkifiilis joka tapauksessa. Ja perillekin päästiin.

Festarit, jotka alkavat sillä, että festariherraseura ojentaa äitin kukkapenkistä luvan kanssa pihistetyn ruusukimpun, eivät voi olla huonot festarit. Kaikki maailman festariherraseuralaiset, ottakaa oppia:



Aloitusklubilla oli loistava Egotrippi, loistava Black Audio ja loistava Don Johnson Big Band, vaikka niiden keikka menikin lopulta benjihyppyspekulaatioksi. Sama spekulaatio jatkui halki viikonlopun, ja loppujen lopuksi jäi tietenkin hyppäämättä. Muuten kyllä, mutta se pää alassuin roikkuminen ei houkuta. Osansa hyppysuorituksen väliinjättämisellä oli ehkä myös ainoan seurueeseen kuuluvan benjihyppääjän tutisevat paniikkimuistelmat taannoisesta suorituksestaan.

Ja jos ei esiintyjistä lähde riittävästi ääntä, niin tästä ainakin lähti. Harmi kun hienot jeesusteippiteippaukset eivät aivan näy kuvassa, mutta harvoin kyllä näkee näin rock-uskottavaa festarikitaraa:



---------

Päivänä nolla soi rokeista rokein biisi: Lapin kesä. Koska se oli tällä kertaa Peltoniemen Hintriikka. (Ja koska sisäpiirivitsit on ärsyttävän ihania.)

Rok!

Tavoittelemanne henkilö on juuri nyt kuuluvuusalueen ulkopuolella.

---------

Ja koko viikonlopun rokki soi.

Elokuvaa suurempi elämä

Teemana tänään: vihreitä paitoja, mustia housuja ja kummallisia, hauskoja kohtaamisia.

---------

Tänään soi Eppujen Roudan rutinaa. Koska kesistä voi mennä sekaisin, tosin vain yhdestä kerrallaan.

Hyvää Suomalaista Kotiruokaa

Kuka lie keksinyt kaalilaatikon. Tornikamariin johtavassa rappukäytävässä se haisee, tuoksuu ja heilimöi (!!!) joka tapauksessa juuri nyt. Kävimme taannoin keskustelua yhden ystävän kanssa siitä, kumman äiti tekee parempaa. Tulimme siihen lopputulokseen, että meidän äiti teki, mutta se oli niin hyvää että se syötiin loppuun, joten niiden äitin piti tehdä sitä lisää. Ja joku vielä keksi väittää, että kompromissien teko on hankalaa.

Kaalilaatikosta tulee mieleen lapsuus ja mökkilomat vaaran kainalossa. Paarmojen armeija parveili ympärillä niinä kesinä kun kaalilaatikon vielä teki mummo, kaikkina lapsuuden kesinä joina helle juuttui Pohjois-Karjalan yläpuolelle koko heinäkuuksi ja oli niin kuuma että piti käydä uimassa seitsemäntoista kertaa päivässä. Kumisaappaat paljaissa jaloissa lonksuen me juoksimme rantaan, ensin suurten kuusten vieritse vanhalle savusaunalle, siitä jyrkästi oikealle kääntyvää polkua pitkin rinnettä alas, ukin istuttamien männyntaimien välissä puikkelehtien ohi muurahaispesän joka ulottui pikkuveljeä leukaan. Viimein paarmoja hätistellen heitimme vähäiset vaatteemme saunan kuistille ja hyppäsimme laiturilta mustaan suolampeen jonka ruumiinlämpöinen pintavesi sekoittui syvemmällä ihanasti kirpaisevaan lammen pohjan lähteiden viileyteen. Ylös mäelle palatessa hiki tuli jo puolivälissä rinnettä ja kohta oli taas juostava samaa reittiä takaisin rantaan.
Mummo kirjasi uimakerrat ylös punakantiseen vihkoonsa päivä toisensa jälkeen, kesästä toiseen, ja seitsemäntoista oli kaikkien aikojen ennätys.

Kiitos sinulle, tuntematon naapuri, kun teit kaalilaatikkoa jonka tuoksu nosti tämänkin muiston mieleen.

---------

Tänään soi Paula Koivuniemen Kapteeni Aika. Koska se on maailmankaikkeuden paras italialainen käännösiskelmä ja lisäksi se oli mummon lempikappale.

Eiku

Ei tämä ollutkaan niin huono päivä. Katsoin juuri söpön hyvänmielen leffan nimeltä Piter FM, jutskasin tätskyn kanssa Skypen välityksellä eikä kurkku ole enää kipeä. Ja sitten tuli ihana tekstiviesti yhdeltä ystävältä, ja heti perään puhelu toiselta, ja mieli parani, ja elämä oli taas kohdallaan, ja naisella on oikeus muuttaa mielensä ja olla ailahtelevainen jos hänestä siltä tuntuu.

---------

Nyt soi Laurilan Endless Summer. Koska sitäkin tulee hyvä mieli.

Asennevamma

Ainut hyvä asia kesäflunssan ja helteen raskauttamassa tomumajassani on viikonloppuna megalyhyeksi kynitty kesätukka. Eipä ole ainakaan sen takia vielä kuumempi.

Muuta positiivista sanottavaa minulla ei tänään olekaan.

--------

Tänään soi Antony & the Johnsonsin What Can I Do? Antony vikisee radiossa ja minä sängyn pohjalla. Onpa meillä kaikilla mukavaa.

Tunnustus

Minä rakastan sinua.

Rakastan sinua silloin, kun olet helposti lähestyttävä, ilkikurinen ja mielenkiintoinen. Rakastan silloinkin, kun olet hankala, luotaantyöntävä ja epäystävällinen. Rakastan sinussa niin käsittämättömän monia asioita, vihaan lähes yhtä monia, välinpitämättömästi en osaa sinuun suhtautua. Kaipaan sinua kun olet kaukana, ikävöin jo samalla hetkellä kun joudun lähtemään pois luotasi. Väsyn ja uuvun sinuun, monta kertaa olen vannonut, ettei koskaan enää, mutta aina palaan luoksesi uudelleen. Välillä tuntuu, kuin tuntisin sinut läpikotaisin, välillä taas olet minulle kokonaan vieras ja outo.

Rakastan valkeita öitäsi, maagista valoa rannoillasi, veteen heijastuvia siltojen kaaria. Rakastan ihmisvilinää, joka päivisin ja öisin täyttää katusi. Katuja, joiden varrella rappio ja loisto kulkevat käsikynkkää nyt niin kuin aina. Rakastan siitä huolimatta, että kesähelteellä roskiksien haju pyörryttää ja oksettaa, lämmin vesi on katkaistu kuukaudeksi kuten joka kesä ja kodittomat juopot lojuvat entisellä kotikadullani auringossa pitkin pituuttaan. Rakastan sitä, että kirjakauppasi ovat auki yhteentoista asti illalla, pientä gruusialaista ravintolaa Majakovskajan metron takana, metroakin ja sen tuoksua, loputtomia liukuportaita. Kaikkia muitakin hajuja, koksia ja valkosipulia ja vanhaa ja uutta viinaa johdinautossa korvan juuressa hengitettynä, liian voimakasta, halpaa parfyymiä, pölyä ja likaa, tuoretta pietarinlimppua leipäkaupan ohi kulkiessa. Kadulta ostettua jäätelöä talvipakkasella, lämmintä terassiolutta kesähelteellä. Rakastan kylmää borssia Nevskin varren trendikuppilassa, vihaan jatkuvaa pelkoa jonkun uusrikkaan citymaasturin alle jäämisestä katua ylittäessä. Rakastan häkeltyneen, liian nuoren morsiamen katsetta avioliittopalatsin edessä yhtä lailla kuin vihaan lauantaisin kaupungin täyttäviä valkoisia häälimusiineja. Rakastan ja vihaan, kaikkea sinussa, yhtä aikaa.

Sinä kuulut minulle ja minä kuulun sinulle. Tämä rakkaus ei koskaan häviä.




---------

Juuri nyt soi Vjatsheslav Butosovin Devushka po gorodu. Koska siinä kerrotaan tytöstä, joka kuljeskelee pitkin Pietaria avojaloin ja jonka sydän laulaa. Minulla tosin oli kengät jalassa.

Sing me a happy song

Maailman ärsyttävimmistä asioista ärsyttävin on tällä hetkellä kesäflunssa. Se, kun ei ole riittävän sairas nukkuakseen koko ajan, muttei riittävän terve jaksaakseen tehdä muuta kuin maata sängyssä. Ja olla vuorotellen kuumissaan ja vuorotellen täristä horkassa. Kurkkua koskee, nenä vuotaa, päätä särkee ja kuume tekee olon suttuiseksi ja sumuiseksi. Harmittaa peruuntuneet lounastreffit ja pitkään odotettu Monorail-ajelu kummilapsen kanssa Lintsillä. Harmittaa hoitamattomat työasiat. Harmittaa ikkunan takana ohi menevä kesäpäivä. Harmittaa, kun piti kirjoittaa tänään blogiin vertaansa vailla olevasta rakkaustarinasta, muttei jaksa ajatella mitään niin korkealentoista juuri nyt.

Ja kun tarpeeksi harmittaa, alkaa harmittaa ihan kaikki.

---------

Tänään soi Melissa Ferrickin Happy song. 'Cause I'm sick and tired of being sick and tired.

Stop and go

Tänä aamuna, raahatessani painavaa matkalaukkua alas rappusia tuuletusparvekekeitaamme ohi, tuli pysähdys. Tuuletusparvekekeidas on siis piskuinen tuuletusparveke neljännen ja viidennen kerroksen välillä, johon naapurin mukava täti on istuttanut krasseja ja orvokkeja ja tuonut kaksi puutarhatuolia. Siinä kelpaa istuskella. Tai kelpaisi, jos joskus olisi aikaa, ja siitä se pysähdys tulikin.

Kesässä on varsin rajallinen määrä iltoja ja viikonloppuja ja päivät kuluvat töissä. Minulla on vaikkakin kohtalaisen suuri niin silti rajallinen määrä energiaa. Olen kesäkuun ja alkuheinäkuun noudattanut sellaista periaatetta, että iltoja ja viikonloppuja ei käy tuhlaaminen, energiaa sen sijaan sopii tuhlata. Sellainen kesä tästä piti tullakin. Puistojumppakesä. Ystävientapaamiskesä. Viikonloppumatkailukesä. Uimastadionkesä. Kesäteatterikesä. Deittailukesä. Terassikesä. Elokuvatähtikesä. Festarikesä. Pöydillätanssimiskesä. Sellainen kesä tämä on ollutkin.

Mutta tämä ei ole ollut oikeastaan yhtään tuuletusparvekekeitaallaistuskelukesä. Eikä auringossalekottelukesä. Eikä nukun-edes-joskus-ne-vaadittavat-kahdeksan-tuntia-yössä -kesä. Eikä Pihlajasaarikesä. Ei myöskään luen monta hyvää kirjaa -kesä. Eikä lainkaan kiireetöntä hengailua Helsingissä -kesä. Ja kaikesta tekemisestä ja menemisestä huolimatta on sellainen olo, että kesä karkaa käsistä. Jospa se ei niin helposti karkaisi, jos joskus hiljentäisi vähän vauhtia ja pysähtyisi oikein kunnolla katselemaan sitä.

Ja tällaisten pohtiminen on ennen muuta hedelmällistä ja kannattavaa sellaisessa tilanteessa, kun seuraava kalenterissa oleva tyhjä viikonloppu on elokuun puolivälissä.

No mutta, nyt menen taas. Matkalaukkuineni.

---------

Tänään soi Alanis Morissetten You Learn. Koska kyllä minäkin oikeasti olen sitä mieltä, että liian ison palan haukkaaminen kerralla on silti se suositeltavampi tapa elää.

Anna minun rakastaa enemmän

Tornikamarin paksut seinät ovat lämmenneet siihen pisteeseen, että kirjallisia töitä on miellyttävämpi harrastaa parvekkeella. Läppärin ruutu auringon heijastuksen ansiosta lukukelvottomana siteeraan täällä sokkona Juha Itkosen otsikonnimistä kirjaa, joka on puolestaan saanut nimensä W.H. Audenin runosta, missä sanotaan muun muassa näin:

If equal affection can not be,
let the more loving one be me.

Olen törmännyt runoon ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten ollessani varsin vakavasti otettavissa väleissä ihmisen kanssa, joka katsoi asiakseen epäillä kiintymyksensä astetta allekirjoittaneeseen osapuilleen kaikkina parillisina päivinä. Joskus jopa parittomina. Oma kiintymykseni oli suhteen siinä vaiheessa niin vakaata, että muistan tuhahdelleeni Auden-paralle, joka oli tuollaista soopaa mennyt kynästään päästämään. Kuvittelin, että olisi helpompaa olla se less loving one kuin pahoittaa mielensä kerta toisensa jälkeen saman asian vuoksi.

Sittemmin olen tullut toisiin ajatuksiin.

Eihän se kivaa ole olla niin kiva, fiksu ja nätti että toinen haluaa olla pelkkä kaveri, jos sitäkään. Äiti huutaisi olan takaa tähän kohtaan, että kärsimyskin kuuluu elämään ja kaikki ei voi olla kivaa. Niinhän se menee. Ja sellainen kärsimys on jotenkin ylevää ja traagista, ainakin sen mikä minussa on vikana –vaiheen mentyä ohi. Sitä murehtii hetken, vaikkei mitään koskaan ollutkaan, murehtii vaikka sitten omia menetettyjä kuvitelmiaan siitä, mitä olisi voinut olla. Tajuaa sitten murehtivansa olemattomia. Pyyhkii nenän paidanhelmaan ja jatkaa eteenpäin.

Ihan kamalaa sen sijaan on olla se less loving one. Kiemurrella vaivautuneena, saada vihdoin sanotuksi edes se ”Olet tosi kiva, fiksu ja mukava, mutta…” –lause. Pidemmälle viedyssä versiossa se ”En tahdo enää elää kanssasi…”-lause. Luulen, että se johtuu siitä, että itseaiheutettu kipu on aina jotenkin terävämpää, toiselle tuotettu paha mieli vaikeampaa kestää kuin oma. Ja kun olisi edes aina joku hyvä syy, mutta kun yleensä voi vaan vedota siihen, ettei vain Tunnu Siltä. Avutonta. Päivän kysymys kuuluukin: ”Miten voi olla niin vaikeaa löytää sopivaa paria kaupungissa, joka on täynnä sinkkuja?” Enpä tiedä, kun en tosiaan tiedä.

Siskon päätä huimaa taas, sisko tahtoo humalaan. Vaikka epäilee, että vastausta tuskin löytyy ainakaan sieltä.

---------

Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen Kaksi mannerta. Koska kävin yksi päivä lounaalla Aulikki Oksasen kanssa. Ei vaiskaan. Koska se biisi nyt vaan nousi esiin yhdessä omalla tavallaan aika jännässä yhteydessä.

Marilyn-efekti

Kai se perustuu ihan fysiikan lakeihin. Siis jos ajaa pyörällä kohtalaisen ohuesta kankaasta valmistetussa kesämekossa ja sopivasta kulmasta tulee tuulenpuuska. Onneksi oli puhtaat pikkuhousut. Melkein ehjätkin vielä.

---------

Tänään soi PMMP:n Rusketusraidat. Koska ne tuli epähuomiossa esiteltyä terassilliselle aamukahvia nauttivia, pahaa-aavistamattomia japsituristeja.

Siperia, onnenmaa

"Maapallo on kartoitettu avaruudestakin, mutta silti sen pinnalla säilyy valkea läikkä. Se siirtyy. Se siirtyy aina. Se on kohdalla johon panen sormeni. Tuonne, tuonne minä matkustan, koska siellä odottaa toisenlainen tulevaisuus."

Edellä mainittu lainaus on Kristina Carlsonin Finlandia-palkitusta teoksesta Maan ääriin. Kuriositeettina mainittakoon, että minulla on oivallinen täti, joka on jo vuosikaudet ostanut minulle nimipäivälahjaksi tuoreimman Finlandia-palkitun kirjan. Oivallinen on siis lahjavinkkikin, kannattaa ottaa käyttöön.

Mutta asiaan. Olen tietoinen siitä, että yleisen mielipiteen mielestä on kypsymätöntä, keskenkasvuista ynnä muuta sellaista ajatella, että asiat muuttuisivat paikanvaihdoksella. Sama ihminen sitä on siellä jossain muuallakin, samat hyvät ja samat huonot puolet, sama ihanan raivostuttava oma minä, jota hinaa mukanaan ja josta ei mihinkään pääse. Onhan se niinkin. Mutta siitä huolimatta väitän sitkeästi, että paikanvaihdoksia ei sovi aliarvioida. Pää pystyssä ja ylpeänä olen juuri niin kypsymätön ja keskenkasvuinen, että saan suunnatonta tyydytystä siitä, kun katselen neljänkymmenenkolmen mahdollisen uuden kotikaupungin listaa ja ajattelen, että vuoden päästä viimeistään minä olen jossakin noista. Enkä ymmärrä, miten se voi olla keneltäkään pois. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, jos sattuu olemaan jotain romanttisia ja paikallaan pysymistä edellyttäviä kuvitelmia pääni menoksi.

Mutta minäpä olen juuri tällainen, enkä muuksi tästä aio muuttua. Muutan mieluummin maata ja kaupunkia, osoitetta ja puhelinnumeroa. Muun muassa. Ja niin edelleen.

---------

Tänään soi Faith No Moren She Loves Me Not. Koska minä en koskaan tule olemaan jonkunlainen vain siksi, että joku toinen sitä haluaisi.

Helppoa elettävää

Olen tänään tehnyt omat teesini siihen, miten elämästä tehdään helppoa ja vaivatonta:

1) Omaa päätä ei tule tarpeettomasti hakata tiiliseinään. Se on siihen liian arvokas.

2) Ihmisten välisissä suhteissa on keskityttävä suoraviivaiseen, faktaperustaiseen ilmaisuun ja kaikenlainen epämääräisviestintä on jätettävä omaan arvoonsa.

3) Hulluja kannattaa vältellä.

4) Myös lievästi hullut kuuluvat em. kategoriaan.

5) Seinähulluista puhumattakaan.

6) Engelin kesäkinon liput on ostettava hyvissä ajoin ennen kaavailtua elokuvayötä. Ei ainakaan edellisenä päivänä.

7) Kun työelämässä törmää henkilöön nimeltä Joku, joka on joskus luvannut tehdä jotain, tulee keittää itselleen nice cup of tea, vetää henkeä ja valmistautua hoitamaan homma itse helvetinmoisella kiireellä.

8) Äitejä kannattaa uskoa. Ne ovat usein oikeassa.

9) Kaikki se, mitä luulit mahdottomaksi, on yleensä mahdollista. Suuri osa siitä, mitä kuvittelit mahdolliseksi, ei koskaan toteudu.

10) Viiden yön univelkaa ei tule hankkia 30-vuotiaana. Fysiikka ei kestä.

---------

Tänään soi YUP:n koko hallussa oleva tuotanto. Koska elämä on yhtä koukeroista kuin niiden biisit ja Jussi Hyyrynen ehkä maailman ihanin mies. Heti Jorma Kääriäisen jälkeen, tietysti.

Summertime, and the living is easy

Koska kukaan ei pussaile mua aamuisin, on aivan sama herätä vasta iltapäivällä.

On hassua, miten vuodenaikojen vaihtelun huomaa tarkemmin siellä, missä niitä vaihtuvia vuodenaikoja on lapsena katsellut. Ja miten ne vuodenajatkin tuntuvat siellä jotenkin enemmiltä. Talvi talvemmalta, kesä kesemmältä. On ihanaa taantua teini-ikäiseksi, maata viltin päällä runsaasti käpyjä sisältävällä pihanurmella ja kadehtia sitä jolla on aurinkotuoli, kuunnella tädin ihosyöpäsaarnaa puolella korvalla, kerjätä äitiä tuomaan raparperikiisseliä keittiöstä, kuvitella jaksavansa keskittyä johonkin kirjaan kun tosiasiassa keskittyy vain puolihuolimattomaan ja ehdottoman älylliseen ”onpa kuuma, tuulis ees vähän, sit se sano niin ja sit mä sanoin sille että näin, miks noi kärpäset ahdistelee, koska paska vetää niitä puoleensa” -dialogiin pikkuveljen kanssa. Ja haistella ulkona kuivunutta pyykkiä.

Toinen ihana asia on ihminen, jonka kanssa on aikoinaan istunut talvia pienen venäläisen kaupungin nuhjuisessa kellaribaarissa juomassa teetä ja vodkaa koska se oli ainut keino pysyä lämpimänä niissä olosuhteissa. Sellaisista kokemuksista muodostuu melkoisen katkeamaton side. Ja voi aina palata siihen samaan fiilikseen, juomaan vodkaa vaikkakin ilman teetä ja turvallisen lämpimänä kesäiltana, puhua kaikista niistä asioista mistä aina ennenkin. Sitten voi ajaa bussilla kesäisessä yössä, kiertää kaupungin kaikki baarit ja puoli viideltä taksijonossa todeta, että eteläisessä Karjalassa miehet kasvavat kiistatta pidemmiksi kuin Helsingissä.

---------

Tänään soi Bushin Glycerine. Koska autossa ei ole cd-soitinta ja 35 kilometrin edestakaisen ajomatkan viihdykkeeksi piti etsiä vanhoja C-kasetteja. Maailmankaikkeuden hienoin biisi on se, mikä kymmenen vuoden jälkeenkin kuljettaa kylmiä väreitä pitkin selkää ja tuo mieleen sen hetken, kun seisoi Joensuun Sokoksen rullaportaissa selkä menosuuntaan katsomassa honteloa poninhäntäpoikaa silmiin ja tajusi, ettei enää koskaan tämän jälkeen tule olemaan näin jumalattoman onnellinen.

Eikä muuten ole ollutkaan.

Huh

Ei kuulu työterveyshuollon piiriin. Operoitava on. Lähete naistenklinikalle.

Mutta: pieni operaatio. Ei-kiireellinen lähete. Ei syytä huoleen.

Kylläpä silti säikäytti.

Illalla jäi aikaa ja energiaa tanssia Marco Bjurströmin kanssa, pohtia Moskovaan muuttamisen hyviä ja huonoja puolia, kulkea pitkin Espaa kymmenen ilmapallon kanssa, katsoa Italia-Ukraina -futismatsia sporttibaarissa yhden Ukrainassa syntyneen ja yhden muuten vaan ukrainalaishenkisen seurassa ja olla taas kerran menossa ihan liian myöhään nukkumaan. Rakas blogini, joku korkeampi voima tahtoo nyt selkeästi alleviivata sitä, että elämäni on kaikin puolin hyvällä tolalla. Ei kai auta muu kuin uskoa.

---------

Tänä iltana soi tietysti Nu Virgosin, aka ViaGran, Stop Stop Stop. Koska Ukraina rulettaa häviöstään huolimatta.