Tilinpäätös

On tullut aika luoda katsaus ohi livahtaneeseen vuoteen 2006. Eihän tätä kukaan jaksa lukea, mutta kirjoittamiskokemus oli varsin, sanoisinko, terapeuttinen. Tai vaihtoehtoisesti hypergrafinen.

Sillä hetkellä kun vuosi vaihtui:

Katsoin yksin flanellipyjamassa raketteja tornikamarin ikkunasta, soitin itselleni pianolla Auld Lang Synen ja menin nukkumaan. Olin 39 asteen kuumeessa, minulle hyvin, hyvin tärkeä ja rakas ukki oli juuri kuollut, olin melkein jäänyt päivällä auton alle suojatiellä, sanonut lopullisen dasvidaanian epäkelvolle poikaystävälle ja perunut kauan odotetun ja kaivatun etelänloman. Ja kaiken tämän jälkeen tuntenut hetken aikaa putoavani ja putoavani - kunnes tömähdin pehmeään, kimmoisaan turvaverkkoon ja jäin sen päälle pompahtelemaan, selkäranka ehjänä, pää pyörällä mutta jäsenet paikoillaan. Tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista ystäväni, rakkaat omat ihmiseni solmivat verkon joka kannatteli minua mustat, pimeät vuoden 2005 viimeiset tunnit.

Olosuhteisiin nähden pelkkä hengissä oleminen tuntui suurelta saavutukselta. Harvoin on vuoden vaihtuessa niin konkreettisesti sellainen olo, että tästä ei mitenkään voi mennä kuin parempaan suuntaan.

Tammikuussa:

Olin vuoden ensimmäisen viikon sairaslomalla ja ripustauduin sen jälkeen taas pikkuhiljaa elämänsyrjään kiinni. Ukki haudattiin 14. päivä. Kun arkkua lähdettiin kantamaan siunauskappelista pimenevään talvi-iltaan Karjalan kunnaiden soidessa, tuli kaikesta surusta ja ikävästä huolimatta hyvä ja lämmin olo, kiitollisuus kaikesta siitä, mitä oli ollut. Elossa olemisesta riemuissani päätin alkaa opiskella viestintää. Päätöksen toteutus käytännössä jaksoi kiinnostaa noin kahden luennon verran. Kuun lopussa lainasin äidiltä talon ja pidin myöhästyneet 30-vuotissyntymäpäivät ystäville ja kylänmiehille. Ne olivat hyvät juhlat ja niistä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Helmikuussa:

Elämänsyrjässä kiinni roikkuminen rupesi tuntumaan taas kivalta. Töissä oli sopivan kiirus, muu elämä oli leffassakäyntiä, yökylävieraita, saunailtoja, baareissa ja kahviloissa notkumista ja aivot nollaavaa airobikkausta. Tein monia asioita elämässäni ensimmäistä kertaa: olin puuropiikana hotelliaamiaisella ja hankin piilolinssit. Loppukuusta käytiin viikonlopun shoppailumatkalla Tukholmassa ja olin vuoden ensimmäisellä työmatkalla Pietarissa. Lintuinfluenssahype oli korkeimmillaan.

Maaliskuussa:

Tulin taas kipeäksi ja jouduin siirtämään hiihtolomalle lähtöä parilla päivällä. Hiihdin viikossa reilun sata kilometriä, hurahdin täydellisesti Lappiin ja palasin takaisin etelään kiistatta parempana ihmisenä. Kotiinpaluun jälkeen eräs upseeri ja herrasmies tarjosi viidensadan euron hintaisen kolmen ruokalajin illallisen Michelin-tähden ansainneessa ravintolassa. En tuntenut aivan ansainneeni sitä. Kävin katsomassa kaverin bändiä Hotelli Vantaan ruotsinlaivadiskossa ja totesin menekkini keski-ikäisten viiksimiesten keskuudessa olevan ainakin kohdallaan. Pakenin backstagelle. 20.päivä syntyi Very Important Person numero yksi. Kävin saman päivän iltana katsomassa Crash-elokuvan ja totesin ensimmäistä kertaa elämässäni pitäväni yksin leffassa käymisestä. Olin liikuttunut sekä Very Important Personin syntymän että kyseisen havainnon johdosta. Kävin Katie Meluan keikalla ja olin siitäkin liikuttunut. Kuun lopulla taas Pietariin.

Huhtikuussa:

Minua pyydettiin heti kuun alkajaisiksi Very Important Personin kummiksi. Oli kevät, olin ilman mitään varsinaista syytä maatajärkyttävän onnellinen. Koin lyhyen ja intensiivisen, pitkälti Helsingin ja Kairon väliseen puhelinliikenteeseen perustuvan romanssin täydellisen miehen kanssa. Myöhemmin kävi ilmi, että mies ei tajunnut suomalaista rock-lyriikkaa eikä siten ollutkaan täydellinen. Äiti kävi kylässä, kävimme katsomassa Susanna Haaviston Edit Piaf -esityksen Studio 51:ssä. Oli omituista olla teatterissa baarissa, jossa normaalisti oli käynyt olemassa baarissa. Työpaikalla oli EU:n puheenjohtajuuskauteen valmistava retriitti, joka jäi historiaan turhimpana tapahtumana, mihin ikinä olen aikaani käyttänyt. Sitten tuli pääsiäinen. Sisko, sisko ja sen veli -kokoonpanosta toinen sisko tuli kylään. Oltiin ensin "vuosi rintasyöpädiagnoosista ja yhä elossa" -juhlissa. Vaikea keksiä parempaa juhlan aihetta. Pääsiäispäivänä oli Zen Cafén keikka Tavastialla. Se oli hyvä, kuinkas muuten. Järjestimme seuraavalla viikolla kesärenkaanvaihtobileet. Renkaat tulivat vaihdetuksi. Olin taas Pietarissa työmatkalla, jokakuukautinen traditio. Suvun naiset olivat kuun lopussa vuoropäivinä kylässä. Vapunaatonaattona pidettiin tyttöjen vapunaloituskekkerit tornikamarissa. Aattoa juhlittiin kotibileissä Kalliossa kitaransoiton ja varsin vireisen yhteislaulun säestyksellä.

Toukokuussa:

Vappuheilaa on kiittäminen tästä blogista. Parin tunnin unosten jälkeen Kaivarin vappupiknikille. Paleli hysteerisesti. Istuttiin nuutuneina tornikamarissa ja juotiin teetä. Kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna vein äitin saunaklubin Pietariin. Asuimme kommuunissa talossa, missä Otto von Bismarck oli asunut parisataa vuotta aikaisemmin. Luulen, että kokemus jäi tädeille mieleen. Syytä ainakin olisi. Sain 9.5. nettiyhteyden. Muistelin vuoden takaista toukokuun yhdeksättä, olin silloin Pihkovassa. Very Important Person kastettiin äitienpäivänä. Se tuntui merkittävältä tapahtumalta, koin tulleeni viralliseksi osaksi perhettä jonka ulkojäsen olin jo toki vuosikaudet ollut. Kuun puolessavälissä vietimme työpäivän virkistyspäivää shoppailemalla Tallinnassa. Roudattiin siideri- ja lonkerolaatikoita Kallioon kädet rakoilla. Tarkoitus oli kuitenkin hyvä. Seuraavana päivänä osallistuin UKK-kävelytestiin ja sain kuulla olevani ikäistäni vastaavassa kunnossa. Lauantaina 20.5. Lordi voitti Euroviisut ja minä juhlin yhdistetysti ystävien parisuhteen rekisteröintiä ja ulkomaille läksiäisiä. Tornikamarissa olevan yökyläilijän ansiosta sain Senaatintorin taksitolpalla kiittävää palautetta siitä että jaksoin hymyillä, vaikka kavaljeerilla oli pystyssäpysymisvaikeuksia. Kallio kukki, käytiin krapulapitsalla ja dyykattiin erittäin täydellinen pirttikalusto roskalavalta. Lopuksi rokattiin Japanialaisten tahdissa. Helatorstaiviikolla tein nostalgiamatkan Petroskoihin ja Joensuuhun. Se kuuluu sarjaan elämää suurempien oivallusten reissut. Sitäpaitsi siellä oli hurjan kivaa.

Kesäkuussa:

Kaivarin puistojumpat alkoivat. Oli sateista ja kylmää, Yleksin ilmaiskonsertti jäi siksi väliin. Suomen eduskunta täytti sata vuotta, olimme delegaatioita vastassa ja kävimme Manalassa juhlalounaalla. Helluntaina ei ollut heilaa. Puistojumppasin ahkerasti. Äiti kävi kylässä ja esitteli eteläistä Karjalaa Senaatintorilla. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni kosmetologilla. Ukin talo myytiin, sitä ennen se piti tyhjentää. Suvun ainoa nuori ja vetreä mies oli mahataudissa joten suvun ainoan nuoren ja vetreän naisen piti kanniskella huonekaluja ympäri ämpäri suvun ainoan vähän vanhemman ja vetreän miehen kanssa. Kokemus oli ennen muuta henkisesti raskas. Viikolla 24 lukee kalenterissa joka päivän kohdalla joko "terassin avajaiset" tai "puistojumppa". Puolivälissä kuuta olin Magyar Possen ja Laurilan bussiemäntänä Pietarissa, juhlistettiin ikinuoren 30-vuotiaan syntymäpäivää. Juhlakalu oli kaunis kuin mikä ja bileet vailla vertaa. Kesä tuli, istuin Taurian puistossa ja paloin auringossa. Seuraavalla viikolla kävin joka päivä puistojumpassa tai Stadikalla uimassa. Juhannuksen olin Raisiossa. Oli ihanaa. Minulla oli oma neidonkammari, Ruissalosta kerätty seitsemän kukan kimppu tyynyn alla, hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja bonuksena maailman hauskin pieni koira. Juhannuksen jälkeen jatkoin puistojumppausta ja Stadikalla uintia kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Heinäkuussa:

EU-puheenjohtajuus alkoi, Marco Bjurström piti tanssiaiset. Kuun ensimmäiseksi viikonlopuksi lähdin eteläiseen Karjalaan. Kierrettiin yhdessä yössä kaikki Lappeenrannan baarit. Oli hauskaa. Imatralla oli Big Band -festarit, olin suvun kanssa Saska Helmikallion, Anna Erikssonin ja Agentsien keikalla. Oli hauskaa. Aika moni puistojumppa on vedetty kalenterista yli heinäkuussa ja kirjoitettu päälle "baariin". Pöydillätanssimiskesä oli siis kukkeimmillaan. Lähdimme viikonloppumatkalle Pietariin, joimme Sovetskoje Shampanskojeta Nevan rannalla yöttömässä yössä. Paluumatkalla hiki valui pisaroina pitkin sääriä. Sain kesäflunssan, lähdin siitä huolimatta Ilosaarirockiin. Oli monen vuoden tauon jälkeen hirmuisen rok. Loppukuun tein kellon ympäri töitä, ensin Helsingissä ja sen jälkeen Armeniassa, Georgiassa ja Azerbaidzhanissa. Olin väsynyt, surullinen ja kaipasin kotiin melkein koko matkan ajan.

Elokuussa:

Palasin Kaukasukselta takaisin korvatulehduspotilaana. Piti lähteä aveciksi häihin, en taudiltani päässyt. Aloitin kahden viikon ruhtinaallisen kesäloman. Sen alkajaisiksi pappa kuoli. Ensimmäinen lomaviikko meni hautajaisia ja muita käytännön asioita järjestellessä. Suoraan sanottuna vitutti. Välillä sentään laatuaikaa vanhojen ystävien ja rakkaan suvun kanssa. Pakenin jossain vaiheessa Helsinkiin. Suloinen pikku Olavi esiintyi Tavastialla. Lähdin äidin kanssa Riikaan, se oli kiva reissu. Elokuussa muuan espoolainen insinööri purjeveneineen tuli käväisemään elämässäni. Purjehtiminen oli kivaa. Näin sateenkaaren pään matkalla papan hautajaisiin. Tajusin siellä, etten tunne toista puolta suvustani lainkaan. Ihan kivoja ihmisiä vaikuttivat olevan, ne tuntemattomat, silti. Hautajaispäivän aamuna syntyi toinen Very Important Person. Koin olevani vahvasti elämän perusasioiden äärellä.

Syyskuussa:

Olin ahdistunut ja onneton. Ainoat hetket, jolloin en ollut, olivat ne, jotka vietin purjeveneessä. Nukutti, väsytti, tympi ja ällötti. Ihan kaikki. Kävin naistenklinikalla ronkittavana vain kuullakseni joutuvani joulukuussa oikeaan leikkaukseen. Matkustin taas eteläiseen Karjalaan, kävin taas katsomassa Agentseja, Iitiän lavalla tällä kertaa. Oli täysikuu ja ilma tuntui selvästi syksyltä. Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen luovutin ja päätin muuttaa Moskovaan vuonna 2007. Eikä tätäkään kuukautta ilman Pietaria, tällä kertaa vapaa-ajan pikkubussimatkailun muodossa.

Lokakuussa:

Pikkuveli meni kihloihin. Minulla oli kahden päivän kesäloma. Etupäässä nukuin. Kino Lokakuu -leffafestarit järjestettiin ensimmäistä kertaa, olin talkoolaisena lipunmyyjänä enkä jaksanut käydä katsomassa kovinkaan monta elokuvaa. Anna Politkovskaja tapettiin, Zen Cafélla oli Nosturissa keikka. Olin edelleen ahdistunut ja onneton. Päätin tehdä sen, millä aina ennenkin olin päässyt eroon ahdistuksesta ja onnettomuudesta. Se oli helpottavaa. Yksi viikonloppu meni tilanteen nollaukseen. Hyvä seura, yletön alkoholinkäyttö ja yksi irlantilainen mies auttoivat nollauksessa. Pietarin matkan muistelobileet menivät uupuneesti hihittäen. Oli se viikonloppu, kun kävin Keravalla kahvilla ja oli niin paha olla että se tuntui jo melkein hyvältä. Ja lokakuun viimeiseen viikonloppuun mahtui papan perunkirjoitus, pikkuveljen kihlajaiset, Zen Cafén keikka ja toisen Very Important Personin ristiäiset. Tunsin olevani suorastaan elämän perusasioiden ytimessä.

Marraskuussa:

Olin taas kerran työmatkalla Pietarissa ja surullinen, koska kaipasin ihmisiä, joita siellä ei enää ollut. Onneksi ne ihmiset, jotka siellä vielä olivat, paikkasivat tehokkaasti jääneitä aukkoja. Suunniteltiin Moskovaan muuttoa ja juhlittiin Miljoonasateen 20-vuotista taivalta. Kuun puolivälissä kävin Ylöjärvellä Zen Cafén Kosketuksessa-keikalla. Osoitus siitä, että pystyn puhumaan vaikka kivestä vettä, tai pääsylipun paikkaan, johon ei saa pääsylippuja. Suomi pelasi Armeniaa vastaan jalkapalloa. Minä leikkasin veitsellä sormeen. Vanha ystävä tuli kylään ja ahdistava lomadilemma sai muutaman mutkan kautta onnellisen ratkaisun. Kävin suorastan pöyristyttävän aktiivisesti teatterissa. Sisko, sisko ja sen veli kokoontuivat tornikamariin pitkästä aikaa. Olin pitkästä aikaa tyytyväinen elämääni.

Joulukuussa:

Alkukuun uutinen: kilpirauhaseni toimii vajaasti. Nimen saaminen uupumukselle oli helpottavaa. Kävin Tampereella, siellä oli yhtä kivaa kuin Tampreella aina. Tein koko joulukuun etupäässä töitä kellon ympäri tai olin työmatkalla. Georgia ja Pietari, taas kerran. Molemmat hyviä reissuja kaikin puolin, myös siinä suhteessa, että kotiin ja omaan elämään oli kiva palata. Leikkausaika siirtyi kiireellisempien tapausten tieltä tammikuulle. Koko kuukausi livahti ohi samanlaisella henkeäsalpaavalla tahdilla kuin koko tämä vuosi. Joulu oli monessa suhteessa erilainen kuin ennen, mutta se oli oikein hyvä joulu. Muutaman alitehoisen työpäivän jälkeen lähden huomisaamuna vastaanottamaan uutta vuotta Kainuuseen. Olen iloinen monestakin asiasta, mutta ennen kaikkea siitä, että näillä näkymin pelkkä hengissä oleminen ei aivan riitä saamaan aikaan positiivista tunnelatausta.

Tämä oli ihana vuosi ja kamala vuosi, opettavainen ja paljon ajattelemisen aihetta antava vuosi. Ehdottomasti hyvä vuosi. Ja parasta on se, että perstuntuma on sitä mieltä, että ensi vuodesta tulee myös hyvä vuosi, ja erilainen kuin tämä vuosi. Sekin on arvokasta, siihen uskon.

Tästä mennään taas. Ei edes aina niin väliä mihin, kunhan eteenpäin.

Tuhannen kapakan kautta

Alkuasetelma:

Tilataksillinen nuoria aikuisia, joista viimeinen on jättänyt tämän kaupungin taakseen 12 vuotta sitten. Bonuksena matkalla mukana yksi lontoolaisvahvistus. Tavoitteena viettää hauska tapaninpäivän ilta tutustumalla entisen kotikylän yöelämätarjontaan.

Lopputulos:

- Bar hoppingia ei voinut oikein harrastaa, koska ensimmäisessä vierailukohteessa olimme ainoat asiakkaat ja loput kierrokseemme kuuluvat ravintolat olivat tapaninpäivänä kiinni. Ainoa auki oleva mahdollisuus oli paikkakunnan Sedula. Kutsun tätä monopoliksi.

- Kun olin teini-ikäinen, kävin sen Sedulan paikalla silloin olleessa ravintolassa. Paikkakukkan teini-ikäiset käyvät näemmä siellä edelleen. Eivät muut. Siis VAIN teini-ikäiset.

- Ainoa teini-iän ylittänyt asiakas ja siten myös tuttu koko paikassa oli muinainen poikaystävä, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Hän asuu nykyään Kiinassa, mikä ei mitenkään mene yksiin sen kanssa, että meillä oli yhdessä ollessamme sovittamattomia eturistiriitoja ulkomaille haikailuni vuoksi. Elämä muuttaa ihmisiä. Joskus ne ihmiset muuttuvat ihan itsestään.

- Legendaarinen lause: "Lähetään kotiin, siellä on sentään kinkkuleipää."

- Taksimatkalla totesimme myös kategoriaan 'stadilainen sinkku' kuuluvan lapsuudenystävän kanssa, että emme koskaan ikinä enää moiti Helsingin ravintolatarjontaa. Siellä ei sentään tunne itseään ikälopuksi.

Mutta kivaa oli, ja kokemus tuokin. Niitähän tänne on tultu keräilemään.

---------

Korvissa pauhaa edelleen 2000-luvun persoonaton diskobiitti. 90-luvulla siinäkin kuppilassa soitettiin parempaa musiikkia.

Kinkkua sulattava metsäretki

Tapaninpäivän aamu ei varsinaisesti valjennut, koko päivän, tai siis sen kukonaskelen pidemmän valoisan ajan, oli tasaisen harmaata ja sumuista. Siitä emme säikähtäneet. Kaivoin leikkimökistä lievästi homeelta tuoksahtavat vanhat vaelluskengät ja suunnistimme emäpitäjän puolelle tarkistamaan tiluksia.

Tiluksilta ennen joulua löytynyt joki oli talviasussaan kuin sadusta:



Virallinen retken tarkoitus oli etsiä sopivaa laavupaikkaa. Tässä yksi ehdotus:



Luin eilen illalla Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia -kirjan. Se oli vaikuttava, liikuttava, surullinen, ahdistava ja onneton. Mutta siinä oli myös paljon hyvää. Ja lisäksi siinä halattiin puita. Minäkin kokeilin:



Halattava puu näytti halaajan näkökulmasta tältä:



Metsästä bongasimme uuden, tieteelle ennen tuntemattoman suurpedon jäljen. Nimesimme sen kontio kolmevitoseksi. Kontio kolmevitonen oli tepastellut tiluksilla sinne sun tänne ja sen jälkiä oli runsaasti ympäriinsä:



Lisäksi metsässä kipitti tonttu:



---------

Tänään soivat sitkeästi joululaulut, edelleen. Sylvian sellainen juuri nyt.

Joulun tunnelmia

Joulukuusi, joululahjoja ja muutenkin viehättävältä näyttävä jouluhuusholli:



Ikkunan takana kurkkiva joulutonttu:



Jouluvaloa:



Uupunut joululapsi:



---------

Tänään soivat joululaulut. Laidasta laitaan. Nisse-polkkakin päästettiin joulun kunniaksi pannasta.

Resepti rauhalliseen jouluun

Näin valmistaudutaan jouluun stressittömästi: Otetaan lapsi, mielellään sellainen nelikuinen tai niillä main. Oma käy, kummilapsi vielä paremmin. Rojahdetaan sohvalle puoli-istuvaan asentoon ja laitetaan lapsi mahan päälle. Pötkötetään siinä ennalta määräämätön aika, lapsi nauraa ja sanoo "hee" tai "höö", vastataan sille jotain ihan yhtä älykästä. Jutellaan samalla puolihuolimattomasti lapsen vanhempien kanssa. Ennalta määräämättömän ajan päätyttyä noustaan ylös kerran käytetyltä maidolta haisten ja ollaan valmiita joulunviettoon.

Rauhallista joulua, ystävät ja rakkaat ympäri Suomea ja maailmaa. Tai jos ei rauhallista niin sitten juuri sellaista joulua, mikä juuri tänä jouluna tuntuu parhaalta.

---------

Tänään soivat kaikki ne parhaat, synkät ja surulliset suomalaiset joululaulut. Nisse-polkat pannaan!

Huomenna taas jouluaattoon isät johdattavat lapsiaan

Rakas tätöseni heitti tänään hyvän ajatuksen pinaattikeittolautasen yli: Mikä se joulu sitten on? Mietin hetken, ja keksin vastauksen melkein heti.

Minulle joulu on sitä, että tehdään samoja asioita samassa järjestyksessä kuin on aina tehty. Niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa niitä oikeassa järjestyksessä tehtäviä oikeita asioita on aina tehty. Ongelman muodostaa se, että niistä yhdestätoista ihmisestä, jotka jouluuni ovat alunperin kuuluneet, seitsemän on siirtynyt manan majoille. Se muuttaa väkisin jouluani. Vaikka muuttuisihan se muutenkin vuosien myötä. Ainakin luulen niin.

Olen viettänyt elämäni aikana 29 joulua samalla tavalla. Ja yhden (1) erilaisen joulun Floridassa St. Augustinen pikkukaupungissa. Jouluaattoiltana uimme hotellin pienessä uima-altaassa palmun ja mustan tähtitaivaan alla. Joulunviettoseuralainen, joka oli väärällä puolella Atlanttia kokonaisen vuoden minun kuukauden lomani sijasta, kaipasi kiihkeästi kotiin. Joulupäivänä satoi kaatamalla vettä. Siitä joulusta selvisi parhaiten, kun yritti aktiivisesti unohtaa koko joulun olemassaolon.

Tänä vuonna ei onneksi tarvitse unohtaa. Tänäkin vuonna herätään kinkunhajuun ja syödään aamupäivällä riisipuuroa savikupeista puulusikoilla. Joku saa mantelin. Katsotaan televisiosta Snowman ja sitten Suomen Turun julistama joulurauha. EI mennä iltapäivällä saunaan, eikä varsinkaan aamupäivällä. Viimeiset kahdeksan joulua ollaan käyty illansuussa siunauskappelin aattohartaudessa, vaikka alkuperäisen, virallisen jouluohjelman mukaan hautausmaalla pitäisi käydä vasta myöhemmin. Illalla tulee suku syömään, tänä jouluna mahdumme ensimmäistä kertaa ilman lisätuoleja keittiön pöydän ääreen. Sitten lauletaan joululauluja. Jos joku ei suostu laulamaan, ei saa lahjoja. Yleensä kaikki laulavat, ainakin pienen uhkailun ja kiristyksen jälkeen, ja sitten jaetaan lahjat. Niitä on liikaa, vaikka piti taas tänä vuonna ostaa vähemmän. Myöhemmin illalla saatetaan vielä kävellä hautausmaalle, jos ei käyty sytyttämässä kaikille kynttilöitä jo illansuussa. SITTEN mennään saunaan. Monilla ihmisillä tuntuu olevan virheellinen käsitys siitä, että jouluna tulee käydä saunassa omituisesti päiväsaikaan, mutta sinne mennään siis oikeaoppisesti vasta sitten, kun ollaan hytisten palattu hautausmaalta.

Saunan jälkeen kuunneltiin aina ennen LP-levyjä isän kanssa ja syötiin vuoronperään kinkkuvoileipiä ja suklaata ja luettiin kirjoja. Nyt vain syödään vuoronperään kinkkuvoileipiä ja suklaata ja luetaan kirjoja. Ja joskus yöllä mennään nukkumaan, jätetään ovi vähän raolleen ja katsellaan joulukuusen valojen kajastusta. Ja tuntuu ihan yhtä hyvältä, lämpimältä ja rauhalliselta kuin aina lapsenakin. Kaikesta huolimatta.

---------

Tänään soi Tarja Merivirran Lumiukko:

On allain avaruus
ja tuhat vuotta hetkinen
On tähdet kotimaa
ja mä saan nähdä sen...

Tarleena Sammalkorpi

Kaksi yötä jouluun on

Tiedättekö sen Timo Koivusalon Joulurauhaa-nimisen joululaulun? Sen, minkä Joel Hallikainen laulaa makealla ja mairealla äänellä ja missä kerrotaan vanhasta mökin mummosta, jonka luona laulun minäkertoja on tavannut käydä aina jouluisin ja joka yksi kaunis joulu sitten onkin kuollut pois.

Se joululaulu kuuluu samaan kategoriaan Veikko Lavin Evakon laulun (eritoten viimeinen säkeistö, kohta "Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla") ja Celine Dionin Because you loved me:n (ensi tahdeista alkaen) kanssa. Vaikka olisi mikä tilanne, hetki tai mieliala, minua alkaa välittömästi itkettää kun kuulen minkä tahansa edellä mainituista kappaleista. Mikään noista ei ole erityisen loistelias sävellys tai sanoitus, joku voisi jopa sanoa että ne kaikki ovat hieman noloja tekeleitä. Mutta joku niissä iskee suoraan sieluun ja aukaisee itkuhanat ääriasentoon.

Se Joulurauhaa on soinut aika paljon radiossa viime aikoina. Alan päästä tunnelmaan.

Blogiblokki

Kun on tarpeeksi monta päivää kirjoittamatta blogia, ja niiden päivien aikana tapahtuu tarpeeksi paljon asioita, alkaa kärsiä pahalaatuisesta writer's blockista. Haluaisi kirjoittaa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ja mistä on tapahtumahetkellä ajatellut kirjoittavansa, mutta ei laiskuuttaan viitsi alkaa referoimaan viimeisten kahden viikon tapahtumia. Ei muista enää mehevimpiä juttuja eikä niitä kuolemattomia ajatuksia, joita koki tarpeelliseksi nettiavaruuteen syljeskellä.

Ja sitten ei kykenekään kirjoittamaan mitään.

Helpottaakseni asiantilaa, tässä referaatti: Olin viikon Georgiassa joulupukin kanssa. Matka oli ajatuksia herättävä, kiva, raskas, vakava, hauska ja mielenkiintoinen. Tapasin lentokoneessa miellyttävän, fiksun ja komean saksalais-ranskalaisen miehen, mikä vahvisti uskoani siihen, että kassajonoissakin voi törmätä Siihen Oikeaan. (En minä kyllä siihen teoriaan usko edelleenkään, mutta silti hauska sattuma.) Sen jälkeen olin noin vuorokauden Suomessa ja lähdin neljän päivän työmatkalle Pietariin. Oli kivaa, raskasta ja hauskaa. Sain sähköpostiini mäyräkoiralle kirjoitettua kokeilevaa runoutta, kuulin blinikioskilla suorapuheisia kalsarinkääntötilityksiä ja synttäripäivänäni hotelli lahjoitti minulle viinipullon ja onnittelukortin. Olin liikuttunut ja yhtä aikaa hieman huolissani siitä, että olen viettänyt siinä hotellissa kuluneiden 1,5 vuoden aikana aivan liikaa öitä.

Ja sitten tulin takaisin Suomeen vain päättääkseni lähteä kesäkuussa junalla Siperian halki Kiinaan.

Tunnen olevani erittäin elossa ja tunnen olevani oma itseni. Tästä on hyvä jatkaa.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan kokoelmalta Ingalsin Laura. Koska luulen pääseeni siihen vaiheeseen, missä tosiaankin teen mitä huvittaa. Vaikka ketään ei edes kaduttaisi.

Oma, kallis ja tarpeeton

Tulin yhdeksältä illalla töistä kotiin ja harpoin lattialla auki retkottavien matkalaukkujen, pyykkipussien, avaamattomien kirjekuorien ja lukemattomien Kirkkojen ja kaupunkien yli napsauttamaan valot ikkunalaudan joulukynttelikköön. Keitin vettä ja valmistin itselleni kulhollisen pussikeittoa. Yritin kerätä energiaa molempien matkalaukkujen purkamiseen ja toisen uudelleenpakkaamiseen. En saanut kokoon kuin rippeitä, joten päätin istahtaa alas ja kirjata ylös muutamia ajatuksia siitä, millaista kuvittelin joskus nuorempana elämäni olevan ja millaiseksi se on muodostunut. Kas kun tänään on 31-vuotissyntymäpäiväni aatto.

Kuvittelin, vaikka joskus epäilinkin, että onnellisten tähtien alla syntyminen ja kasvaminen johtaisi onnellisten tähtien alla jatkuvaan elämään.

En osannut kuvitella, vaikka joskus yritinkin, miten kipeitä ja vaikeita asioita joutuisin onnellisten tähtieni alla kohtaamaan.

Kuvittelin aina, että minulla olisi ympärilläni hyviä ystäviä.

En koskaan osannut kuvitella, kuinka hauskoja, hassuja, kivoja, mukavia, sympaattisia, persoonallisia, maailman parhaita hyviä ystäviä saisinkaan.

Kuvittelin aina, että minulla olisi kiinnostava kansainvälinen työ.

En kuvitellut, että "kiinnostava kansainvälinen työ" tarkoittaa sitä, että joutuu pesemään sukkia hotellihuoneen lavuaarissa kun ei ehdi olla kotona sen vertaa, että pyykkikone ehtisi pyörittää sukat puhtaiksi.

Kuvittelin, että kiinnostavan kansainvälisen työn myötä kaikki muut asiat jotenkin ratkeaisivat ja lutviutuisivat ja järjestyisivät itsekseen.

En kuvitellut, että kiinnostavasta kansainvälisestä työstä kiinni pitääkseen pitäisi räjäyttää tuusannuuskaksi useampikin ihan kelvollinen parisuhde, enkä taatusti kuvitellut, että päätyisin kerran viikossa kiemurtelemaan kiinnostavan kansainvälisen työn aiheuttamien eksistentiaalikriiseilykohtauksien kourissa.

Luulen kuvitelleeni, että minulla olisi perhe tai ainakin jonkunsorttinen elämänkumppani. Varsinaisia omakotitalo-ja-kaksi-kaunista-lasta -haaveita en muista ikinä hellineeni, mutta jonkunlainen kaikenjakaja kuvitelmissani on aina mukana kulkenut.

En missään tapauksessa kuitenkaan kuvitellut, että ainakin yhteydenpitofrekvensseillä mitattuna merkityksellisin ihmissuhteeni vastakkaisen sukupuolen kanssa olisi kummallinen ja ennenkokematon "ei missään tapauksessa yhdessä, muttei erilläänkään" -viritys universumin ristiriitaisimman sekopään kanssa.

Kuvittelin, että yli 30-vuotiaana tuntisin itseni läpikotaisin ja tietäisin, mitä haluan ja kuinka sen saan.

En osannut kuvitella, kuinka hyvin itseeni olisinkaan tutustunut. Ja olisin luultavasti pistänyt pääni loppuiäksi pensaaseen, jos olisin osannut kuvitella, miten vähän tiedän siitä haluamisesta ja varsinkin sen saamisesta.

---------

Tässä elämä on, laulaa tänään PMMP.

Sur-rur-rur

Niin.

Olen ollut valveilla viimeiset nelisenkymmentä tuntia, ellei pikaisia päiväunia ja epätoivon vimmalla hampaita kiristellen lentokoneessa torkkumista lasketa. Yritin äsken nukkua. Ei onnistunut. Käyn ylikierroksilla.

Sitten viimeisen blogitekstin päiväni ovat täyttäneet georgialaiset orpolapset, syöpäsairaat ja muuten vaan kurjat, suomalainen joulupukki, viisaat vanhat miehet, saksalainen lentokonetuttavuus, pitkin maailmaa sinkoilu, samaisen maailman perustavanlaatuisen epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamat pohdinnat, univelka ja kuitenkin varsin vahva tunne siitä, että elämä on aika mielenkiintoinen juttu. Semminkin kun kotiinpaluuillan ohjelman muodostivat ministerin jouluglögipippalot, UIT:n Luolamies ja PMMP:n keikka. Loistavia kaikki tyynni. Voisin kirjoittaa romaanin kaikista edellä mainituista asioista. Ehkä tyydyn vain ruotimaan niitä tässä blogissa. Paitsi en ihan heti, koska näillä näkymin jatkan pitkin maailmaa sinkoilua ensi viikkoon asti.

---------

Tänään soi kovaa ja korkealta PMMP. Tytöt vetää hyvin.

Asettele täs kivvii sit.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi olen pohtinut tänään isänmaallisuutta teoissani. Aloitin pohdinnan, kun taustalla soi radio-ohjelma Juice Leskisestä ja televisiossa Lehto, Määttä ja Rahikainen seisoivat äänettömästi asennossa. Laitoin Juicen mykäksi ja lisäsin television volyymia vain niissä kohdissa, missä lempparini Rokka oli äänessä.

Olisi näinä viina-alennusmyynnin aikoina perin suomalaista sanoa, että heräsin krapulassa, mutta en herännyt, koska baarissa oli eilen tylsää ja menin olosuhteisiin nähden aikaisin nukkumaan. Luin kuitenkin Hesarin herättyäni, ja ihastelin samalla kotimaista riippumatonta tiedonvälitystä. Hyvin isänmaallista. Ja katselin vastapäisen talon pihalla myrskytuulessa lepattavaa Suomen lippua. Täydellisestä itsenäisyyspäivän säästä puuttui vain räntäsade.

Söin aamiaiseksi Muhku-sämpylän ja join maitoa. Ja luin Pirkka-lehdestä Kari Tapion haastattelua. Hyvin isänmaallista, koska suomalaisten lisäksi tuskin kukaan muu kansa juo aikuisena ruokajuomaksi maitoa ja Kari Tapiossa ja Pirkka-lehdessäkin on aimo annos patriotismia. Hyvin alkanut isänmaallisuus kyllä tyssäsi siihen, että käytin iltapäivän lukemalla brittiläisen kirjailijan teosta englanniksi ja katsomalla ranskalaisen elokuvan. Olipa varsinainen pahan mielen leffa.

Ranskalaisen elokuvan jälkeen päätin suorittaa päivän ehdottomasti isänmaallisimman teon. Mieli teki pitsaa, mutta kävelin nokka pystyssä kaikkien reitille osuneiden neekeri- ja karvakäsipitserioiden (Myönnän, ettei ilmaus ole ehkä poliittisesti aivan korrekti, mutta miksi muuksikaan niitä sitten kutsuisi? Maahanmuuttajapitseria? Ei kai sentään.) ohi ja ostin itsenäisyyspäiväateriani Kotipitsasta. Pitsan paistumista odotellessani lueskelin iltapäivälehdistä pääministerin exän avointa tilitystä numero 78. Paljosta vetoa, että se mimmi oli jo tilannut Linnan juhliin puvun ja siksi sitä nyt niin riepoo.

Mutta älä sure, Susan. Tekstiviestitse jättämisestäkin toipuu. Suosittelen kokemuksesta, että olisi kannattanut varastaa Matin kahvinkeitin ja takavarikoida television kaukosäädin, se helpottaa tuossa tilanteessa niin ettei tarvitse ripustautua epämääräisiin iltapäivälehtien toimittajiin lohtua saadakseen.

---------

Tänään soi tietysti YUP:n Itsepäisyyspäivä.

Kanssa ja ilman

Tämä oli päivä, joka ei jää historiaan kerrassaan millään tavalla. Paitsi ehkä sillä, että siirsin aamulla herätystä kymmenellä minuutilla eteenpäin ennätykselliset puolitoista tuntia ensimmäisestä piipityksestä.

Nyt vietän iltaani pohdiskelemalla, voiko sellaista leipää syödä, joka ei ole vielä homeessa, mutta jonka samassa pussissa majaillut kaveri on jo.

Ja keskustelemalla siitä, miten jugurtti kuivuu eri tavoin eri kokoisiin purkkeihin.

Plääh.

---------

Tänään jämähti päähän soimaan U2:n With or without you. Eikä lähde pois, vaikka yritin karkottaa sitä Musella.

Vi anländer om en stund till Tammerfors

Viime perjantaista lukien elämäni ei ole ollut entisellään. Sain silloin tietää sairastavani h:lla alkavaa tautia. Olen yrittänyt sopeutua tähän murskaavaan tietoon koko viikonlopun ajan. Ensi töikseni hyppäsin Tampereen junaan ja hakeuduin lääkäriseuraan.

On olemassa sellasia koteja, jotka ovat niin kauniita, että sielu lepää kun saa olla vieraana niissä. Ja joiden täydellistä sisustusharmoniaa ei ollenkaan haittaa keskellä olohuoneen lattiaa lojuva kumikana. On olemassa vanhoja ystäviä, joiden seurassa sielu lepää myös. Ja niiden pieniä, hassuja koiria, jotka aamulla herättävät nuolemalla naamaa ja olemalla muutenkin maailman ihanimpia pieniä, hassuja koiria.

Tampere näyttäytyi muutenkin varsin positiivisessa valossa. Hyvää ruokaa ja juomaa, hyvää seuraa, hyvä teatteri jossa oli äärimmäisen hyvin laulavia näyttelijöitä, lisää hyvää ruokaa ja juomaa. Sopivan kokoinen suuri pieni kaupunki. Kauniskin vielä, paikka paikoin. Vierailimme myös paluu juurille -henkisesti Työväen keskusmuseossa, jossa oli muun muassa Marx-näyttely. Kävi ilmi, että Karl oli elinaikanaan varsin vikkelä veikko.

Ei Helsingistäkään ole pahaa sanottavaa. Tänä vuonna joulu tuli aikaisin, kotiin palatessa eteisen lattialla pötkötti Nick Hornbyn High Fidelityn sisältävä paketti. Uskollista äänentoistoa, hiiohei. Illalla nepalilainen myöhäistetty lounas puoliunisen musiikin soittamis- ja kuuntelemiskeskustelun säestyksellä ja joulukoristeiden virittelyä pitkin poikin tornikamaria.

Kilpirauhasen vajaasta toiminnasta huolimatta siis varsin täyteläinen viikonloppu. Luulen, että tauti ei ole kuolemaksi. Ainakin yhdellä alan sivustolla todetaan lohduttavasti näin: "Hyvästä hoidosta ei ole haittaa ja voidaan elää tavallinen elämä."

Ehkä se nyt vihdoin sitten alkaa?

---------

Tänään soi Sari Kaasisen Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmään tekemä kappale nimeltä Sua rakastin. Kaunista.