Vi anländer om en stund till Tammerfors

Viime perjantaista lukien elämäni ei ole ollut entisellään. Sain silloin tietää sairastavani h:lla alkavaa tautia. Olen yrittänyt sopeutua tähän murskaavaan tietoon koko viikonlopun ajan. Ensi töikseni hyppäsin Tampereen junaan ja hakeuduin lääkäriseuraan.

On olemassa sellasia koteja, jotka ovat niin kauniita, että sielu lepää kun saa olla vieraana niissä. Ja joiden täydellistä sisustusharmoniaa ei ollenkaan haittaa keskellä olohuoneen lattiaa lojuva kumikana. On olemassa vanhoja ystäviä, joiden seurassa sielu lepää myös. Ja niiden pieniä, hassuja koiria, jotka aamulla herättävät nuolemalla naamaa ja olemalla muutenkin maailman ihanimpia pieniä, hassuja koiria.

Tampere näyttäytyi muutenkin varsin positiivisessa valossa. Hyvää ruokaa ja juomaa, hyvää seuraa, hyvä teatteri jossa oli äärimmäisen hyvin laulavia näyttelijöitä, lisää hyvää ruokaa ja juomaa. Sopivan kokoinen suuri pieni kaupunki. Kauniskin vielä, paikka paikoin. Vierailimme myös paluu juurille -henkisesti Työväen keskusmuseossa, jossa oli muun muassa Marx-näyttely. Kävi ilmi, että Karl oli elinaikanaan varsin vikkelä veikko.

Ei Helsingistäkään ole pahaa sanottavaa. Tänä vuonna joulu tuli aikaisin, kotiin palatessa eteisen lattialla pötkötti Nick Hornbyn High Fidelityn sisältävä paketti. Uskollista äänentoistoa, hiiohei. Illalla nepalilainen myöhäistetty lounas puoliunisen musiikin soittamis- ja kuuntelemiskeskustelun säestyksellä ja joulukoristeiden virittelyä pitkin poikin tornikamaria.

Kilpirauhasen vajaasta toiminnasta huolimatta siis varsin täyteläinen viikonloppu. Luulen, että tauti ei ole kuolemaksi. Ainakin yhdellä alan sivustolla todetaan lohduttavasti näin: "Hyvästä hoidosta ei ole haittaa ja voidaan elää tavallinen elämä."

Ehkä se nyt vihdoin sitten alkaa?

---------

Tänään soi Sari Kaasisen Kun isoisä Suomeen hiihti -näytelmään tekemä kappale nimeltä Sua rakastin. Kaunista.