Mummokengät, 99 euroa

Meillä on työmaalla dresscode. Saan suurta tyydytystä sen noudattamattomuudesta. Minusta minkään instanssin uskottavuus ei ole farkuista ja teepaidasta tai toisaalta jakkupuvusta kiinni, ja ainakaan toistaiseksi kukaan dresscodenvartija ei ole tullut avoimesti avautumaan epäsopivasta vaateparresta virka-aikana. Joskus on kuitenkin päiviä, jolloin farkut ja teepaita eivät mitenkään käy laatuun. Niiden päivien varalle olisi kaapissa oltava jotain asiallista, ei-liian-tätimäistä mutta kuitenkin Vakavasti Otettavaa päällepantavaa. Naisten kaapeissahan ei lähtökohtaisesti koskaan ole mitään päällepantavaa, joten edellä mainitut lisämääreet hankaloittavat jo valmiiksi hankalaa tilannetta entisestään.

Pukeutuminen ylipäänsä on hankala asia. Housuissa on aina liian lyhyet lahkeet, paidoissa liian lyhyet hihat. Sopiva koko olisi se pariton, jonka kokoisia vaatteita ei parillisten numeroiden välistä valmisteta. Trenditeinin ja tätilookin välistä on vaikea löytää mitään kultaista keskitietä. Ja sori vaan, Mauri Antero, mutta halpa vaate ei voi olla kaunis. Sitten on tietysti pyöräilykypärä. Sen alla menee tukka lyttyyn.

Huomenna on yksi niistä ei farkkuja -työpäivistä. Eteisestä löytyi inventaarion jälkeen epälukuinen joukko tennareita, uudet helvetin kalliit lenkkitossut ja muutamat kulahtaneet korkokengät. Täytyi mennä kauppaan. Niissä myydään nykyään lähestulkoon pelkästään sellaisia jalkineita, jotka minulla oli rippijuhlissa vuonna 1990. Omien rippijuhlakenkien reinkarnaatioiden ostaminen kalliilla rahalla ei houkuttanut. Turhauma, ahdistus ja kiukku johtivat lopulta tähän:



Maksoin siis juuri 99 euroa kengistä, joita edesmennyt mummoni olisi käyttänyt mielellään. Täytynee ryhtyä väliaikaisesti noudattamaan dresscodea mummokenkien käyttöasteen kasvattamiseksi. Jos tähtäisin euro per päivä -vauhtiin niin syyskuun 7. päivä olisin taas vapaa vaihtamaan tennareihin.

Aika- ja paikkamatkailua

Tänään on aktiivinen blogipäivä.

Haluan vielä iltani iloksi kertoa siitä, kun tein nostalgiamatkan kahteen entiseen kaupunkiini. Se oli kokemus. Oli liikuttavaa tavata vanhoja rakkaita ihmisiä, joiden kanssa on kulkenut niin monet tärkeät vuodet yhdessä ettei haittaa, vaikkei enää näekään kuin harvoin. Oli haikeaa todeta, että ei voi määritellä itseään ihmiseksi, jolla on yläkerta. Oli silti kiva nähdä, että ystävillä on kaunis ja ihan niiden itsensä näköinen koti. Oli hassua havaita, että siinä, missä minä kadehdin yläkertaa, minua kahdehdittiin koska voin muuttaa ensi vuonna Kuala Lumpuriin, tai New Yorkiin, tai Moskovaan. Kuala Lumpur johtaa, se on nyt tämän hetken Juttu, tarve ottaa Aasia haltuun.

Tuntui kivalta, kun toisessa kaupungissa toisen ystävän pieni poika tarttui kiinni kädestä ja kuljetti katsomaan voikukkia ojanpenkalla. Tuntui kummalliselta kulkea vanhoja katuja, entistä työmatkaa, oman kodin ohi missä nyt asui vieraita ihmisiä ja ne ikkunat, mistä aina talvisin veti, oli vaihdettu uusiin. Oli hyvä huomata, että 45 euron sijoittaminen hotellihuoneeseen ja oman itsensä hemmotteluun maksaa itsensä takaisin tyyntyneenä mielenä. Oli vielä parempi istua junassa matkalla takaisin omaan nykyiseen elämään ja herätä siihen, että sellaiset ovet, joiden ei ollut edes tiennyt leuhottavan avonaisina jossain selän takana, on nyt suljettu ja voi jatkaa kaikessa rauhassa matkaa, aukoa uusia ovia.

Oli parasta katsoa ja nähdä, että tämä hetki, tämä elämä, tämä nykyisyys on hyvä. Se on sitä sen takia, että jossakin on kuitenkin olemassa kaikki ne entiset ihmiset, talot, kadut ja kaupungit. Etapit matkalla kohti jotain, mitä ei ehkä koskaan saavuta, muttei silti ikinä lakkaa etsimästäkään.

A Room of One’s Own

Minulla oli lukioikäisenä seinälläni Eva Dahlgrenin En plats på jorden –biisin sanat ja ovessani lappu, johon olin tietokoneella sommitellut tekstin ”Lauran huone”. Hassuhko yhteensattuma on se, että Laura Haapala piti taannoin Radio Helsingissä samannimistä ohjelmaa. Mutta se ei varsinaisesti kuulu tähän. Eikä sekään, että 90-luvun alussa oli vielä aika harvinaista sommitella tietokoneella yhtikäs mitään. Ainakin jos oli tyttö.

Se taas kuuluu, että löysin Lauran huone –lapun jokin aika sitten ukin ullakolta muiden lukioaikaisten aarteiden joukosta. Jo aiemmin, syksyllä ikkunoita pestessäni, olin todennut, että olin huomaamattani onnistunut toteuttamaan ainakin yhden angstisten nuoruusvuosien herkistä haaveista: minulla on ”eget fönster mot gatan som jag kan öppna och stänga som jag behagar”. Kuten Dahlgrenin Eva laulaa. Naisella on oltava oma huone. Kuten Woolfin Virginia kirjoittaa.

Ehdottoman parhaassa ja kaikkein optimaalisimmassa tapauksessa naisella on oma tornikamari. Jonka eteisen ovessa lukee Lauran huone.

Alussa olivat alkusanat

Minulla oli taannoin seitsemän vuotta nuorempi vappuheila, jonka blogia aloin lukea sen jälkeen kun vappu oli ohi ja heilasta jäljellä vain musta Dressmanin kravatti ovenkahvassa roikkumassa. Vappuheila blogeineen ja yllättäen osakseni langennut onni nimeltä kaapelimodeemi yhdistettynä taipumukseen määritellä maailmaa kirjoittamalla ovat johtaneet siihen, että minulla on nyt oma blogi.

Olen Laurakaisa, 30 vuotta, ja kirjoitan tätä tornikamarissa, jonka ikkunasta näkyvät Johanneksen kirkon tornit ja avara taivas. En osaa pilkkusääntöjä. Osaan ajatella.