Mummokengät, 99 euroa

Meillä on työmaalla dresscode. Saan suurta tyydytystä sen noudattamattomuudesta. Minusta minkään instanssin uskottavuus ei ole farkuista ja teepaidasta tai toisaalta jakkupuvusta kiinni, ja ainakaan toistaiseksi kukaan dresscodenvartija ei ole tullut avoimesti avautumaan epäsopivasta vaateparresta virka-aikana. Joskus on kuitenkin päiviä, jolloin farkut ja teepaita eivät mitenkään käy laatuun. Niiden päivien varalle olisi kaapissa oltava jotain asiallista, ei-liian-tätimäistä mutta kuitenkin Vakavasti Otettavaa päällepantavaa. Naisten kaapeissahan ei lähtökohtaisesti koskaan ole mitään päällepantavaa, joten edellä mainitut lisämääreet hankaloittavat jo valmiiksi hankalaa tilannetta entisestään.

Pukeutuminen ylipäänsä on hankala asia. Housuissa on aina liian lyhyet lahkeet, paidoissa liian lyhyet hihat. Sopiva koko olisi se pariton, jonka kokoisia vaatteita ei parillisten numeroiden välistä valmisteta. Trenditeinin ja tätilookin välistä on vaikea löytää mitään kultaista keskitietä. Ja sori vaan, Mauri Antero, mutta halpa vaate ei voi olla kaunis. Sitten on tietysti pyöräilykypärä. Sen alla menee tukka lyttyyn.

Huomenna on yksi niistä ei farkkuja -työpäivistä. Eteisestä löytyi inventaarion jälkeen epälukuinen joukko tennareita, uudet helvetin kalliit lenkkitossut ja muutamat kulahtaneet korkokengät. Täytyi mennä kauppaan. Niissä myydään nykyään lähestulkoon pelkästään sellaisia jalkineita, jotka minulla oli rippijuhlissa vuonna 1990. Omien rippijuhlakenkien reinkarnaatioiden ostaminen kalliilla rahalla ei houkuttanut. Turhauma, ahdistus ja kiukku johtivat lopulta tähän:



Maksoin siis juuri 99 euroa kengistä, joita edesmennyt mummoni olisi käyttänyt mielellään. Täytynee ryhtyä väliaikaisesti noudattamaan dresscodea mummokenkien käyttöasteen kasvattamiseksi. Jos tähtäisin euro per päivä -vauhtiin niin syyskuun 7. päivä olisin taas vapaa vaihtamaan tennareihin.