~Tornikamarin tarinoita~

Aristokraattisen tasokkaan, suulaan ja vihaisen naisen kertomuksia satavuotiaan kivitalon viidennestä kerroksesta.

Nimi: Laurakaisa
Sijainti: Helsinki, Finland


Vaimo, tytär, isosisko ja täti. Karjalainen. Stadilainen. Kesämökkiläinen. Aikuiskokelas.

Asiantuntija - loistava titteli ihmiselle, joka ei osaa eikä ainakaan halua olla koskaan väärässä.

Maailmaa on parasta määritellä kirjoittamalla ja naisella on oltava oma huone.

maanantaina, heinäkuuta 30, 2007

Jäähyväiset



Enää toivon vain yhtä: Että tänne jäävät sanoisivat, kuten Kjell Westö kirjoittaa:

"Kun kumarrun maahan, voin vieläkin tuntea kädelläni mukulakivien lämmön niillä kaduilla joilla kerran kuljit."

Minä olen edelleen sama, ja sellaisena aion pysyäkin, mutta Tornikamarin tarinat kuuluvat siihen elämään, jota ei enää huomenna ole olemassa. Tornikamari jää nettiin arkistoksi, jonka käytävillä on hiljaista, pölyistä ja haikeaa, ja jonne tekee mieli joskus pujahtaa tutkimaan kaikkea sitä, mikä joskus oli.

Kiitos omalle kotipesälleni kattojen tasalla, keskellä kaupunkia. Kiitos ratikan kolahduksille alhaalla kadulla aamuvarhaisella, kiitos ulko-oven lasimaalaukselle, korkealle katolle, kummalliselle vessalle jota kukaan muu ei osannut käyttää. Kiitos niistä hyvistä hetkistä mitä täällä koin, kiitos niistäkin kun syöksyin viisi kerrosta ylös ja purskahdin itkuun jo eteisessä. Kiitos.

Olen Laurakaisa, 31 vuotta, ja kirjoitin tämän tornikamarissa, jonka ikkunasta näkyivät Johanneksen kirkon tornit ja avara taivas. En osaa edelleenkään pilkkusääntöjä. Osaan vieläkin ajatella.

Ja kaikille niille, jotka pelkäävät ikävöivänsä minua kun olen mennyt, lupaan lohdutukseksi lähettää postikortin Moskovasta.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Jälkikirjoitus

Onneksi tämän kaiken keskellä en ole laisinkaan yksin.

http://hetsku.blogspot.com

---------

PMMP:n Kesä -95 jatkaa:

"Kesä meni äkkiä kuitenkin
Vähän itkin kai, kun pakkailin"

Se kesä siis oli viimeinen

Kahden maailman rajalla käyn tuttua viivytystaistelua aikaa vastaan. Teen asioita viime tingassa, laahaan jalkojani postitalon edessä kun pitäisi mennä jättämään muuttoilmoitus, takerrun työpöydän paperikasoihin enkä saa mitään heitettyä pois, istun iltakaudet Punavuoren Ahvenessa pelaamassa Trivial Pursuitia kuin mikään ei olisikaan muuttumassa. Syön vaapukoita hakkuuaukealta ja tennarit kastuvat sateen jälkeen märässä heinikossa. Ajan aamuisin pyörällä töihin ja iltaisin käperryn nukkumaan saman peiton alle.

Haluaisin jo lähteä, ja vielä jäädä. Jättää kaiken taakseni ja ottaa mukaan. Unohtaa ja muistaa. Säilyttää entisen ja heittää sen pois.

Sillä elämä ei etene tasaisesti yhtä janaa pitkin - janoja on monta, päällekkäin ja lomittain, välillä solmussa toistensa kanssa. Niin sen kuuluu ollakin.

Tai pikemminkin: niin se vain on.

---------

Tänään soi haikeasti PMMP:N Kesä -95.

"Syksyllä en tuu enää kouluun
Kirjoitan "hei hei" luokan tauluun."

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Pop-pop-pop-pop- pop-pop-musiikkia

"Yksinkertaista, mutta totta."

Minulle musiikki on aina ollut hyvin merkityksellinen asia. Olin ala-asteella kaikkien muiden ala-asteikäisten tyttöjen ja yhden Porista muuttaneen Markon lailla Dingo-fani. Kulutin puhki tätini vinyylilevyvarastoa. Äänitin radiosta c-kaseteille biisejä, joista puuttui aina alku tai loppu. CD-formaatti muutti kaiken - sitä yhtä kulloisenkin levyn suosikkikappaletta saattoi kuunnella vaikka sata kertaa peräkkäin. Olen soittanut viulua. Kun olen oikein vihainen, soitan edelleen pianolla Internationalea ja kiroilen. Teini-ikäisestä lähtien minulle on ollut helpompaa tuoda tunteitani julki siteeraamalla kappaleita kuin puhumalla ääneen ja suoraan. Jos minun pitäisi luonnehtia entisiä rakastettujani, luettelisin ensiksi ne artistit ja bändit, jotka he elämääni omilla aikakausillaan toivat. Ennen tärkein omistamani esine oli sininen, Amerikasta ostettu, kannettava CD-soitin, nykyisin en poistu kotoani ilman ämppäriä. Ulkomailla asumisteni myötä suomalaisen musiikin osuus kaikesta kuuntelemastani on entisestään korostunut. Blogissanikin on joka päivä tänään soi -musiikkiosuus. Luultavasti siksi, että joka päivä soi jokin. Ja kun soi, ovat sanat ne tärkeimmät. Melodia, pakahduttavinkin, tulee aina vasta niiden jälkeen.

Juice Leskisen ja hänen kaltaistensa mestareiden kyllästämän lapsuuteni ansiosta pidän sanoitusrimaa melko korkealla. Ja siitä huolimatta olen sitä mieltä, että suomalainen rock-lyriikka on suurenmoisen korkeatasoista - ei tietenkään kaikki, mutta ainakin se, jota minä kuuntelen.

Siksi tämänkaltainen vaivannäkö ja asialle omistautuminen on erinomaisen ilahduttavaa.

Sitä paitsi tuon edellä linkitetyn analyysin kaksi viimeistä lausetta kelpaavat elämänohjeeksi vaativimmallekin kuluttajalle.

---------

Päivän biisi siis CMX:n Tuulilukko. Murhe versus toiveikkuus. Oma perspektiivi kai sen tottavie ratkaisee, kummalle puolelle vaaka kallistuu.

maanantaina, heinäkuuta 23, 2007

Material girl

Akuuttia tilannetiedotusta tapahtumien ytimestä:

Tornikamarissa häärää tällä hetkellä kolme raavasta miestä, jotka pakkaavat omaisuuttani pois vietäväksi. Näen omaisuuteni seuraavan kerran toivottavasti elokuun lopussa tai syyskuun alussa, jos Allah ja muut asiaan vaikuttavat tahot suinkin suovat. Omistan ison laatikollisen CD-levyjä. Luulin omistaneeni enää kahdeksan pahvilaatikollista kirjoja, mutta omistankin edelleen kaksitoista. Yksi muuttopoika kysyi äsken, mitkä kaikki kengät lähtevät mukaan. Hän näytti siltä, että olisi halunnut mieluummin kysyä jotain "Neiti, ovatko nämä kaikki kengät todellakin teidän?" -tyyppistä.

Laatikkoon katosi juuri neuvostoliittolainen pelmenirauta. Pääsee takaisin sinne, mistä on tullutkin.

---------

Tänään soi Matkustan ympäri maailmaa. Olisipa laukussa leipää ja piimää vaan. Mutta kun on kenkiä ja pelmenirautoja.

sunnuntai, heinäkuuta 22, 2007

Kotka - Suomen Eurooppa

Jos pitää huomenna maanantaina tietää, mikä osa maallisesta omaisuudesta muuttaa Moskovaan ja mikä osa ei, on ehdottoman järkevää noudattaa seuraavaa toimintamallia:

Kannattaa pitää huusholliaan viikkokausia infernaalisen kaaoksen vallassa, kirjalaatikoita keskellä lattiaa, likapyykkejä pitkin nurkkia ja puhtaita pitkin niitä jäljelle jääneitä nurkkia, joissa ei ole likapyykkejä. (Joku järjestys se olla pitää.) Kannattaa viettää laadukasta aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, tehdä kesäisiä Helsinkiasioita kuten puistojumpata, käydä Stadikalla uimassa, Weeruskassa syömässä vuohenjuustosalaattia, Siikarannassa saunomassa (se on itse asiassa Espooasia) sekä mitata Eläintarhan kentällä kännykän sekuntikellolla kahtatoista minuuttia kun kilvoitteleva sielu kokee tarpeelliseksi juosta Cooperin testin.

Ja sinä viimeisenä viikonloppuna, kun pitäisi oikeasti olla pakkaamassa tavaroita, kannattaa matkustaa Kotkan meripäiville. Meripäiväosuus tosin jäi vähemmälle, mutta toisaalta meno ei ollut paikallisväestön perimätiedon mukaan normaalin riehakasta. Syynä olivat kenties kotkalaisten juhlimishalut vieneet suuret purjelaivat. Meidän vierailumme koittaessa Tall shipit olivat jo poistuneet yhtä lukuunottamatta ja tänä aamuna eilinen kainostelu hieman harmitti: Jos olisimme rohkaisseet mielemme ja kivunneet viime yönä norjalaispaattiin jossa selvästi kuulosti olevan bileet, olisimme päätyneet tänään Pietariin. Ja kun kyse oli entisten pietarilaisten kohtaamisesta, olisi se toki ollut asiallinen päätös viikonlopulle.

Entiset pietarilaiset tutustuivat myös Aleksanteri III:n keisarilliseen kalamajaan ja Langinkoskeen sekä meinasivat nukahtaa laiturille katsellessaan jonkun tuntemattomaksi jääneen linnun tomeria kalastuspuuhia. Lisäksi nautimme erittäinkin mainion italialais-kreikkalais-georgialais-suomalaisen grillipäivällisen Korela-nimisen pakolaisleirin keskellä. Meillä osataan pakolaisleirinrakennus kansainvälisen mittapuun mukaan. Grillikatoksia puolestaan kutsutaan tätä nykyä jurtiksi.

Ravitsemus- ja nesteytysasioista normaalisti vastaavan Martan ollessa suihkussa allekirjoittaneen ynnä A. Kalashnikovin harteille lankesi raskaana taakka nimeltä näin valmistat mojitot jälkiruuaksi koko seurueelle. Tulimme epähuomiossa drinkkejä tuhertaessamme perustaneeksi Slow Motion -nimisen anniskeluravintolan. Kyseisen ravintolan erikoisuus on ennen muuta "Pimp your drink" -tyyppinen, varsin asiakaslähtöiseen omatoimisuuteen kehottava toimintamalli, jonka mukaan jokainen voi itse tuunata drinkkinsä juomakelpoiseksi. "Herranjumala, tee sille jotain!" Ja päälle desi rommia.

Kiitos kaunis viikonlopun isännälle ja erityisesti hänen pakolaisleiriytyneille vanhemmilleen pihan ja talon lainasta. Ja kuten tänään Kotkan linja-autoasemalla totesimme, Moskovassa tavataan.

---------

Missasimme Gary Mooren, mutta sen sijaan korvissa soi edelleen Vicky Rosti ja Menneisyyden Vangit ynnä 3000-päinen sonnikuoro: "Olen käynyt Tiibetissä, Moskovassa, Rööperissä, mietiskelin aina missä syy on etten jäädä voi."

perjantaina, heinäkuuta 20, 2007

Brunnsparken

Kaivopuisto oli aikoinaan hyvä perustelu muuttaa tornikamariin. Olin majaillut ennen aivan puiston laidalla enkä halunnut sieltä kovinkaan kauas. Puisto ja ranta ovat niitä maisemia, joissa mielelläni olen vaellellut viimeisten parin vuoden ajan.

Puiston käyttöaste oli eilen kohdallani melko korkea.

Ensin fillaroin sen laitaa pitkin töihin, ja illansuussa samaa reittiä takaisin. Sitten puistojumppasin siellä ja bongailin milloin mistäkin ilmansuunnasta näköpiiriin juoksentelevaa, lenkillä olevaa ja jumpan päättymistä odottelevaa herraseuralaista. Sitten kävin kastelemassa kukkia Viikissä, tein homokanakeittoa (ko. ruokalaji juontaa juurensa erääseen romanttiseen talvi-iltaan Lappeenrannassa 90-luvun puolella, kuutamokävelyyn linnoituksessa ja sen jälkeen tarjoiltuun keittoateriaan), söin keiton ja palasin Kaivariin, tarkemmin sanottuna PMMP:n keikalle Kaivohuoneelle.

Siinä on, kuulkaa, mainio rokkibändi. Varsinkin livenä. Kun Kaivollinen ihmisiä hyppii ylös ja alas ja karjuu yhtä aikaa että JOS LYÖT VIELÄ KERRAN NIIN MINÄ TAPAN SUT, tuntuu ihmeelliseltä, että edelleen Suomessa sekä naisiin kohdistuva väkivalta että naisten kuolemaan johtava väkivalta on yleisempää kuin muissa teollistuneissa maissa keskimäärin.

Ehkä kaikki eivät kuuntele PMMP:tä. Vaikka niiden pitäisi.

---------

Ja tänään soi edelleen Päiväkoti. "Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan, enkä itkekään." Miksi itkisin?

tiistaina, heinäkuuta 17, 2007

Eiku

Piuhat kiinni. Kuva kertoo enemmän kuin edellisen postauksen tuhat sanaa.

Kuinka hiljentää suulas nainen

Ja saada se sitten nauramaan.

Haluaisin dokumentoida tämän mieluummin kuvallisesti kuin sanallisesti, mutta koska Kiinan matkan tappioihin lukeutuu vanha, uskollisesti palvellut Ixukseni ja taloudessani väliaikaisesti majailevan uudemman Ixuksen piuha sijaitsee noin 170 kilometriä väärään suuntaan, joudun käyttämään sanallista viestintää.

Tulin tänään töistä kotiin illansuussa. Parkkeerasin fillarin ja lähdin suunnistamaan sisäpihan läpi omaa rappuani kohti. Pysähdyin keskelle pihaa. Mykistyin. Aloin hetken päästä nauraa. Ääneen. Sitten alkoi itkettää. Ilosta. Sen jälkeen hihitytti hetken. Sitten muistin, että oli kiire puistojumppaan. Juoksin tornikamariin, vaihdoin toimistolookin jumppakuteisiin, kävin välillä tuuletusparvekkeella hihittämässä, juoksin takaisin alas, seisahdin vielä hetkeksi sisäpihalle, menin Kaivariin jumppaamaan. Tulin takaisin, hain tornikamarista kameran, kävin ostamassa lähikaupasta fetajuustoa, palasin kotiin, hihitin hiukan lisää.

Meidän talon sisäpihalla lukee nimittäin tällä hetkellä metrin korkuisin kirjaimin punaisella väriliidulla asfalttiin kirjoitettuna:

I (SYDÄN) LAURA.

---------

Tänään soi Anna Erikssonin Kaikista kasvoista. Ihanan ällöromanttista.

sunnuntai, heinäkuuta 15, 2007

Turku - Suomen Teneriffa

Olin viikonloppulomalla Varsinais-Suomessa - piti olla Ilosaarirockissa, mutta pudotuspeli kolmen jäljelläolevan Suomiviikonlopun ja tuhannen tärkeän asian välillä saivat suuntaamaan Turkuun. Hyvä päätös, semminkin kun rokkijuhlat tulivat luokse tekstiviestien välityksellä.

Humanisti pääsi heti lauantaiaamuna näyttämään atk-kyntensä ja antamaan oman korvaamattoman kontribuutionsa neurologian tutkimukselle. Opinpa ainakin sen, että aivoista otetut kuvat näyttävät erehdyttävästi kärpäsen persuksilta. Kirjaimellisia silmänkääntötemppuja valkoisten takkien katveessa.

Sitten suuntasimme herra aivotutkijan kanssa pitkään to do -listalla olleeseen kohteeseen, Louhisaaren linnaan Askaisiin. Mannerheimin synnyinkoti oli ulkoapäin jotenkin ankaran ja epäystävällisen oloinen, sisätiloissa oli huomattavasti viihtyisämpää, hienoja kattomaalauksia ja vähintäänkin mielikuvituksellinen luolahuone. Ei ihme, että Marskista tuli vähän erikoislaatuinen persoona mikäli hän herkkinä kasvuvuosinaan vietti paljonkin aikaa kyseisessä kammarissa banaanipuun alla, arvioisin kyökkipsykologisesti.

Näin museokaupassa hienon oktaskoopin, joka jäi 3,90 euron edullisesta hinnasta huolimatta ostamatta, mikä nyt harmittaa. Se on kaleidoskooppia parempi vekotin siksi, että sen sisällä eivät liiku sinne valmistusvaiheessa asetellut lasinjyväset, vaan se asia, esine tai maisema, jota putken lävitse tarkastelee. Katsojasta tulee subjektiivinen toimija objektiivisen tarkastelijan sijasta. Se ajatus miellyttää minua suuresti.

Turku on siitä erikoinen kaupunki, että osapuilleen kaikki sen baarit on nimetty varsin lyhyesti, ytimekkäästi ja selkokielisesti: Pankki, Koulu, Vessa, Apteekki ja niin edelleen. Kätevää. Lisäksi yksi Lehmä ja Porokin ovat eksyneet joukkoon, sekä aika monta Hesburgeria. Kävin lauantaina salskeassa herraseurassa tutustumassa Turun yöhön - herrat tosin epäilivät kauppahallin roskiksia iltayöstä ohittaessamme, että Turusta oli vaivihkaa sukeutunut Suomen Teneriffa. Minusta Turun yö oli puolestaan hyvin funky, eli suomeksi hidas, seksikäs, irroitteleva, riffiorientoitunut ja tanssittava.

Tornikamarielämän jälkeen oli hassua kyläillä kaasugrillimaassa. Joskus oli aika, jolloin en kokenut toistaiseksi voimassa olevaa työ- tai virkasuhdetta mitenkään tavoittelemisen arvoiseksi, mutta tätä nykyä arvostan niin paljon talven mittaan kertyviä kesälomia ja mol.fi -nettisivujen selailukrampin laukeamista, etten enää hevillä lähtisi entiseen työpaikanvaihtoralliin. Turussa totesin, että sauna, piha ja useampia huoneita sisältävät asunnot voisivat ehkä myös olla sen kaltaisia saavutettuja etuja, joiden makuun päästyään saattaisi olla vaikea luopua niistä taas?

---------

Tänään soi Egotripin Onneton. Sillä itseni ja ajatusteni kanssa saan aikaan vain vahinkoa, mutta jaettuna ne ajatukset kuulostavat toisinaan jopa ihan järkeenkäyviltä. Toi-si-naan.

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007

Kummalle piste?

Tapahtui eilen illansuussa eteläisessä Helsingissä:

Pariskunta kävelee kotiin posti- ja tanskalaisenoluenmaistelureissulta. Kotinurkilla vastaan tulee sinikukallisiin shortseihin, räikyvänvihreään teepaitaan ja samanvärisiin varvastossuihin sonnustautunut, kalju- ja aurinkolasipäinen, melko tujakassa tuiterissa oleva keski-ikäinen mieshenkilö, joka kysyy tietä lähimmälle taksitolpalle. Tie neuvotaan. Sitten kahden yhteiskuntamme tukipilarin välillä käydään seuraava, ikimuistoinen keskustelu:

- Ajatelkaa, mä olen Porvoosta!

- Onneksi olkoon. Mä olen Turusta.

- Mutta mäpä olen poliisi!

- Arvaa mitä? Mä olen lääkäri.

Pariskunta poistuu rappukäytävään, ovi kolahtaa kiinni. Mies haluaisi jatkaa vielä juttua, mutta tyytyy kohtaloonsa ja lähtee katua eteenpäin.

Ehkä Porvooseen.

---------

Tänään soi maanmainion Kitkerät Neitsyet -yhtyeen (ja Oi nuoruus -flashback erääseen Navrus-tapaamiseen 90-luvulla uudella ylioppilastalolla, muistaahan Moskova?) maanmainio kappale Kaksio.

maanantaina, heinäkuuta 09, 2007

You fill up my senses

Opettelen vaivihkaa uudenlaista suhtautumista elämään. Sellaiseen elämään, mihin kuuluu puoli kahdeltatoista yöllä makkarakastiketta lauleskellen keittävä mies, joka lähettää "mä voin sitten käydä töistä tullessa kaupassa" -tekstiviestejä eikä saa pianonsoitosta hermoromahdusta tai psykosomaattisia oireita. Uuteen elämään kuuluu myös leikkelepakkaus, missä lukee "Savustettu perhekalkkuna". Se kuulostaa melkein lemmikkieläimeltä. Sille voi nauraa. Yhdessä.

Kuten totesi pikkusysteri päivänä muutamana: Kyllä yksinkin pärjää, ei se siitä ole kiinni. Mutta joskus on kiva, kun joku voitelee leivän valmiiksi.

---------

Tänään soi Annie's Song. Wikipediasta: "The song has since become a wedding standard and an expression of love for many people, due to its grand imagery and the fact it could apply to anyone."

sunnuntai, heinäkuuta 08, 2007

Homecoming queen

Pitkästä, pitkästä aikaa kotiinpaluu, mihin ei liittynyt harmia päättyvästä matkasta - ei edes siksi, että matka oli erinomaisen mainio. Pitkästä, pitkästä aikaa joku, jolle lähettää "lento peruttu, tulen vasta illalla" -tekstiviesti. Pitkästä, pitkästä aikaa joku, joka tuli kentälle vastaan yömyöhällä ja otti painavan rinkan kantaakseen.

Ja tänään aamupalapöydässä käyty keskustelu:

- Onko kivaa?

- Mikä?

- Elämä.

Siihen oli helppo vastata, että kyllä on. Sitä nimenomaan.

---------

Tänä iltana soi Kaivopuiston minigolfradalla Abban The Winner Takes It All. Laurakaisankin kilpailuvietti heräsi.