Jäniksen vuosi

Joskus, yhä, vieläkin.

Toivoisin, että vielä joskus istuisimme kahvilassa vastatusten ja puhuisimme. Kaiken selväksi. Kuulisin selityksen, saisin vastaukseni. En tiedä, onko sitä kahvilaa enää edes olemassa. Ei sen niin väliä. On muita kahviloita.

Mitään se ei tietenkään muuttaisi. Ei meistä koskaan tulisi sitä traditionaalista pariskuntaa, ei epätraditionaalistakaan. Ei meistä olisi ystäviksi edelleenkään, kavereita toinen toisillemme emme vieläkään osaisi olla. Minulla olisi omani, sinulla omasi, emmekä luultavasti edes haluaisi tietää niistä kummastakaan juuri mitään. Tekisimme vain sen ainoan, minkä osaisimme, ja katsoisimme vielä yhden hetken yhdessä taaksepäin. Emmehän me eteenpäin koskaan nähneetkään.

Kohtaamisista elämä koostuu. Pidemmistä ja lyhyemmistä. Toiset jättävät syvät jäljet, sinä ja minä vielä syvemmät. Vieläkin haluaisin tietää, miksi niin tapahtui. Oliko sinussa kuitenkin ja minussa silti sitä jotakin, vai katsoimmeko me toisissamme vain yhteiseen ikävään, joka olisi voinut heijastua takaisin kenen tahansa sopivasti kohdalle osuneen silmistä?

Ja jos tapaisimme, en tietenkään kuulisi selitystä enkä saisi vastauksiani. Senkin olen vuosien kuluessa oppinut hyväksymään. Näin on parempi, näin on hyvä.

Joskus silti kaipaan niitä lyhyitä hetkiä kun.

Yhä kysyn niitä samoja kysymyksiä vaikka.

Vieläkin.