Apuväline-Anni ja muita kertomuksia

Kävin työkaverikavereitten kanssa pikavisiitillä Tukholmassa. Siellä oli kevät ja kirsikkapuut kukkivat Kungsträdgårdenissa.

Oli hauskaa pitkästä aikaa olla perinteisellä laivaristeilyllä. Perinteinen laivaristeily sujui perinteiseen laivaristeilytapaan, joten yksityiskohdista kertominen lienee tässä tarpeetonta. Kuriositeettina on ehkä mainittava se, että hyttimme sinkkupuolisko vetäytyi yöpuulle muutamia tunteja rouvaosastoa aiemmin, mikä ei sekään ollut kovinkaan varhain, sillä rouvat kotiutuivat puoli kahdeksalta. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että satun aina olemaan laivalla, kun on joku jääkiekkohappening, ja päädyn seuraamaan sitä sen jokaiselta ruotsinlaivalta löytyvän pakollisen irkkubaarin televisiosta, vaikken kotona ikinä katso jääkiekkoa. Mystistä.

Tukholman parasta antia oli kuitenkin se, kun tapasin georgialaisen kollegani, joka on kuukausi sitten muuttanut Ruotsiin. Oli ylipäänsä mukava nähdä, slaavilainen gentlemanniseura jaksaa aina ilahduttaa ja lisäksi tajusin jälleen yhden kerran, että välillä ääretöntä ahdistusta aiheuttava kiinnostava kansainvälinen työni on myös ehtinyt jo muutamassa vuodessa antaa minulle valtavan määrän hienoja kokemuksia ja hienoja uusia tuttavuuksia. Se on arvokasta, vaikkei sitä aina muista ajatellakaan.

Paluumatkan väsähtäneen hyttikikatuksen tuloksena syntyi idea erittäin epäkorrektista kertomussarjasta, jossa seikkailisi Apuväline-Anni tikapuineen ja norsun arvatkaa minkä kokoisine ilmakihartimineen. Jostain syystä se tuntuu vielä tänäänkin hilpeältä idealta.

---------

Tänään soi Maaritin Hymypoika. Sitä laulettiin hytissä aamulla ja mietittiin, että aiotaan kyllä aina olla nuoria ja rohkeita ja katsoa valoon päin. Eläkkeelläkin.